2 vuotta 8 kuukautta myöhemmin - olisiko se vihdoinkin tässä?

Tämä tappelu on ollut pitkä ja välillä hyvinkin raskas. Välillä on elänyt epätoivon syövereissä miettien, miksi ihmeessä lähdin koko taisteluun. Olisinko valinnut toisin, jos olisin tiennyt, mitä joudun kohtaamaan? Ehkä, ehkä en, en tiedä.

Istun taas kotona siteissä, yrittäen olla tekemättä mitään, vaikka kunto on muuten hyvä. Olin eilen leikkauksessa, joka ei (taaskaan) ollut ollenkaan sitä, mitä sitten ajattelin. Lähete julkiselle puolelle tuli jo kuukausia sitten. Lokakuun puolivälissä kävin katsomassa kirurgia, ja fiilikset alkoivat olla taas positiivisen puolella. Kirurgi oli sama kuin ennenkin. Suunnitelmana oli korjata oikean rinnan alla oleva iholärpäke, muotoilla hieman vasenta nänniä uudelleen, siirtää sen alle hieman rasvaa (se ei nouse samalla tavalla kuin oikea, joten sitä haluttiin hieman avustaa tässä) ja lisäksi siirtää hieman rasvaa vasemman rintakudoksen alla olevaan arpikudokseen, joka kiristelee ja tekee rintalihasten käyttämisestä tästä syystä epämukavaa, osin kivuliastakin. Joka kuukautisten yhteydessä sitä särjeskelee, onneksi kuitenkin vähenevässä määrin.

Mitä tapahtuu? Tyhjennän töissä kalenterini neljäksi päiväksi ja kerron kaikille, mitä on tulossa. Päivää ennen leikkausta mulle soitetaan, että kirurgi lähti eikä ole tulossa takaisin, joten leikkausta pitää siirtää. Voi jumalauta. Kuulemma perjantaina tulee korvaava kirurgi, joka on sama, jolla kävin keväällä kysymässä konsultaatiota ja jolle olin jo menossa korjausleikkaukseenkin. Pitkin hampain siirtelin taas kalenterissani asioita edestakaisin ja ilmoittelin ihmisille, ja kun sain kalenterini kuntoon, niin mulle soitetaan, että se onkin seuraavan viikon perjantaina. Voi jumalauta ja kirves. Siihen en enää pystynyt, vaan sitten jäätiin odottamaan seuraavaa aikaa. Sanoin, että tarvitsen kuukauden varoitusajan, jotta saan kalenterin tyhjäksi kaikista asiakastapaamisista ja muista.

Menee vajaa 2 viikkoa, kun saan uuden ajan  - 1,5 viikon päähän. Ärräpäitä lenteli päässä. Taas saan raivata kalenteriin tilaa asiakastapaamisista. Onneksi sattui tulemaan viikolle, jolloin niitä oli vain yksi, koska seuraava viikko olisi taas ollut täyteen bookattu. Sain raivattua kalenterin ja lopulta koitti päivä, kun raahasin itseni päiväkirurgiselle.

Sinne päästyäni kuulen uudelta kirurgilta, että alkuperäisestä suunnitelmasta toteutetaan neljäsosa. Vailla minkäänlaista empatiaa ja lämpöä minulle päräytetään päin naamaa, että se eniten vaivannut ongelma on kuulemma sellaista laatua, ettei sille ole lääketieteellistä perustetta, eikä sitä näin ollen korjata. Syy? "Minä tässä veronmaksajien rahoja vartioin". Siinä vaiheessa meinasin tehdä saman, kuin joku toinenkin nainen sinä samana aamuna, ja kääntyä kannoillani takaisin ulos ovesta. Luottamus kirurgia kohtaan oli nolla. Taustalla muistin keväisen reissun, jossa hän erehtyi luulemaan leikkauksesta jäänyttä koirankorvaa ylimääräiseksi nänniksi. Nyt hän väittää minulle, että vika, joka on vain esteettinen, korjataan veronmaksajien rahoilla, mutta arpikudos, josta on mulle oikeasti fyysistä haittaa, saa olla, koska sille ei ole lääketieteellistä perustetta. Epikriisiin hän oli muokannut keskustelumme siten, että puhuimme rinnan alapuolella olevasta ihon päällisestä arpikudoksesta, joka on pehmeä eikä sen kanssa ole mitään ongelmia.

Pitkään ja hartaasti mietittyäni (ja yhdelle hoitajalle asian vuodatettuani) tulin kuitenkin siihen tulokseen, että operaatio on niin pieni, että aika pässi saa olla, jos sen sössisi. Korjaus hoidettiin paikallispuudutuksella ja rauhoittavilla. Valmistelut veivät aikaa ehkä 10 minuuttia, itse leikkaus 5 minuuttia, joten olin ulkona leikkaussalista todella nopeasti. Puudutuspiikin jälkeen en tunetnut mitään. Heräämössä vietin pari tuntia, ja vajaassa 4:ssä tunnissa olin jo poissa sairaalta.

Särkyjä ei oikeastaan ole, mistä olen todella iloinen. Lääkkeet toki sain ja niitä varmuuden vuoksi syön. Ja se hyvä puoli tässä on, että koska leikkaus kutistui näin pieneksi, niin toipumisaikakin on pieni. Tikit pitäisi 10 päivän kuluttua poistaa, mutta sitten se olisi siinä. Mutta toivon, että mun ei jumalauta, kirves ja moottorisaha vieköön tarvitse enää ikinä jalallani astua tämän asian puitteissa sairaalaan eikä etenkään tämän jälkimmäisen kirurgin veitsen alle. Mielellään ei sen ensimmäisenkään.

Onneksi aika on selkeästi auttanut arpikudoksen kanssa ja vasen rinta on koko ajan parempi. Pystyn jopa olemaan jo mukavasti ilman rintaliivejä, eikä sporttitopin rintoja litistävä vaikutuskaan saa sitä enää särkemään. Uskon siis, että arpikudos voi lopulta parantua ilman leikkaustakin.

Pakko antaa vielä kiitosta kuitenkin hoitajille, jotka ovat koko tämän prosessin olleet pääsääntöisesti emaattisia ja lämpimiä. Olin leikkauspöydällä todella huonolla tuulella ja itkuinen, mutta yksi hoitaja sai empaattisella olemuksellaan ja kosketuksellaan koko jutun tuntumaan jo paljon paremmalta. Ja muutkin tekivät kaikkensa, jotta mulla olisi siinä mahdollisimman helppo olla.

Korjaanko vai enkö, siinä vasta pulma

Oon viettänyt nyt näköjään melkein 3 kk hiljaiseloa, Ihan siinä uskossa, että asiat on menneet parempaan suuntaan. Ja onhan ne toki, kuten sanoin, niin lymfa on kyllä ollut pelastus.

Mutta ei tuo ole terve. Ei se oikeasti ole terve. Sain taas kantapään kautta huomata, että jos mulla ei ole päällä todella tukevia liivejä, se alkaa särkeä.

Nyt kävin katsomassa taas toista kirurgia, joka sanoi, että voidaan korjata, mutta julkisen puolelle sitä ei saada. Se taas kustantaisi 2500 €. Kirurgin ote ei kuitenkaan herättänyt kovin paljon luottamusta. Ensinnäkin musta tuntui, että hän keskittyi enemmän ulkonäköön ja kokoeroon kuin siihen, että siinä on särkyjä. Jos on pienikin mahdollisuus, että siellä on hermosärky, niin haluan, että kirurgi ottaa sen kunnolla huomioon. Nyt jäin empimään.

Mutta vielä parempi oli, kun se oletti mun oikean rinnan alapuolella olevan koirankorvan olevan ylimääräinen nänni??? Kyllä se sitten korjasi näkemyksensä, kun oikaisin, että ihan on vain ihoa. Mutta oli se vähän outoa.

Mistä ihmeestä mä löydän kirurgin, joka oikeasti herättäisi luottamusta ja tuntuisi kuuntelevan, mitä mä yritän sille sanoa? Ensimmäinen lyttäsi kaikki murheet ja lykkäsi kipulääkekuurin tutkimatta mitään - toinen vaikutti olevan samassa hyvä veli -kerhossa ensimmäisen kanssa - ja kolmas tuntui unohtavan säryt ja keskittyvän vain ulkonäköön.

Äh. On tää epätoivoista.

Vuosi täynnä eikä loppua näy

Tarkalleen ottaen 17.4. on kulunut tasan vuosi, mutta kuusi päivää sinne tänne. Missä mennään nyt?

Pääsin eilen käymään poliklinikalla kirurgin juttusilla eivätkä uutiset olleet aivan niitä mitä toivoin. Hänen mukaansa vasemmassa rinnassa oleva kipu kuulostaisi olevan hermokipua, jolle ei voi tehdä oikeastaan mitään. Leikata sitä ei voi, koska se saattaisi vain pahentaa tilannetta. Liian iso riski. Syy, miksi se oli välillä hyvinkin kivuton ja sitten taas kivulias on todennäköisesti se, että tunto alkaa palautua. Sopi kuulemma hyvin ajankohtaan. Ainut helpotusvaihtoehto on hermokipulääkitys, joka joko vie kivun pois kokonaan, ei vie kipua pois ollenkaan tai kipu palaa takaisin lääkityksen lopettamisen jälkeen. Lääkkeeseen liittyy aikamoinen läjä riskejä, jotka jokainen voi itse todeta Lyrican tiedoista.Lyrica on siis se lääke, josta sain reseptin.

Hän kuitenkin tekisi rasvaimun tuohon ihopussukkaan, joka oikean rinnan alle on jäänyt, ja muotoilisi vasemman rinnan nännipihaa. Nännipiha on paranemisen ohessa hieman venynyt ja jäänyt oudon muotoiseksi, eikä se myöskään ryppyynny, kuten pitäisi. Tämän hän korjaisi. Kyse olisi ilmeisesti hyvin pienestä operaatiosta, joka tehdään paikallispuudutuksessa eikä siinä mennä syvälle, ja vaikutukset ovat lähinnä esteettiset. Korjataan vain ihon pinnasta nännipihan rajaa. Sekä rasvaimu että nännipihan muotoilu tehtäisiin samalla kertaa paikallispuudutuksella päiväkirurgisessa. Nännihaavalla pitäisi tämän jälkeen pitää kuukauden verran teippejä, samoin tuossa ihopussukassa rasvaimun jälkeen.

Tämä uusi operaatio on aika riskitön, mutta koska mun hermoilla on taipumusta ottaa osumaa (näin omin sanoin kirurgin sanomiset toistaen), niin hän suositteli hermokipulääkitystä aloitettavaksi mahdollisimman pian ja jatkettavaksi sitä kuukauden verran vielä leikkauksen jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä,että söisin lääkkeitä noin 3 kk, sillä leikkaus ajoittuisi about kesäkuulle. Näin pienetkin riskit minimoitaisiin. Jos kävitte lukemassa lääkkeen haittavaikutuslistan yllä olevasta linkistä, ymmärrätte varmaan, että en ole erityisen innoissani asiasta.

Nännin sinertämisestä hän sanoi, että ei olisi huolissaan, pahemmaksi se ei siitä varmasti mene, päinvastoin. Kudosparantuminen on hidas prosessi ja suurin parantuminen on ohi about 6-12 kk, mutta paraneminen jatkuu aina 24 kk saakka. Joten kudos tulee vielä pehmenemään ja sinertämisen pitäisi helpottaa.

Nyt mulla on tässä vain yksi iso ongelma. Mitkään urheilurintaliivit eivät tunnu hyviltä. Ainoat hyviltä tuntuvat liivit ovat nuo Prismasta löytämäni kaarituelliset liivit, joita pidän jatkuvasti. Urheiluliivejä en kisko mielelläni päälleni, koska jokainen kokeilemani pari painaa ikävästi tai pistää rinnan sisäsyrjän kipuilemaan. Helpotusta kipuiluun olen löytänyt kinesioteipistä, mutta sekin on laiha lohtu, sillä herkkä iho ei kestä teippailua loputtomiin. Olen siis umpikujassa. Olo alkaa olla suorastaan kauhea ja kunto pohjalukemissa, mutta urheilu ei nappaa sitten niin yhtään, koska silloin pitäisi kiskaista sporttiliivit päälle. Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että ei tiedä, milloin tämä päättyy vai päättyykö ikinä. Voinko ikinä kiskaista sporttiliivejä päälleni ilman kipua? Mielessä menee aika ristiriitaisia ajatuksia. Oliko mulla oikeasti niin paljon ongelmia isojen rintojen kanssa, että olisin ne tähän vaihtanut? Eikö siihen oikeasti ollut mitään muuta ratkaisua? Kannattiko niska-hartia-selkäkipujen vaihtaminen tähän kipuun?

Mussa elää vielä toivonkipinä kuitenkin. Jos kudosparantumista tapahtuu 24 kk saakka ja jos mulla on vielä avoimia haavaumia rinnan kudoksissa (kuten kirurgi sanoi), niin eikö silloin ole mahdollista, että myös hermot saattavat palautua edes jonkin verran? Jos kudosparaneminen vaikuttaa verenkiertoon, niin eikö sen silloin ole mahdollista vaikuttaa myös hermoihin? Mun on nyt vain löydettävä keino nykyisessä tilanteessa selviämiseen ja maltettava odottaa. Toivon, että odotus tuottaa tulosta.

Mun tekisi mieli teipata tissit kiinni kivuttomaan asentoon ja tuplateipata ne niin, että ne eivät varmasti liiku yhtään minnekään. Olen pirun turhautunut, väsynyt ja stressaantunut tilanteesta.

Melkein vuosi takana...

Muutamaa päivää vaille 11 kuukautta on kulunut leikkauksesta. Olo on suorastaan turhautunut. Vielä pari kuukautta sitten oikeasti tuntui siltä, että NYT ne paranee! Ei. Ei, ei, ei.

Oikea tissi on hienossa kunnossa. Sitä ei särje ja se tuntuu normaalilta rinnalta, mitä nyt vähän kovaa tuo rintakudos. Ei se mitään rääkkiä kestäisi varmaankaan vielä, mutta uskaltanen nyt sanoa, että oikea rinta on parantunut! Eli siihen meni aikaa sen 11 kuukautta.

Mutta vasen. Sitä särkee. Sitä särkee tuosta päältä, josta mies sitä vähän rutisti, siellä selkeästi jotain revähti. Ja sitä särkee ihon alla olevista leikkausarvista, etenkin sisäsyrjästä. Olen turhautunut ja stressaantunut. Kaarituellisia liivejä en ole pystynyt kunnolla pitämään nyt viimeisen parin viikon aikana, ne sattuvat. Sporttiliivitkin sattuvat. Hyvä olo on lähestulkoon ainoastaan nukkuessa, jolloin ne saavat levätä. Paikallaanko tässä pitäisi maata seuraava kuukausi?

Pelkään, että jokin leikkauksessa meni pieleen eikä tuo nyt tuosta itsekseen parane. Soittelin uudelleen keskussairaalalle, homma meni tällä kertaa paljon helpommin ja vastaus löytyi lähestulkoon heti vaihteesta. Kirurgin virkavapaa loppuisi vaihteen tiedon mukaan maaliskuun viimeinen päivä, mutta kun hän yhdisti kirurgian poliklinikalle, niin siellä sanottiin, että mies on jo töissä, mutta ei joka viikko. Jätti nyt ilmeisesti viestin miehelle, joten katsotaan, mitä vastaa.

Itkuhan siinä kuitenkin multa pääsi. Asia stressaa mua niin valtavasti. Mutta ehkä tämä nyt taas tästä...

Älkää antako ukon rutistella!

Takapakkia. Taas. Kyllä ottaa kupoliin. Siis joku muutama viikko takaperin istuttiin kylpyammeessa miehen kanssa, joka sitten ryhtyi leikillään puristelemaan miun hienoja, uusia tissejä. Eikä edes kovaa tehnyt, mutta onnistui vain sormineen venyttämään sellaisesta paikasta, että vinkaisin hienosti kivusta. Sen jälkeen se paikka onkin sitten ollut kipeä. Sinänsä hämärä paikka, se on tuossa rinnan yläosassa, kun tullaan kaulakuoppaa kohti. Eli luulen, että rinta oli kiinnittynyt vähän heikosti vielä, ja rutistelu sai sen sitten vähän sieltä "venähtämään". Nyt en taas tiedä, mitä liivejä käyttäisin, jotta olo olisi hyvä...

Toinen murheeni on vasemmassa nännissä huonontunut tunto ja sinisyys. Okei, siis mitä tahansa voi vielä tapahtua, suurin osa toipumisesta pitäisi olla ohi siinä 12 kk kohdilla, mutta senkin jälkeen vielä jotain voipi tapahtua. Etenkin, jos paraneminen pitkittyy. Tässä itse sitten diagnosoin jonkinsortin verenkiertohäiriön muodostumisen ja aloin googlettamaan. VIRHE. Älä IKINÄ googleta vaivojasi. Mene lääkäriltä kysymään. Nyt mulla on taas tissistressi päällä, kun luin riittävän monesta artikkelista, että pahimmillaan leikkauksen jälkeinen verenkiertohäiriö voi johtaa kuolioon ja nännin poistamiseen. Mutta huomaan, että nänni on sinisempi, kun olen esimerkiksi suihkussa, eli kun rinta ei ole tuettuna. Rintaliiveissä ja heti kun ne on ottanut pois se on aika normaalin värinen. Tuo nännin ja nännipihan rypistymisreaktio on huonontunut, se oli parempi heti leikkauksen jälkeen.

Mua vähän tässä koko hommassa nyt häiritsee se, että en tiedä, mistä lähtisin kyselemään apua. Yritin tosiaan pari kuukautta sitten soittaa keskussairaalalle, lopputuloksena umpikuja. Selostin tännekin yrityksestäni tavoittaa kirurgiani, joka olikin sitten lähtenyt virkavapaalle. Nyt en tiedä, mitä tekisin. Sairaalalta ei osattu sanoa, onko miehelle tullut korvaajaa. Yleislääkärin kautta pitäisi kuulemma lähteä liikkeelle, mutta tiedän tasan, että kun YTHS:n yleislääkäriltä menen kysymään, niin saan vastaukseksi varmaan olankohautuksen. Plus 12 kk ei ole vielä ohi. Viimeksi sanottiin, että odota sinne vuoden yli ja katsotaan sitten, miltä näyttää. Sanovatko samoin taas?.

Ja. Oikean rinnan (eli sen, josta poistettiin enemmän) alla on nyt tuo ihopussi, jollainen tikkarimenetelmällä ilmeisesti yleensä tulee. Ensin ajattelin, että ei se haittaa, mutta kyllä se aika härö on. Se pullottaa niin, että näkyy t-paidan läpi. Sille on pakko tehdä jotain, enkä tiedä, miten se sitten tapahtuu. Kuulemma paikallispuudutuksessa, näin muistan kirurgin silloin leikkauksen jälkeen sanoneen. Arrh. Turhauttaa niin lujaa, että ei kirurgia löydy. Täytyy yrittää jostain se sama mies vielä metsästää, on töissä parissa muussakin paikassa. Nyt olisi aika päästä keskustelemaan ja juttelemaan asioista!

Laitan tähän teidän iloksi vielä kuvia tuosta ihopoimusta. Kuten jo sanoin, se ei tosiaan ole erityisen suuri, mutta tiukemman ja ohuemman paidan läpi se näkyy. Kesällä ei niin kivaa. Jos en pääse siitä kesään mennessä eroon, täytyy pistää siihen joku haavateippi, jotta se edes vähän tasoittuisi. Tässä nyt näkyy sitten myös vähän sitä, miten näkyvä tuo arpi on tällä hetkellä. Ei mielestäni erityisen näkyvä. Tosin mua ei missään vaiheessa arvet ole häirinneet, mähän olen muutenkin ihan arpinen ihminen. Nythän tuo iho on tosin aika ruttuinen, koska on kaarituelliset rintaliivit olleet päällä koko päivän. Mutta tuosta poimust näkee myös sen, missä kohdin rinta on ollut. About tuon verran rinta on myös noussut.

No mutta. Tällä taas mennään. Pointtini on kuitenkin se, että takapakkia tulee TODELLA helposti. Säästelkää tissejä mahdollisimman paljon!

Operaatio kirurgin metsästys

Mitä on tapahtunut? Ei oikeastaan mitään. Kuukautiset lähestyy ja tässä vaiheessa viimeistään mulla alkaa yleensä vatsaa särkeä ja rinnat turvota. Kuten tälläkin kertaa. Mutta tällä kertaa tuo vasemmassa oleva särky oli jo pahempaa ja aloin kunnolla epäillä sitä, että onkohan sillä nyt oikeasti kaikki hyvin. Kipua oli normaalia enemmän ja olin eilen jo stressissäni hätää kärsimässä, että en kestänyt enää. Päätin, että aamulla soitan sairaalalle.

Ja niin toisinkin sairaalalle, plastiikka- ja yleiskirurgian osastolle. Soitin numeroon, johon olen soittanut aiemminkin ja sieltä tavoittanut asiaankuuluvat henkilöt, mutta tällä kertaa sieltä vastasi joku ruotsinkielinen gynehoitaja. Hän ohjasi minut eteenpäin henkilölle, joka saattaisi tietää. Tämä oli joku naistenklinikan hoitaja. Hänen kanssaan hetken juttelin, ja sitten hän ohjasi minut T2-osaston kansliaan. En edelleenkään tiedä, mikä on T2-osasto, mutta soitin sinne. Sieltä vastasi sihteeri, joka tokaisi, että hänellä ei ole hajuakaan. Sitten hän haki hoitajan, jonka kanssa taas puhuin.

Okei. Lopputulema on se, että mut leikannut plastiikkakirurgi on juuri jäänyt virkavapaalle eikä korvaavasta henkilöstä oikein kellään ollut tietoa. Kahden hoitajan mukaan mun tilanne kuulostaa aika normaalilta, mutta jos se kovin huolettaa, niin sitten lähteä näyttämään. Keskusteluissa ilmenneet pääpointit lyhyesti ja tiivistetysti:
- Mä olen 28-vuotias. Mun ikäisellä hormonitoiminta on niin aktiivista, että kipuilu ja särkeminen johtuu todennäköisesti siitä. Tätä puoltaa se, että kipuilu ja särkeminen sekä rinnan turvotus on pääasiassa ennen kuukautisia, kipuilua on vain vähän kuukautisten jälkeen.
- Leikkauksesta on aikaa 5 kk. Edellinen kontrolli on ollut 3 kk sitten 2 kk kontrollissa, jossa lääkäri (plastiikkakirurgi) totesi, että näyttää niin hyvältä, ettei tarvitse lähteä varaamaan uutta kontrolliaikaa. Eivät usko, että mikään on pielessä, koska yleensä nämä huomataan tuolloin.
- Verenkiertohäiriöitä ei ole, haavat ja arvet näyttää hyvältä, ihossa ei värimuutoksia, ei punoita mikään. Jos jotain olisi pielessä, se näkyisi ulospäinkin. Näin pääpiirteittäin, mutta ei tietenkään varmuudella.
- Kudosparaneminen on hidasta puuhaa ja vie vähintään puoli vuotta, etenkin rinnoilla, jotka on muutenkin arka alue. 5 kk kohdalla kipuileminen johtuu siis todennäköisesti siitä paranevasta arpikudoksesta.

Sellaista. Kahden minunkaltaisiani potilaita hoitaneen hoitajan suusta. Ehkä uskon heitä. Ja sitten sain neuvon, että jos jatkuu ja tuntuu, että haluaa käydä tarkistamassa, niin seuraavaksi oman terveysaseman kautta.

Mietin silti, jos koittaisin vielä soittaa miehen yksityisklinikalle.

Ja tekis mieli koittaa tuohon kylkeen pistää kinesioteippiä tuomaan lisätukea.

Mutta ne on kasvaneet! Ne pirulaiset on kasvaneet! 65E!  Riippuu tietenkin taas vähän kaikesta kuun asentoihin liittyvästä, mutta kyllä. Vielä kuukausi sitten luulin olevani vähän selvemmillä vesillä ja kävin ostamassa uusia liivejä, ja nyt ne kaikki on pieniä! Tässä välissä on tosin sanottava, että nämä liivit on Changen kokoa 65DD, ja Changen koot on pientä. Monet sanoo, että heillä on rinnat vain pienentyneet lisää siitä kun ne on leikattu, mutta ei, ei mulla. Mulla ne on vain kasvaneet. Ne on aivan erinäköiset kuin leikkauksen jälkeen. Sitten kun muistellaan, että lähtökoko oli 65H. Tuo on VAIN 3 kuppia pienempi. Ette jumalauta nyt ala kasvamaan heti takaisin *heristelee nyrkkiä*...

Hauskintahan tässä on muistella sitä järkytyksen määrää, joka oli kun kirurgi paljasti leikkaavansa B-kuppiin. Tässä sen näkee, miten suhteellinen käsitys kupit on.

Kesä tuli. Jei.

Kaikki muut (paitsi he, jotka ei tykkää lämpimästä) on ihan intopiukeana siitä, kun tuli aurinko ja lämpimät säät. Yleensä mäkin olisin. Nyt vaan ärsyttää.

Tää alkukesä on ollut suorastaan säälittävä sään osalta, mikä on sopinut mulle oikein hyvin, koska mä en oo juuri voinut nokkaani ulos pistää kesäisissä vaatteissa. Yleensä mä oon tähän mennessä jo ruskea kuin papu, mutta en nyt. Eilen käytiin ulkona parilla kaverin kanssa, ja mä melkein tunnin itkin vaatekaapin ovella, että mulla ei ole mitään päällepantavaa. Miksi? Koska ne kaksi t-paitaa, joíta mä oon näiden liivien kanssa pitänyt, on molemmat pesussa ja kaikki ne kivat paidat, joita mulla kaapissa on, on tällä hetkellä mahdottomia käytettäviä. Ellei tykkää siitä, että sporttiliivien paksut, rumat olkaimet ja osa kuppiosasta loistaa paidan reunojen yli. Lopulta pistin päälleni parhaan mahdollisen kelvollisen vaihtoehdon. Siitäkin näkyi vähän sporttiliivien rajaa yli, mutta oli sentään musta paita ja mustat liivit.

En tykkää. En yhtään tykkää. Mua ärsyttää ihan vimmatusti. Ei huvita enää. Tänäänkin aurinko paistaa ja mitä mä teen? No en yhtään mitään. Mä meen tuonne ulos t-paita päällä ja mulla on semmonenki rusketusraja, että se ei muuten sitten lähde mihinkään.

Pitäkää pinnallisena, mutta kyllä se ketuttaa, jos juhliin pistää mekon päälle ja kädet näyttää maalipurkkiin kastetuilta. Mä haluan rannalle. Haluuuuuuuun. Ihan sama miten kärsivällisyys kyllä palkitsee ja se nyt on vain tää kuukausi ja kyllä sä nyt tän kestät. No kestän kestän ja on vain tää kuukausi. Ja viime kuukausi. Ja sitä edellinen kuukausi. Ja tää ei lopu ikinä. Jos saatte valita koska meette leikkaukseen, niin menkää talvella jos teillä on yhtään samanlainen kesän kaipuu kuin mulla. Koska "se on vain tää yks kesä" ei todellakaan juuri mieltä lämmitä, kun ulkona on aurinkoista ja biitsikelit.

Onneks oon edes lenkille päässy. Vähän huojentaa mieltä.

Kyllä, on taas se aika kuukaudesta. Kuulisittepa millaiset angstit oon jo ehtinyt vetää gradun tekemisestä. Miehen onni, että se saa (ja nimenomaan saa) olla koko päivän poissa. Eihän tällasta hormonimonsteria kestä katella hormonimonsteri itsekään.

Milloin mä pääsen taas liikkeelle?

Kyllä hiertää ja pahasti.

Koti ei tunnu yhtään kodilta, kun on sen vankina viikkokausia. Muistan erään entiseen elämääni kuuluneen ihmisen poteneen aina "festarimasista" kaikkien sosiaalisten viikonloppujen, etenkin festareiden, jälkeen. En ikinä tajunnut sitä, kunnes huomasin itse potevani samaa masennusta tuon parin viikon juoksuruljanssin jälkeen. Vaikka paluu kotiin olikin mukavaa, niin samalla se tarkoitti paluuta arkeen, joka tässä tapauksessa tarkoittaa lepäämistä, varovasti ottamista ja aika pitkälle kotona olemista. Ensimmäisellä reissulla Ahvenanmaalla tuli liikuttua paljon luonnossa miehen kanssa kuvaamassa. Sen jälkeen oli taas ihanan aktiivinen olo. Ja nyt... Pffft.

Ja mies? Mä rakastan miestäni enkä voisi kuvitella enää elämääni ilman häntä. Mutta kun päivästä ja tunnista toiseen olet sidottuna omaan pieneen sisätilaasi, jonka jaat jonkun kanssa, niin kyllä alkaa kiristää. Tilanne olisi eri, jos mullakin olisi jonkinlainen sosiaalinen elämä, mutta se rajoittuu tällä hetkellä lyhytaikaiseen tekemiseen tutussa seurassa suhteellisen harvoin. Graduakin väännän kotona, koska en halua tissisärkyisenä istua kirjastossa.

Mutta tiedättekö, mikä kuukausien makaamisen jälkeen on kaikista pahinta? Se makaaminen ei enää haittaa. Kyllä, makaaminen on itse asiassa ihan kivaa. Ihan hyvin voisin kuluttaa päivästä tuntikausia ihan vain makaamiseen. Tai istumiseen. Ja telkkarin tuijottamiseen. Tiedättekö, mikä siitä tekee kaikista pahinta? Mä olen ollut sohvaperuna ja päässyt sieltä liikkeelle siihen pisteeseen asti, että juoksulenkit olivat normaalia arkista rutiinia. Muistan, miten ihana oli olo silloin. Muistan myös sen, miten vaikea sinne oli päästä! Ensimmäinen kuukausi on yhtä hampaiden kiristämistä ja itsensä pakottamista, jotta pääsisi taas liikkeelle ja saisi siitä jälleen otteen.

Ja vielä tätäkin pahempaa? Kai sen nyt huomaa. Ärsyttävää, tyhjänpäiväistä, täynnä tekosyitä olevaa rutinaa. Tällä hetkellä se korostuu varmasti sen vuoksi, että flunssa toi mukanaan yskän ja vei äänen. Joten en uskalla pistä nokkaani ulos. Kolmas flunssa peräperää... *painokelvotonta tekstiä*

Mitä pikemmin pääsette takaisin liikkumiseen kiinni, sitä parempi, todellakin. Koska mitä pidempään jäätte sohvalle röhnöttämään, niin sitä vaikeampi teidän on sieltä persettänne ylös nostaa. Sen vannon.

Tissiahdistus palasi...

Vähän pidempi väli oli tällä kertaa vitutuspäivien välillä, mutta tulihan se sieltä! Eilen oli niin hyvä olo, että tein hurjat 15-20 minuuttia pitkän hitaan ja kevyen kävelyn ulkona. Lopputuloksena jomottava tissipari illalla. Leikkauksesta on takana kohta 4 viikkoa, ja ohje sanoo, että silloin liikuntaa saa harrastaa rajoituksetta omien tuntemusten mukaan. Todellakin omien tuntemusten mukaan, pääsee hädin tuskin korttelin ympäri kun jo alkaa tuntua. Kipeää ei ota, mutta tuntuu todella inhottavalta, kiristää ja hankaa jostain sisältä. Ja kaikki tärinä tuntuu inhottavalta, eli myös askel.

Ahdistus eriparisuudestakin tuli takaisin. Silloin pari viikkoa takaperin haavapolilla käydessäni kirurgi sanoi, että vasemmalla puolella näkyy ompeleet vähän antaneen periksi ja pitää katsoa, miten asettuvat liiveihin. Tähän mielestäni sisältyy oletus siitä, että jotain korjaustoimenpiteitä joudutaan ehkä tekemään. Ja tämän sanottuaan en ole saanut rauhaa siltä ajatukselta, että jokin on pielessä. Eikä sitä auta yhtään se asia, että vasen on levinneempi, turvonneempi ja kivuliaampi. Oikean rinnan kanssa ei ole mitään ongelmia, se paranee oikein hyvää vauhtia, mutta ei tämä vasen. Pitäisi ehkä soittaa polille tästä, mutta mitä ne tekisivät? Toteaisivat, että katsotaan mihin tilanne etenee. On niin vähän aikaa vielä leikkauksesta, että ei osaa sanoa mikä johtuu turvotuksesta ja mikä jostain muusta. Ja suoraan sanottuna mä en uskalla soittaa sinne, kun pelkään vastausta.

Paskat. Paaaaskat. Kyllä mä sinne kuitenkin varmaan vielä soitan. En vain tiedä pitäisikö odottaa siihen, että 4 viikkoa on kulunut vai soitanko jo ennemmin. Tuntuu siltä, että jokainen päivä valuu hukkaan, jos sitä vielä pitää ryhtyä korjailemaan... 

Kuukausi petipotilaana...

Sama juttu joka kerta kun käyn kotona kääntymässä. Sisarusten muksuilla on aina liikkeellä jotain, ja useimmiten se tauti tarttuu sitten muhunkin. Etenkin nyt kun on varmasti vastustuskyky vielä alempana leikkauksen ja sisällä makaamisen jäljiltä. Oma moka, olis kannattanut odottaa vielä ennen sinne menemistä. Tässä on nyt sitten oltu jo kuukauden päivät tyystin petipotilaana. Ensin oli flunssa, josta ehdin juuri passelisti parantua leikkausta varten. Sitten oli leikkaus. Ja nyt kun leikkauksesta alkaa parantua, niin eiköhän iske seuraavaa flunssaa päälle. Hermothan tässä menee. Pyh.

Katselin tänään aamulla peilistä ja mietin itsekseni, että onpas ne isot. Tuskin ovat kasvaneet tänä aikana, mutta jotenkin oli vain sellainen olo, että näyttävät suuremmilta kuin aiemmin. Ehkä oon ruvennut tottumaan siihen, että ovat pienet, ja sitten yllätyn, kun ovatkin suuremmat kuin muistin. Aika hämmentynyt oon siitä, miten vähän on pukannut kriisiä pintaan pienentyneistä rinnoista. Tajusin, että edellinenkin kriisinpoikanen iski juuri mukavasti ennen kuukautisia, jolloin vellon muutenkin aina itseinhossa. Kauppareissulle en oo tosin vielä päässyt, joten ehkä se onkin vielä edessä, kun vaatekaupassa ei enää tiedä mitä päällensä yrittäisi.

Kotona äiti ja sisko hämmästelivät niiden pienuutta. Siskolla on aina ollut pienet ja totesikin, että jännä katsoa mua pienillä rinnoilla, koska hän on vaan tyytyväinen, kun lasten myötä on tullut pari kuppikokoa lisää. Niin, no, joo, varmasti, kun lähtökoko on A-B-kuppi. Jos H-kuppiin olisi pistetty pari kuppia lisää siinä vaiheessa kun lapsia haluaa ryhtyä tekemään, niin itku ei olisi ollut kaukana. Äiti taas oli veljen vaimolle sanonut, että kunhan vain en katuisi myöhemmin päätöstäni ja muistutti vielä minuakin, että suuremmiksihan niitä saa aina huijattua jos tahtoo. Veljen vaimo oli ainut, joka tuntui puhtaasti olevan "mun puolella", vaikka kyllä sisko ja äitikin kovasti yrittivät. Ovat varmaan vain niin tottuneet näkemään mut isorintaisena, että vaikeaa totutella tähän. Veli ja isä eivät sanoneet yhtään mitään. Tiesivät kyllä leikkauksesta, mutta olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hassua.

Haavateippejä yritin käydä terveysasemalla vaihtamassa, mutta ensinnäkin heillä ei ollut sitä teippiä jota mulle on laitettu (haavapolin täti kyllä kehotti ottamaan antamansa teipit mukaan, mutta tietenkin unohdin) ja toisekseen hoitaja oli sitä mieltä, että hän ei noin siistejä teippejä haluaisi kiskoa irti. 7-10 päivän välein pitäisi vaihtaa ja nyt on kulunut sitten 12 päivää, viikon päähän on uusi aika. Mutta ei nuo haavat ole juuri vuotaneet, todella siistin näköiset.

Valitusta ja vitutusta

Vitutuskäyrä alkaa lähestyä huippuaan. Toinen tissi on toista puolet suurempi nestekertymien vuoksi, kirurgin mukaan haavapoliklinikalle pitäisi varata aika punkteeraamiseen vasta perjantaiksi. Ei piru vie, en ala, yritän päästä jo aiemmin. Dreeni alkaa ottaa kipeää ja täyttyy vaan koko ajan. Eikö nuo nesteiden tihkuminen jo alkaisi pikkuhiljaa loppua? Joo, sanoihan se kirurgi, että muutaman kerran varmaan joudutaan punkteeraamaan. Mutta oikeasti, pliis, pliiiiiiiiis pistäkää tuo vuoto loppumaan! Dreenin poistokin tulee varmasti sattumaan, mutta haluan vain siitä eroon. Vaikka tissi sen jälkeen varmaan jatkaakin vuotamista, niin ainakaan dreeni ei ole koko ajan muistuttamassa siitä, mitä siellä pinnan alla tapahtuu. Sitten vain ilolla haavapolille punkteeraamaan, kun alkaa näyttää enemmän vesimelonilta kuin omenalta. Jei!

Ihan kuin selällään nukkuminen ei olisi vielä riittävän hankalaa, niin sitä pääpuolta täytyy aina vähän nostaakin ylemmäs. Tai ei varmaan tarvitsisi, mutta olen huomannut, että pikkuisen yläviisto asento tuottaa vähemmän jomotusta rintoihin. Sen sijaan se kyllä aiheuttaa enemmän jomotusta selkään ja käsiin, jotka saavat nyt sitten toimia sijaiskärsijöinä. Eli jos aamulla ei särje tissiä, niin takuuvarmasti jotain muuta paikkaa. Tukiliivit, vaikka ovatkin kireät, tuntuvat liian suurilta? Kirurgi leikkasi tissit niin, että ne nousivat 5 senttiä, ja nyt noiden tukiliivien pitäisi myös pitää ne siellä 5 senttiä korkeammalla. Mikä tarkoittaa sitä, että olkaimet pitää kiskoa aivan pienimmilleen, ja siitä huolimatta tuntuvat olevan liian löysällä. Ainut vaan, että ei niitä enää voisi kyllä kiristääkään, koska ne kinnaavat jo niin pahasti olkapäiden takana olevaa ihoa ja kainaloa. Jos sinne ei tule ikävää hiertymää tai rakkoa, niin ihmettelen suuresti. Ja tietenkin kutittaa, joka jeskamandeeran paikkaa tukiliivien sisäpuolella kutittaa, etenkin liivien rajoilta.

Itse asiassa nyt kun mietitään, niin mulla ei oikeastaan ole juuri ongelmia itse rintojen kanssa. Rinnat voivat oikein hyvin. Haavat paranevat mukavaa vauhtia ja rintojen yläpuoli on oikeinkin hyvän näköinen. Mutta se on tuo alapuoli (eli se tyhjä onkalo, josta rintakudos otettiin pois ja rintoja nostettiin) ja rintojen alta ympärys... Turvonnut, valtava, täynnä nesteitä, kipeä. Lääkityksenä on antibioottia vielä tämä päivä ja sen lisäksi Burana 600 ja Panadol 1g. Täytyy tosin sanoa, että suihkussa en ole käynyt ties miten moneen päivään sairaalareissun vuoksi. Dreenin kanssa olisi kuulemma voinut eilen käydä, mutta totesin itse, että menen kun siitä pääsee eroon. Eli tänään illalla sitten kai suihkuun... Hiukset pitäisi pestä. Mitäköhän siitä tulee... Pitääkö kuitenkin pestä ne istuaaltaan vain pää alaspäin.

Joo. Kyllä. Nyt taitaa olla viides päivä leikkauksen jälkeen. Ukko joutuu katsomaan kärttyistä akkaa, joka tuhahtelee jatkuvalla syötöllä. Onneksi se ymmärtää mun harmistuksen eikä piittaa.

Mut hei, itse asiassa, ehkä jotain positiivistakin. Kaulakuoppa is back! Se on ollut niin turvoksissa, että ei ole kaulakuopasta ollut tietoakaan, mutta ainakin siis yläosasta turvotus on todellakin lähtemässä. Ylävatsan vesipatjakin on ehkä aavistuksen pienempi. Tai sitten se on vain hajonnut kylkiin. Ja lääkitys auttaa kipuun. Joten taidanpa pistää maaten ja nukkua vielä lisää ennen dreenin poistoon lähtemistä.