Aamu alkoi kunnon ahdistuksella. Kun on viikon jännittänyt, säikähdellyt, levännyt, maannut ja istunut lähinnä neljän seinän sisällä, alkaa todellakin pää posahtaa. Asiaa ei auta se, että leikkauksen ajankohta osui samaan ajankohtaan, kun minun oli tarkoitus muuttaa miehen luokse. Eli olen siis asunnossa, jossa on kaikki vielä sekaisin pintaremontin jäljiltä ja muuttolaatikoita nurkissa. Kunnon vaatekaappi saatiin asuntoon vasta eilen, joten omat vaatteeni ovat edelleen matkalaukussa. Suurin osa tavaroistani on vielä laukuissa ja laatikoissa odottamassa, että niille jotain voi ja pystyy tehdä. Keittiö on täynnä tiskejä, koska toinen ei ole pystynyt tiskaamaan ja toisella ei ole ollut aikaa tiskata. Jääkaappi alkaa olla tyhjänä. Olen riippakivenä ja tarvitsen apua ihmiseltä, jolla muutenkin on jo riittävän kiire ja stressi omien asioidensa kanssa. Muuttokaaos + säryt + pelot + avuttomuus = ei kovin hieno lopputulos.
Onneksi on mies, joka ymmärtää ja tulee vastaan. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö mies haluaisi auttaa, vaan kyse on enemmän omasta perusluonteestani: ei saa olla vaivaksi, en tarvitse apua, pärjään yksin. Mutta kun en pärjää. Tässä ei pärjää. Olisi helpompaa, jos ei olisi muuttokaaosta ja tarvitsisi vain jääkaapista kaivaa ruokaa, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Sama perusluonne huutaa, että muuttokaaoksen keskelle ei voi pyytää vieraitakaan. Kauhean sotkuista, eikä minustakaan välttämättä ole erityisesti seuraksi. Olen sitten ollut yksikseni ja yrittänyt olla niin mahdollisimman vähän vaivaksi, että se on alkanut patoutua ja lopulta purkautuu sitten avuttomana murtumisena. Jos jotain tässä oppii, niin puhumaan. Kertomaan mitä tarvitsee ja haluaa. Pyytämään apua. Olemaan vaivaksi. On vaikeaa nojata toiseen.
Kyllä se päivä valoisammaksi muuttui kuitenkin. Odotin kauhusta jäykkänä koko aamun menoa haavapolille siinä uskossa, että punkteerataan. Mutta ei, sanoin hoitajalle heti sisälle päästyäni, että jännittää. Tämä aloittaa samantien rennon höpisemisen. Katsoivat tilanteen, vaihtoivat haavateipit ja se siitä. Ei piikkejä, ei kipua. Olivat kuulemma hyvin siistin näköiset, ompeleet näyttivät hyvältä ja lopputulos hienolta. Kirurgikin on kuulemma varmasti hyvin tyytyväinen. Turvotus on tällä hetkellä enimmäkseen ihan normaalia turvotusta, joten eivät nähneet punkteeraamiseen juuri tarvetta. Katsotaan ensin, miten paljon luonto siitä hoitaa, ja sitten vasta, jos on tarpeellista. Ovat kuulemma kiinnittyneet aika hyvin, joten voin kyllä jo huokaista helpotuksesta. Turvotus enimmäkseen aiheuttaa inhottavaa oloa, mutta muutoin voi kyllä jo tehdäkin jotain, kunhan ei rehkimään ryhdy. Olisi kuulemma tärkeää nyt keskittyä hartioiden liikkuvuuteen ja suorassa olemiseen.
Ihan levollinen olo tällä hetkellä. Sain purettua mieltäni ja minua kuunneltiin, haavapolilla sujui todella hienosti ja ruokaakin sain kupuun. Elämä on taas ihan kivaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti