Leikkauksen jälkeinen päivä. Ei kai tässä mitään. Olo on kuin jyrän alle olisi jäänyt, tai vaihtoehtoisesti toiminut vapaaehtoisena treeninukkena nyrkkeilijöille. Rintakehä on täynnä tussinjälkiä, käsi turvonnut tippavehkeen jäljiltä ja silmäpussit vähintään massiiviset. Niitä mustelmia odotellessa. Mutta yhteensä tavaraa lähti himpun vajaa 600 grammaa, mikä on kirurginkin mukaan aika lailla minimi julkisella puolella hoidettavalle leikkaukselle. Vasemmassa nännissä tunto on tallella, oikeassa ei, mutta tämähän on normaalia ja todennäköisesti palautuu. Tissit ovat tällä hetkellä kuin kaksi concorden nokkaa kiskottuna leukaan. No, lähes, ainakin verraten lähtökohtaan. Tukiliivejä pidetään seuraavat kaksi viikkoa yötä päivää, ja ne kutittavat. Onneksi ovat muuten ok mukavat. Kipuja ei erityisen mainittavasti ole. Mukaani sain reseptin burana 600 ja panadol 1g. Kolmiolääkkeitä ei siis tullut, eikä niille tunnu olevan tarvettakaan.
Klo 11 olin siis eilen sairaalalla ja harhailin tieni preoperatiiviselle poliklinikalle. Siellä sovitettiin vaatteita, piirreltiin luolamaalauksia tisseihin, kyseltiin kaikenlaista ja odoteltiin leikkaussaliin pääsemistä. Meni yllättävän nopeasti, tunnin kuluttua olin jo leikkaussalissa. Kolmen neljän tunnin kuluttua heräsin erittäin tokkuraisena heräämössä, ja puoli seitsemän korvilla pääsin osastolle. Seuraavana päivänä letkut poistettiin siinä 10-11 maissa, söin lounaan ja lähdin klo 12. Tasan vuorokausi siis meni sairaalan tätien ja setien hoidossa.
Minua kovasti peloteltiin kuorsaavista mummeleista, tylsyydestä ja osastolla olemisen kurjuudesta. Kannattaa ottaa mukaan sitä ja tätä ja tuota, että selviää siellä. Itse asiassa en olisi tarvinnut yhtään mitään mukaan, sillä en pystynyt tekemään mitään. Nukutus, lääkkeet ja syömättömyys tekivät tehtävänsä, enkä pystynyt edes kännykällä räpeltämään ilman, että olisin tullut huonovointiseksi. Vain ja ainoastaan paikoillaan makaaminen ja nukkuminen tuntui hyvältä. Kuorsaavia mummojakaan en onneksi joutunut kuuntelemaan, sillä huonetoverini oli nuorehko naisihminen, joka lähti vielä yöksi kotiinkin. Ehkä hänen onnensa, sillä osastolla oli huonomuistinen mummeli, joka aina välillä ilmestyi huoneeseeni, kun ei muistanut omaansa. Kuuntelin vain verhon takana, kun mumma pistää nukkumaan tyhjään sänkyyn viereeni ja odottelin, koska joku sen käy hakemassa pois.
Dreenien ja letkujen poistostakin olin ehtinyt kuulla kauhutarinoita. Tämäkään ei kuitenkaan ollut niin kauheaa. Juu, kyllähän se kirpaisi, kun kiskaistiin pois letkut rintojen alta ja paineltiin ylimääräisiä nesteitä pois. Mutta kauhein kokemus itselleni oli leikkaussali. Se paikka, jossa itse asiassa en edes tuntenut fyysisesti oikeastaan mitään, oli kaikista pahin. Kävelen sairaalan kamppeissa pitkin leikkausosaton käytävää ohi huoneiden, joissa ihmisiä makaa tajuttomana leikkauspöydällä ja henkilökunta härkkii ympärillä. Omaan saliin päästyäni oli pakko pysähtyä hetkeksi sisäänkäynnille ja vähän peittää kasvojaankin. Valoja, monitoreita, letkuja, pöytiä, tuoleja, steriiliä ja kliinistä, ihmisiä maskeissa. Ei, ei, ei, ei. Jotenkin kaikki ihmisyys hävisi sillä hetkellä, kun astuin sisälle, vaikka kaikki olivat ystävällisiä. Menin makaamaan leikkauspöydälle, yksi hoitaja ryhtyy kiskomaan toiseen käteen verenpainemittaria ja toinen hoitaja tippalaitetta toiseen. Ja sörkkää sen ensin kahdesti sivuun. Luojan kiitos, että ehdin maata pöydällä vain viidestä kymmeneen minuuttia ennen nukutuslääkärin saapumista. Mies kyseli jotain, pisti lääkkeen tippalaitteeseen, ja kymmenessä sekunnissa lääke alkoi tuntua ensin kädessä, sitten sydämessä. Ja sitten olin heräämössä.
Yllättävää, että tuollaisesta kokemuksesta pahimpana jää mieleen tuo leikkaussali. Se ainut paikka, jossa olen täysin tajuttomana. Ehkä juuri sen vuoksi se oli pahin. Tiesin, että jään täysin vetnovieraiden armoille. Minulle voi tehdä mitä vain ilman, että tiedän siitä yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti