Hassua. Todella hassua. Peilistä tuijottaa takaisin pienirintainen, mutta sopusuhtainen nainen. Kaikki ovat aina hehkuttaneet sitä, miten paljon parempi olo on ollut leikkauksen jälkeen. Paljon on ollut tyytyväisiä sanoja myös siitä, että leikkauksen jälkeen on saatu rinnat, jollaisia on jo pitkään toivonut. Ei pienintäkään sanaa omakuvakriiseistä, pettymyksestä tai siitä, että rinnat olisivat leikkauksen jälkeen olleet liian pienet. En voinut uskoa tätä, pakkohan jonkun on ollut saada joku kriisi siitä, että niin valtava osa omakuvaa muutetaan?
Kun alussa menin plastiikkakirurgin konsultaatioon, järkytyin siitä, kun hän läväytti naamalleni B-kupin. Muutos tuntui valtavan suurelta. Olin kuitenkin niin turhautunut rintoihini, että en suosiolla luovuttanut siihen. Ehkä kyse on juuri siitä. Kun on riittävän kauan elänyt jonkin turhauttavan ja stressaavan asian kanssa, niin siitä eroon pääseminen lähes millä lopputuloksella tahansa on vain positiivista. Tietenkään rintojen pienennysleikkauksessa ei ole tarkoitus tehdä huonoa jälkeä, joka väistämättä tietenkin tarkoittaa myös asiakkaan (tai potilaan) toiveiden kuuntelemista. Oma kirurgini sanoi, että kroppaani olisivat hyvin sopineet vieläkin pienemmät, mutta toiveideni mukaisesti hän jätti ne kuitenkin vähän suuremmiksi. Mikä kuulostaa omaan korvaani hassulta, sillä ovathan ne pienet. H-kupista B-kuppiin on millä tahansa mittapuulla suuri muutos.
Kirurgille mennessäni olin kuitenkin varautunut vähän vaikka ja mihin. Lukenut varmaan kymmenittäin blogeja, kysellyt keskustelupalstoilla ja yrittänyt lukea faktoja. Erityiskiitos Disturbian kirjoittajalle , joka vastaili omasta puolestaan kysymyksiini omakuvakriiseistä ja pienennysleikkauksen henkisestä puolesta. Oli mukava kuulla jonkun samoista mitoista lähteneen omakohtaisia ajatuksia. En edelleen voinut ymmärtää sitä, miten kaikki ovat niin valtavan tyytyväisiä, joten odotukseni leikkauksen jälkeistä olotilaa kohtaan eivät olleet erityisen positiiviset. Fyysisten kipujen lisäksi kuvittelin itseni tuijottamassa peilistä kohtaa, jossa joskus oli ollut jotain.
Mutta ei. Sitä ei tapahtunut. Kai se on oikeasti myönnettävä, että olen nykyään pienirintainen, ja hemmetin iloinen siitä! Tai en tiedä, ehkä normaalirintainen jonkun toisen silmissä, mutta lähtökohtiin verrattuna näen itseni pienirintaisena. Toki turvotustahan on edelleen, mutta en tiedä, vaikuttaako se lopulliseen kokoon. Ja olen sen verran pohtinut jo turvotuksen vaikuttamista lopulliseen kokoon, että on varmaan aika selvää, miten kärsimättömänä odottelen pääsyä elämään normaalia arkea näiden mokomien kanssa! Kaapissa on yksi ihana Vilan mekko, jota en ole päässyt pitämään kuin kerran vain todetakseni, että olen liian suuririntainen siihen. Tahdon päästä kokeilemaan sitä!
Alkaa oikein harmittaa, kun kuvamateriaalia ei tule. Olisi mukavempaa katseltavaa. Mutta sori! Niin kauan, kun toinen tissi on puolet suurempi toista turvotuksen vuoksi, ja nämä tukiliivit ja nestepussit kiristävät ja vetävät ryhtiä alaspäin, niin itsestäni en niitä kuvia ainakaan pistä. Ehkä alan pistämään haaveilukuvia, kunhan piristyn sen verran, että uskallan jo käydä ikkunashoppailemassa netissä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti