1. toipumisviikko täynnä!

Tässä sitä on enemmän kuin tarpeeksi aikaa päivitellä blogiakin ;).

Ensimmäiset 7 päivää ovat takana. Tasan viikko sitten tähän aikaan makasin tajuttomana leikkauspyödällä. En oikeasti pitänyt rintojen pienennysleikkausta niin suurena operaationa, mutta pikainen lähtö sairaalan päivystykseen onnistuivat kyllä säikäyttämään minut raiteiltani. Wait for the best, do not fear the worst, and you'll get what you deserve. Ennen leikkausta odotin parasta, en pelännyt pahinta, ja repeämän ansaitsin. Hei tänks.

Mutta. Turvotus on merkittävästi vähentynyt muualta paitsi rintojen seudulta ja kyljistä. Rinnan alla olevat leikkaushaavat ovat kipeät, mutta muutoin kipuja on aika vähän. Voi johtua myös siitäkin, että oikea rinta on edelleen suhteellisen tunnoton. Eiköhän sinnekin tunto palaa jossain vaiheessa toipumista. Leikkaushaavat teippien alta katsoen näyttävät hyvältä, haavat eivät ole juurikaan vuotaneet. Vaikea sanoa, miltä iho näyttää rintojen alla, sinne on vedetty niin reilusti teippiä pitämään rintoja ylhäällä ja tukemassa uutta muotoa. Venyttelyä olen pystynyt nyt vähän tekemään ja käsien liikerata alkaa olla jo parempi. Nopeammin kävellessä tärähtelee ikävästi, joten täytyy keskittyä hiljaista vauhtia sipsuttamiseen. Vatsalihakset helpottavat kovasti nousemista, kääntymistä ja liikkumista, koska käsien varaan ei kroppaa juuri tueta. Inhottavin olo tulee tällä hetkellä tukiliiveistä, jotka haisevat pahalta. Ja koska niitä on vain yhdet, ja niitä on pidettävä yötä päivää ainakin 2 viikkoa, joten minun ei kai auta muu kuin kärvistellä vielä toinen viikko pahalta haisevissa liiveissä. Sen jälkeen voin käydä hakemassa sporttiliivit ja vaihtaa niihin välillä.

Tänään eniten ärsyttää kirja, jossa melkein oli tyhmä loppu. Ensin kehitetään vuosisadan rakkaustarinaa ja sitten tapetaan nainen loppumetrien alkupäässä. Ja sitten se nainen onkin taas elossa ihan viimeisillä sivuilla. Tämä nössö jämätissi tykkää onnellisista lopuista, joten jos se ei olisikaan herännyt takaisin henkiin, niin olisi päivä ollut ihan pilalla.

P.S.: Kyllä sen huomaa. Ryhti on huono, kuva on otettu yläviistosta ja päällä on kiristävät tukiliivit, mutta kyllä sen huomaa. Olettaisin, että näyttävät kuvassa pienemmiltä kuin mitä oikeasti tulevat olemaan yllä mainittujen syiden lisäksi myös siksi, että turvotus häivyttää rintojen ja vatsan rajan olemattomaksi ja tekee minusta tasaisen pötkylän. Kyllähän itse rinnatkin ovat turvoksissa, mutta en usko tämän kuvan juuri valehtelevan lopullisesta. Tai en tiedä, kun ryhti paranee, niin näyttävät tissitkin erilaisilta. Ryhdin kuitenkin pitäisi lähteä parantumaan, mutta selvää on, että sen kanssa saa tehdä myös kunnolla töitä. Pohdin tässä juuri, pistänkö salijäsenyyden poikki vai enkö pistä. Maksaa 30 e kuukaudessa eikä sinne tule ehkä jopa pariin kuukauteen mentyä. Kesäkin tulee, niin ulkona viitsii liikkua ilman jäätymistä. Uudelleen liittyessä joutuisin maksamaan jälleen sen 30 e avausmaksunkin. Enpä tiedä.

Elämäni jämätissinä

6. päivä leikkauksen jälkeen. Ensimmäinen viikko on kohta täynnä, vaikka se uusintavisiitin vuoksi ei siltä tunnukaan. Kanyylimustelmat ja veritestipiikkien jäljet alkavat olla häipyneet käsistä, ja kaulakuoppa ja solisluut ovat tosiaankin palailemassa. Vatsan vesipatja on ehkä myös pikkiriikkisen laskenut, vai olenko vain tottunut siihen? Pääasiassa nyt turvotus tuntuu kohdistuvan rintojen kohdalle kylkiin, jonne kudosnesteet ja tippanesteet ovat kerääntyneet ja valahtaneet. Turvottavat kohdat ovat kipeinä ja jomottelevat, mutta muutoin kipuja ei oikeastaan ole. Mustelmakausi näyttäisi myös alkaneen, sillä tissit ovat alkaneet kellertää kivasti ;). Suurin ongelma tällä hetkellä on ehkä se, että en uskalla tehdä mitään, edes istua pitkään, sillä pelkään uutta repeämistä tai kudosnesteen vuotamisen lisääntymistä. Fysioterapeutti antoi liikkeitä, joita pitäisi tehdä, mutta en yksinkertaisesti uskalla. Dreenin kanssa kulkiessani huomasin, miten paljon vuoto tasaantui maatessa ja lisääntyi noustessa. Olenkin sitten maannut mahdollisimman paljon.

Mutta on kyllä outoa katsoa itseään peilistä. Pelkäsin helkkarinmoista omakuvakriisiä, mutta sitä ei ole tullut. Ainakaan toistaiseksi. Aiemmin peiliin katsoessa on suurimman huomion aina varastaneet tissit. Ihan oikeasti, ihan mihin tahansa on kropassa katsonut, niin niiltä ei vain ole voinut välttyä. Nyt kun on käynyt peilin edessä, niin kasvot pomppaavat ensimmäisenä esiin. Ei sitä voi edes selittää, mutta kasvot vain nyt jotenkin erottuvat paremmin, kun tissit eivät ole tiellä. Kuulostaa varmasti todella hassulta, koska eiväthän ne nyt sentään näkyvyyttä peittäneet. Veivät vain huomiota kuitenkin niin paljon, että kaikki muut ruumiinosat saivat jakaa omansa tuijottavan tissiparin kanssa.

Onhan ne pienentyneet merkittävästi. Tietenkin, sehän oli tarkoituskin. Kirurgin mukaan yli puolet lähti, ja kuulemma minulle kroppani rakenteesta johtuen olisi saanut vielä pienemmätkin, mutta halusin kuitenkin itse, että jotain sentään säilyy. Nyt ne ovat vielä vähän ylikorostuneesti korjatut, muotoutumattomat, turvonneetkin, joten on vaikea nähdä yhtään, millaiset niistä tulee. Ehkä 65C, 65D. Kävisi minulle todella mainiosti. Tällä ympäryksellä ja vanhoihin mittoihin verrattuna pienemmät olisivat kauhistus. Jännityksestä huolimatta olen monesti jo ehtinyt ajatella, että tällaisten niiden olisi aina kuulunutkin olla. Koputetaan puuta, sillä voihan olla, että olisin kuitenkin kiroillut tissittömyyttä teini-ikäisenä. En kyllä millään jaksa uskoa, sen verran paljon niitä vihasin.

Odotan mielenkiinnolla. Jos joku tulee ikinä enää tissejä kehaisemaan, voin vain katsoa tympääntyneesti, kohauttaa olkia ja todeta: "ne nyt on tollaset jämät". Ja hei, kutsun itseäni akaksi, voin siis ihan hyvin kutsua itseäni jämätissiksikin!

Positiivinen yllätys

Tulin juuri dreeniä poistamasta, ja on pakko oikein jakaa kokemus tännekin. Oli harvinaisen positiivinen terveysasemakäynti. Ehkä se johtuu siitä, että menin sinne kauhusta kankeana. 

Makaan hoitopöydällä leikatut, turvonneet tissini kohti kattoa ja odotan hermostuneena, koska hoitaja ryhtyy kiskomaan letkua ulos. Jotain se siellä tekee, mutta en tietenkään näe mitä. Tissin toiselta puolelta kuuluu juttelua, joka alkaa jo rentouttaakin olotilaani. Sitten, yhtäkkiä "nyt mä vedän tämän" ja putki kiskaistaan ulos. Aikaa siihen meni ehkä kaksi sekuntia ja irvistin koko ajan ajatellen "sattuu sattuu sattuu". Ja sitten ei mitään. Ei sattunut. Ei kirpaisuakaan. Inhottavaltahan se tuntuu, kun joku kiemurtelee ihon alla. Mutta edellisellä kerralla toisen dreenin poisto kirpaisi hieman, toinen taas sattui jo jonkun verran, kun oli jumahtanut kiinni. Ihmettelin tätä hoitajalle, joka vain totesi, että se on tekniikkalaji. Sitä pitää pyöräyttää pienesti ja varovaisesti ennen ulos vetämistä. Hän on niin monta vetänyt ulos ja itselläänkin on sellainen ollut, että tietää tekniikat.

Ja sitten vielä kaikessa rauhassa neuvoi minua lappujen ja suihkutteluiden kanssa, vaihtoi parit haavalaput ja oli niin kovin inhimillinen. Vitsit. Ihana täti. Näitä lisää!

Valitusta ja vitutusta

Vitutuskäyrä alkaa lähestyä huippuaan. Toinen tissi on toista puolet suurempi nestekertymien vuoksi, kirurgin mukaan haavapoliklinikalle pitäisi varata aika punkteeraamiseen vasta perjantaiksi. Ei piru vie, en ala, yritän päästä jo aiemmin. Dreeni alkaa ottaa kipeää ja täyttyy vaan koko ajan. Eikö nuo nesteiden tihkuminen jo alkaisi pikkuhiljaa loppua? Joo, sanoihan se kirurgi, että muutaman kerran varmaan joudutaan punkteeraamaan. Mutta oikeasti, pliis, pliiiiiiiiis pistäkää tuo vuoto loppumaan! Dreenin poistokin tulee varmasti sattumaan, mutta haluan vain siitä eroon. Vaikka tissi sen jälkeen varmaan jatkaakin vuotamista, niin ainakaan dreeni ei ole koko ajan muistuttamassa siitä, mitä siellä pinnan alla tapahtuu. Sitten vain ilolla haavapolille punkteeraamaan, kun alkaa näyttää enemmän vesimelonilta kuin omenalta. Jei!

Ihan kuin selällään nukkuminen ei olisi vielä riittävän hankalaa, niin sitä pääpuolta täytyy aina vähän nostaakin ylemmäs. Tai ei varmaan tarvitsisi, mutta olen huomannut, että pikkuisen yläviisto asento tuottaa vähemmän jomotusta rintoihin. Sen sijaan se kyllä aiheuttaa enemmän jomotusta selkään ja käsiin, jotka saavat nyt sitten toimia sijaiskärsijöinä. Eli jos aamulla ei särje tissiä, niin takuuvarmasti jotain muuta paikkaa. Tukiliivit, vaikka ovatkin kireät, tuntuvat liian suurilta? Kirurgi leikkasi tissit niin, että ne nousivat 5 senttiä, ja nyt noiden tukiliivien pitäisi myös pitää ne siellä 5 senttiä korkeammalla. Mikä tarkoittaa sitä, että olkaimet pitää kiskoa aivan pienimmilleen, ja siitä huolimatta tuntuvat olevan liian löysällä. Ainut vaan, että ei niitä enää voisi kyllä kiristääkään, koska ne kinnaavat jo niin pahasti olkapäiden takana olevaa ihoa ja kainaloa. Jos sinne ei tule ikävää hiertymää tai rakkoa, niin ihmettelen suuresti. Ja tietenkin kutittaa, joka jeskamandeeran paikkaa tukiliivien sisäpuolella kutittaa, etenkin liivien rajoilta.

Itse asiassa nyt kun mietitään, niin mulla ei oikeastaan ole juuri ongelmia itse rintojen kanssa. Rinnat voivat oikein hyvin. Haavat paranevat mukavaa vauhtia ja rintojen yläpuoli on oikeinkin hyvän näköinen. Mutta se on tuo alapuoli (eli se tyhjä onkalo, josta rintakudos otettiin pois ja rintoja nostettiin) ja rintojen alta ympärys... Turvonnut, valtava, täynnä nesteitä, kipeä. Lääkityksenä on antibioottia vielä tämä päivä ja sen lisäksi Burana 600 ja Panadol 1g. Täytyy tosin sanoa, että suihkussa en ole käynyt ties miten moneen päivään sairaalareissun vuoksi. Dreenin kanssa olisi kuulemma voinut eilen käydä, mutta totesin itse, että menen kun siitä pääsee eroon. Eli tänään illalla sitten kai suihkuun... Hiukset pitäisi pestä. Mitäköhän siitä tulee... Pitääkö kuitenkin pestä ne istuaaltaan vain pää alaspäin.

Joo. Kyllä. Nyt taitaa olla viides päivä leikkauksen jälkeen. Ukko joutuu katsomaan kärttyistä akkaa, joka tuhahtelee jatkuvalla syötöllä. Onneksi se ymmärtää mun harmistuksen eikä piittaa.

Mut hei, itse asiassa, ehkä jotain positiivistakin. Kaulakuoppa is back! Se on ollut niin turvoksissa, että ei ole kaulakuopasta ollut tietoakaan, mutta ainakin siis yläosasta turvotus on todellakin lähtemässä. Ylävatsan vesipatjakin on ehkä aavistuksen pienempi. Tai sitten se on vain hajonnut kylkiin. Ja lääkitys auttaa kipuun. Joten taidanpa pistää maaten ja nukkua vielä lisää ennen dreenin poistoon lähtemistä.

Ja sitten niistä komplikaatioista...

"Leikkauksen komplikaatioita ovat jälkivuoto (2-5%), kudosnesteen kertyminen (3-10%), haavatulehdus (2-5%) ja nännin tuntohäiriöt (5-15%) sekä nännin (1-3%), haavareunojen (10-20%) ja rasvakudoksen (2-5%) verenkiertohäiriöt. Nännin verenkiertohäiriö voi pahimmillaan johtaa koko nännin kuolioon (0.5-1%), jolloin nänni joudutaan poistamaan. Rasvakudoksen verenkiertohäiriö johtaa kovettumiin, jotka voivat tuntua rinnassa kyhmyinä" (Vaasan keskussairaala)

Näin. Parhaassa tapauksessa on kai olemassa joku kummajainen, joka ei onnistu saamaan näistä mitään. Katsotaan, miten monta minä onnistun saamaan. Perjantaina 18. päivä iltakymmeneltä istuskelin sohvalla kaikessa rauhassa katsomassa televisiosta elokuvaa, kun tunsin rinnan sisäsyrjässä repeytymisen.Aivan kuin ommel olisi lähtenyt purkautumaan irti tai joku olisi avannut vetoketjun. Kipu ei ollut suuri, mutta sitäkin yllättävämpi ja säikähdin sitä. Ulospäin ei näkynyt mitään ja toivoin, että kyse olisi vain sulavista ompeleista, mutta valitettavasti näin ei ollut. Kahden tunnin kuluttua rinnan alle oli paisunut pienen nyrkin kokoinen laaja alue, jolloin soitin sairaalaan päivystykseen. Puhelimesta vastasi ärtyneen oloinen mies, joka käski pitää kylmää ja tulla aamulla yhdeksältä sairaalalle, sillä ennen sitä asialle ei voida tehdä mitään. Menin nukkumaan kaksi marjapussia rintani ympärillä, ja parin tunnin päästä heräsin uudelleen särkyyn. Rinta tuntui siltä, että se on räjähtämässä ja oli paisunut kaksinkertaiseksi toiseen rintaan nähden. Oli aika selvää, että jokin on repeytynyt ja vuotaa nyt urakalla. Mies soitti tällä kertaa päivystykseen, sillä itse olin aika lailla paniikin partaalla enkä olisi saanut puhuttua.

Siitä sitten äkkilähdöllä päivystykseen sairaalaan. Mies kokosi laukkuun tavarat ja puki minulle takin ja kengät, sillä en itse pysynyt pystyssä. Päässäni heilui ja jyskytti kuin myrskyssä. Tuettuna pääsin kotitalon rappukäytävän alakertaan istumaan tuolille, johon mies jätti minut siksi aikaa kun hakee auton rapun eteen. Seuraavaksi heräsin, kun pääni kolahti kivilattiaan. Olin pyörtynyt tuolille parissa kymmenessä sekunnissa. Pääsin tuettuna kävelemään autolle saakka, jonka jälkeen mies istuttikin minut sitten pyörätuoliin ja kuskasi. Jäin suoraan sairaalaan osastolle, jossa minut laitettiin heti tippaan ja otettiin testit. Hemoglobiini oli nyt 77, kun se kotiin lähtiessäni oli ollut reilu 110 (ensimmäisissä mittauksissa oli 125). Tipahti siis rajusti. Verta minuun tiputettiin kolme pussillista odottaessani uutta leikkausta. Tähän meni yli vuorokausi, sillä hätätapauksia meni aina edelle. Olin jo epätoivoisena luovuttanut, kun eilen kolmelta hoitaja tuli kertomaan, että nyt mennään.

Leikkaus oli tällä kertaa lyhyempi ja pienimuotoisempi, sillä siinä lähinnä poistettiin kertynyttä nestettä ja verihyytymiä. Ilmeisesti ompeleita ei juurikaan avattu. Nukutus oli lyhyempi ja olokin aamulla sitten parempi. Kirurgin mukaan olin vuotanut puolisen litraa verta, hyytymiä poistettiin puolisen kiloa. Se on lähes yhtä paljon kuin mitä minulta poistettiin itse pienennysleikkauksessa. Vasentakin puolta punktreerattiin vähän, ja lisäksi oikean rinnan alle oli muodostunut sormenpään kokoinen vesirakkula teippiä vasten venyvän ihon vuoksi. Sitäkin saan nyt sitten hoitaa. Ja jossain vaiheessa nukutuksen aikana olen puraissut todella kipeästi huultani, sillä siinä on valtava, aristava patti. Muutoin mitään ulkoisia vaurioita ei ollut tullut, eli ulospäin leikkausjälki on säilynyt. Sisus tasoittuu tässä sitten ajan myötä.

Mutta. Kotona taas. Tällä kertaa mukaani laitettiin dreeni, joka pitää käydä poistattamassa huomenna terveyskeskuksessa. Perjantaina pitää käydä haavapoliklinikalla kudosnesteitä poistamassa. Kirurgin mukaan tikkarimallilla leikatessa kudosnesteiden kertyminen on yleistä, ja sen olen näköinenkin. Yhtä vesipatjaa koko yläkroppa. Kainalot turvonneet, rintakehä turvonnut, ylävatsa hyllyy kuin vesipatja. Kipuja ei silti juurikaan ole. Välillä jokin nipistää jostain, mutta ei erityisen kipeästi. Nyt minua vain kauhistuttaa jälleen tuo dreeni, joka on pistetty kiinni ompeleella ja tikillä. Ja se _vedetään_ huomenna ulos. Lisäksi päällimmäisenä on nyt mielessä  pelko ja jännitys. Kirurgin mukaan ollaan voiton puolella ja rinnat ovat asettuneet tähän mennessä jo hyvin. Murheenani ovat kuulemma vain kudosnesteet, joita varmaan joudutaan muutama kerta tyhjentämään punktiolla. En halua tietää, mitä punktiossa tarkalleen tapahtuu, joten odotan vain kauhulla ensimmäistä kertaa.

Lähinnä pidän sormia ristissä, että mikään ei ainakaan enää repeäisi.. Tämä koneella kirjoittaminenkin hieman pelottaa, mutta halusin kirjoittaa mokoman tapahtuman ylös vielä kun se on tuoreessa muistissa. Kirurgikin sanoi aamulla tarkastuksesta lähtiessään, että nähdään. Kivaa. 

The day after

Leikkauksen jälkeinen päivä. Ei kai tässä mitään. Olo on kuin jyrän alle olisi jäänyt, tai vaihtoehtoisesti toiminut vapaaehtoisena treeninukkena nyrkkeilijöille. Rintakehä on täynnä tussinjälkiä, käsi turvonnut tippavehkeen jäljiltä ja silmäpussit vähintään massiiviset. Niitä mustelmia odotellessa. Mutta yhteensä tavaraa lähti himpun vajaa 600 grammaa, mikä on kirurginkin mukaan aika lailla minimi julkisella puolella hoidettavalle leikkaukselle. Vasemmassa nännissä tunto on tallella, oikeassa ei, mutta tämähän on normaalia ja todennäköisesti palautuu. Tissit ovat tällä hetkellä kuin kaksi concorden nokkaa kiskottuna leukaan. No, lähes, ainakin verraten lähtökohtaan. Tukiliivejä pidetään seuraavat kaksi viikkoa yötä päivää, ja ne kutittavat. Onneksi ovat muuten ok mukavat. Kipuja ei erityisen mainittavasti ole. Mukaani sain reseptin burana 600 ja panadol 1g. Kolmiolääkkeitä ei siis tullut, eikä niille tunnu olevan tarvettakaan.

Klo 11 olin siis eilen sairaalalla ja harhailin tieni preoperatiiviselle poliklinikalle. Siellä sovitettiin vaatteita, piirreltiin luolamaalauksia tisseihin, kyseltiin kaikenlaista ja odoteltiin leikkaussaliin pääsemistä. Meni yllättävän nopeasti, tunnin kuluttua olin jo leikkaussalissa. Kolmen neljän tunnin kuluttua heräsin erittäin tokkuraisena heräämössä, ja puoli seitsemän korvilla pääsin osastolle. Seuraavana päivänä letkut poistettiin siinä 10-11 maissa, söin lounaan ja lähdin klo 12. Tasan vuorokausi siis meni sairaalan tätien ja setien hoidossa.

Minua kovasti peloteltiin kuorsaavista mummeleista, tylsyydestä ja osastolla olemisen kurjuudesta. Kannattaa ottaa mukaan sitä ja tätä ja tuota, että selviää siellä. Itse asiassa en olisi tarvinnut yhtään mitään mukaan, sillä en pystynyt tekemään mitään. Nukutus, lääkkeet ja syömättömyys tekivät tehtävänsä, enkä pystynyt edes kännykällä räpeltämään ilman, että olisin tullut huonovointiseksi. Vain ja ainoastaan paikoillaan makaaminen ja nukkuminen tuntui hyvältä. Kuorsaavia mummojakaan en onneksi joutunut kuuntelemaan, sillä huonetoverini oli nuorehko naisihminen, joka lähti vielä yöksi kotiinkin. Ehkä hänen onnensa, sillä osastolla oli  huonomuistinen mummeli, joka aina välillä ilmestyi huoneeseeni, kun ei muistanut omaansa. Kuuntelin vain verhon takana, kun mumma pistää nukkumaan tyhjään sänkyyn viereeni ja odottelin, koska joku sen käy hakemassa pois.

Dreenien ja letkujen poistostakin olin ehtinyt kuulla kauhutarinoita. Tämäkään ei kuitenkaan ollut niin kauheaa. Juu, kyllähän se kirpaisi, kun kiskaistiin pois letkut rintojen alta ja paineltiin ylimääräisiä nesteitä pois. Mutta kauhein kokemus itselleni oli leikkaussali. Se paikka, jossa itse asiassa en edes tuntenut fyysisesti oikeastaan mitään, oli kaikista pahin. Kävelen sairaalan kamppeissa pitkin leikkausosaton käytävää ohi huoneiden, joissa ihmisiä makaa tajuttomana leikkauspöydällä ja henkilökunta härkkii ympärillä. Omaan saliin päästyäni oli pakko pysähtyä hetkeksi sisäänkäynnille ja vähän peittää kasvojaankin. Valoja, monitoreita, letkuja, pöytiä, tuoleja, steriiliä ja kliinistä, ihmisiä maskeissa. Ei, ei, ei, ei. Jotenkin kaikki ihmisyys hävisi sillä hetkellä, kun astuin sisälle, vaikka kaikki olivat ystävällisiä. Menin makaamaan leikkauspöydälle, yksi hoitaja ryhtyy kiskomaan toiseen käteen verenpainemittaria ja toinen hoitaja tippalaitetta toiseen. Ja sörkkää sen ensin kahdesti sivuun. Luojan kiitos, että ehdin maata pöydällä vain viidestä kymmeneen minuuttia ennen nukutuslääkärin saapumista. Mies kyseli jotain, pisti lääkkeen tippalaitteeseen, ja kymmenessä sekunnissa lääke alkoi tuntua ensin kädessä, sitten sydämessä. Ja sitten olin heräämössä.

Yllättävää, että tuollaisesta kokemuksesta pahimpana jää mieleen tuo leikkaussali. Se ainut paikka, jossa olen täysin tajuttomana. Ehkä juuri sen vuoksi se oli pahin. Tiesin, että jään täysin vetnovieraiden armoille. Minulle voi tehdä mitä vain ilman, että tiedän siitä yhtään mitään.