"Leikkauksen komplikaatioita ovat jälkivuoto (2-5%), kudosnesteen kertyminen (3-10%), haavatulehdus (2-5%) ja nännin tuntohäiriöt (5-15%) sekä nännin (1-3%), haavareunojen (10-20%) ja rasvakudoksen (2-5%) verenkiertohäiriöt. Nännin verenkiertohäiriö voi pahimmillaan johtaa koko nännin kuolioon (0.5-1%), jolloin nänni joudutaan poistamaan. Rasvakudoksen verenkiertohäiriö johtaa kovettumiin, jotka voivat tuntua rinnassa kyhmyinä" (Vaasan keskussairaala)
Näin. Parhaassa tapauksessa on kai olemassa joku kummajainen, joka ei onnistu saamaan näistä mitään. Katsotaan, miten monta minä onnistun saamaan. Perjantaina 18. päivä iltakymmeneltä istuskelin sohvalla kaikessa rauhassa katsomassa televisiosta elokuvaa, kun tunsin rinnan sisäsyrjässä repeytymisen.Aivan kuin ommel olisi lähtenyt purkautumaan irti tai joku olisi avannut vetoketjun. Kipu ei ollut suuri, mutta sitäkin yllättävämpi ja säikähdin sitä. Ulospäin ei näkynyt mitään ja toivoin, että kyse olisi vain sulavista ompeleista, mutta valitettavasti näin ei ollut. Kahden tunnin kuluttua rinnan alle oli paisunut pienen nyrkin kokoinen laaja alue, jolloin soitin sairaalaan päivystykseen. Puhelimesta vastasi ärtyneen oloinen mies, joka käski pitää kylmää ja tulla aamulla yhdeksältä sairaalalle, sillä ennen sitä asialle ei voida tehdä mitään. Menin nukkumaan kaksi marjapussia rintani ympärillä, ja parin tunnin päästä heräsin uudelleen särkyyn. Rinta tuntui siltä, että se on räjähtämässä ja oli paisunut kaksinkertaiseksi toiseen rintaan nähden. Oli aika selvää, että jokin on repeytynyt ja vuotaa nyt urakalla. Mies soitti tällä kertaa päivystykseen, sillä itse olin aika lailla paniikin partaalla enkä olisi saanut puhuttua.
Siitä sitten äkkilähdöllä päivystykseen sairaalaan. Mies kokosi laukkuun tavarat ja puki minulle takin ja kengät, sillä en itse pysynyt pystyssä. Päässäni heilui ja jyskytti kuin myrskyssä. Tuettuna pääsin kotitalon rappukäytävän alakertaan istumaan tuolille, johon mies jätti minut siksi aikaa kun hakee auton rapun eteen. Seuraavaksi heräsin, kun pääni kolahti kivilattiaan. Olin pyörtynyt tuolille parissa kymmenessä sekunnissa. Pääsin tuettuna kävelemään autolle saakka, jonka jälkeen mies istuttikin minut sitten pyörätuoliin ja kuskasi. Jäin suoraan sairaalaan osastolle, jossa minut laitettiin heti tippaan ja otettiin testit. Hemoglobiini oli nyt 77, kun se kotiin lähtiessäni oli ollut reilu 110 (ensimmäisissä mittauksissa oli 125). Tipahti siis rajusti. Verta minuun tiputettiin kolme pussillista odottaessani uutta leikkausta. Tähän meni yli vuorokausi, sillä hätätapauksia meni aina edelle. Olin jo epätoivoisena luovuttanut, kun eilen kolmelta hoitaja tuli kertomaan, että nyt mennään.
Leikkaus oli tällä kertaa lyhyempi ja pienimuotoisempi, sillä siinä lähinnä poistettiin kertynyttä nestettä ja verihyytymiä. Ilmeisesti ompeleita ei juurikaan avattu. Nukutus oli lyhyempi ja olokin aamulla sitten parempi. Kirurgin mukaan olin vuotanut puolisen litraa verta, hyytymiä poistettiin puolisen kiloa. Se on lähes yhtä paljon kuin mitä minulta poistettiin itse pienennysleikkauksessa. Vasentakin puolta punktreerattiin vähän, ja lisäksi oikean rinnan alle oli muodostunut sormenpään kokoinen vesirakkula teippiä vasten venyvän ihon vuoksi. Sitäkin saan nyt sitten hoitaa. Ja jossain vaiheessa nukutuksen aikana olen puraissut todella kipeästi huultani, sillä siinä on valtava, aristava patti. Muutoin mitään ulkoisia vaurioita ei ollut tullut, eli ulospäin leikkausjälki on säilynyt. Sisus tasoittuu tässä sitten ajan myötä.
Mutta. Kotona taas. Tällä kertaa mukaani laitettiin dreeni, joka pitää käydä poistattamassa huomenna terveyskeskuksessa. Perjantaina pitää käydä haavapoliklinikalla kudosnesteitä poistamassa. Kirurgin mukaan tikkarimallilla leikatessa kudosnesteiden kertyminen on yleistä, ja sen olen näköinenkin. Yhtä vesipatjaa koko yläkroppa. Kainalot turvonneet, rintakehä turvonnut, ylävatsa hyllyy kuin vesipatja. Kipuja ei silti juurikaan ole. Välillä jokin nipistää jostain, mutta ei erityisen kipeästi. Nyt minua vain kauhistuttaa jälleen tuo dreeni, joka on pistetty kiinni ompeleella ja tikillä. Ja se _vedetään_ huomenna ulos. Lisäksi päällimmäisenä on nyt mielessä pelko ja jännitys. Kirurgin mukaan ollaan voiton puolella ja rinnat ovat asettuneet tähän mennessä jo hyvin. Murheenani ovat kuulemma vain kudosnesteet, joita varmaan joudutaan muutama kerta tyhjentämään punktiolla. En halua tietää, mitä punktiossa tarkalleen tapahtuu, joten odotan vain kauhulla ensimmäistä kertaa.
Lähinnä pidän sormia ristissä, että mikään ei ainakaan enää repeäisi.. Tämä koneella kirjoittaminenkin hieman pelottaa, mutta halusin kirjoittaa mokoman tapahtuman ylös vielä kun se on tuoreessa muistissa. Kirurgikin sanoi aamulla tarkastuksesta lähtiessään, että nähdään. Kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti