Pienemmät rinnat - miltä ne oikeasti tuntuvat?

Leikkauksesta on kulunut aikaa hulppeat 1,5 vuotta. Kulunut puolitoistavuotinen on ollut kaikin puolin haastava, ehkä elämäni haastavimpia ajanjaksoja. Haastavimmaksi se ei sentään yllä, sillä mukaan mahtuu myös masennusta ja uupumusta, mutta uskokaa kun sanon - ei olla oltu kaukana samasta tilasta.

Ihmiselle, jolle aktiivisena ja sosiaalisena pysyminen on elinehto, oli moneksi kuukaudeksi paikalleen jumahtaminen suoranaista helvettiä. Uskon, että mun tieni on ollut kivikkoisempi kuin useimpien muiden, sillä yli vuoteen ei ollut viikkoa (välillä edes päivää), kun paraneminen ei olisi aiheuttanut päänsärkyä. On ollut raskasta herätä välillä joka päivä uuteen, yhtä särkyiseen aamuun ilman mitään tietoa, tuleeko se koskaan päättymään. Olen käynyt läpi itsesyytökset siitä, että pitikö tehdä se. Pärjäilin kai ihan hyvin vanhoillakin rinnoilla, miksi menin leikkauttamaan. Nyt säryt ovat pahemmat, vaihtoivat oikeastaan vain paikkaa oikeasta olkapäästä ja hartiasta vasempaan rintalihakseen.

Mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. En saanut silloin puolen vuoden jälkeen kirurgiin yhteyttä, kun olisin tarvinnut, ja kun vuoden jälkeen sain hänet kiinni, oli vastaus lähinnä "elä nyt sen kanssa". Jos kenellekään käy ikinä samalla tavalla, suosittelen lämpimästi hakemaan toisen kirurgin mielipiteen, ja vaikka sitten sen kolmannenkin. He ovat kaikki ihmisiä, ja he ovat kaikki erilaisia. Olen kiitollinen, että toiselta kirurgilta sain lähetteen fysioterapiaan, sillä se on pelastanut minut. Jos joku haluaa kuulla kirurgien nimet, minuun saa yhteyden pistämällä kommenttikenttään viestiä ja sähköpostiosoitetta. Tarkistan kommentit aina ennen julkaisua, ja jos kyse on vain tällaisesta tiedustelusta, kommentti ei tule julki.

Käsitys omasta kehosta, viehättävyydestä ja seksuaalisuudesta on muuttunut täysin. Peilikuvasta katsoo sopusuhtainen nainen, joka kerrankin tuntee olonsa viehättäväksi ja seksikkääksi. Ja ainut asia, mikä peilissä on muuttunut, on rintojen koko. Olin isoista rinnoistani todella epävarma ja suorastaan häpesin niitä. Halusin piilottaa ne, mutta toisaalta taas niiden piilottaminen oli mahdotonta. Välillä tuntui, että olisi ollut helpompi olla edelleen sen 20 kg suurempi, jolloin rinnatkin olisivat sopineet kehoon paremmin. Nyt ne sopivat paremmin pieneen, kapeaan kehoon ja mulla itselläni on olo, että mua ei arvioida enää sen vuoksi, että mulla on isot rinnat. Vihasin sitä tunnetta, että sain huomiota rintojen vuoksi. Seksielämäänkin tämä tietenkin on vaikuttanut. Kun olo oman kehon suhteen on itsevarmempi, myös seksin harrastaminen on mukavampaa ja hauskempaa. Aiemmin halusin pitää rintaliivit päällä, mieluummin myös paidan päällä. Vihasin jokaista liikettä, jotka saivat ne lollottimet liikkumaan. Nyt niiden liikkuminen ei edes haittaa. Rintojen ja nännien tunto ei tosiaan ole ennallaan, mutta sain sen tilalle jotain paljon parempaa, joten ei se haittaa.

Sitten taas käsitys omasta itsestä. Alussa pelkäsin sitä, että kun kehosta viedään jotain niin hallitsevaa, niin jonkinlaista kriisiä on odotettavissa. Sitä ei kuitenkaan ikinä tullut. Enemmän mulla on ollut kriisiä silloin, kun olen pelännyt, että ne pirulaiset kasvavat takaisin heti. Mä olen itsevarmempi, onnellisempi ja persoonallisempi kuin olen ikinä ollut. Pelkästään rintojen pienentymisen seurausta tämä tuskin on, vaan taustalla on käyty aikamoista henkistä kamppailua itsensä puolustamisen ja muun henkisen puolen kanssa aivan muista syistä. Mutta rintojen pienentyminen on varmasti helpottanut prosessia. Vaatteiden kanssa on ollut hieman ongelmia, koska pukeutuminen pienten rintojen kanssa tuntuu olevan aivan erilaista kuin suurien. En siis oikein osaa pukea itseäni, joskin vasta viime aikoina tilanne on hieman parantunut. Sitä kylläkin ihmettelen, että millaisille ihmisille takkeja tehdään, jos edes nämä rinnat eivät meinaa niihin mahtua?!

Eikä kukaan oikeasti ole erityisemmin huomannut niiden pienentymistä. Kukaan ei ole oma-aloitteisesti ihmetellyt ääneen, että onpa ne isot. Kaksi ihmistä on sanonut, että kyllä vähän jo ajattelivat, että eikö ne olleet suuremmat, mutta vasta kun sanoin, mitä olen tehnyt. Useampi on todennut, että ovat vain olettaneet niiden pienentyneen muun laihtumisen ja kutistumisen ohella (mainittakoon tässä, että olen painanut viimeiset 3 vuotta sen 63 kg +-2 kg, joten mitään laihtumista ei ole tapahtunut). Kaikki palaute on ollut positiivista ja kannustavaa.

Pienemmät rinnat, miltä ne oikeasti tuntuvat? Ihan helvetin hyviltä. Sain kaupan päälle vielä miljoonien arvoisen opetuksen siitä, että luovuttaminen ei kannata. Liikuntaakin on nyt pakko harrastaa, jos haluaa pysyä toimintakykyisenä. Joten eikös tämä lopulta aika kivasti kääntynyt? Jäljellä on enää koirankorvasta eroon pääseminen, joka näillä näkyminen saa odottaa vielä jonkun aikaa. Joku päivä senkin kuitenkin vielä teen.

Vuosi täynnä eikä loppua näy

Tarkalleen ottaen 17.4. on kulunut tasan vuosi, mutta kuusi päivää sinne tänne. Missä mennään nyt?

Pääsin eilen käymään poliklinikalla kirurgin juttusilla eivätkä uutiset olleet aivan niitä mitä toivoin. Hänen mukaansa vasemmassa rinnassa oleva kipu kuulostaisi olevan hermokipua, jolle ei voi tehdä oikeastaan mitään. Leikata sitä ei voi, koska se saattaisi vain pahentaa tilannetta. Liian iso riski. Syy, miksi se oli välillä hyvinkin kivuton ja sitten taas kivulias on todennäköisesti se, että tunto alkaa palautua. Sopi kuulemma hyvin ajankohtaan. Ainut helpotusvaihtoehto on hermokipulääkitys, joka joko vie kivun pois kokonaan, ei vie kipua pois ollenkaan tai kipu palaa takaisin lääkityksen lopettamisen jälkeen. Lääkkeeseen liittyy aikamoinen läjä riskejä, jotka jokainen voi itse todeta Lyrican tiedoista.Lyrica on siis se lääke, josta sain reseptin.

Hän kuitenkin tekisi rasvaimun tuohon ihopussukkaan, joka oikean rinnan alle on jäänyt, ja muotoilisi vasemman rinnan nännipihaa. Nännipiha on paranemisen ohessa hieman venynyt ja jäänyt oudon muotoiseksi, eikä se myöskään ryppyynny, kuten pitäisi. Tämän hän korjaisi. Kyse olisi ilmeisesti hyvin pienestä operaatiosta, joka tehdään paikallispuudutuksessa eikä siinä mennä syvälle, ja vaikutukset ovat lähinnä esteettiset. Korjataan vain ihon pinnasta nännipihan rajaa. Sekä rasvaimu että nännipihan muotoilu tehtäisiin samalla kertaa paikallispuudutuksella päiväkirurgisessa. Nännihaavalla pitäisi tämän jälkeen pitää kuukauden verran teippejä, samoin tuossa ihopussukassa rasvaimun jälkeen.

Tämä uusi operaatio on aika riskitön, mutta koska mun hermoilla on taipumusta ottaa osumaa (näin omin sanoin kirurgin sanomiset toistaen), niin hän suositteli hermokipulääkitystä aloitettavaksi mahdollisimman pian ja jatkettavaksi sitä kuukauden verran vielä leikkauksen jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä,että söisin lääkkeitä noin 3 kk, sillä leikkaus ajoittuisi about kesäkuulle. Näin pienetkin riskit minimoitaisiin. Jos kävitte lukemassa lääkkeen haittavaikutuslistan yllä olevasta linkistä, ymmärrätte varmaan, että en ole erityisen innoissani asiasta.

Nännin sinertämisestä hän sanoi, että ei olisi huolissaan, pahemmaksi se ei siitä varmasti mene, päinvastoin. Kudosparantuminen on hidas prosessi ja suurin parantuminen on ohi about 6-12 kk, mutta paraneminen jatkuu aina 24 kk saakka. Joten kudos tulee vielä pehmenemään ja sinertämisen pitäisi helpottaa.

Nyt mulla on tässä vain yksi iso ongelma. Mitkään urheilurintaliivit eivät tunnu hyviltä. Ainoat hyviltä tuntuvat liivit ovat nuo Prismasta löytämäni kaarituelliset liivit, joita pidän jatkuvasti. Urheiluliivejä en kisko mielelläni päälleni, koska jokainen kokeilemani pari painaa ikävästi tai pistää rinnan sisäsyrjän kipuilemaan. Helpotusta kipuiluun olen löytänyt kinesioteipistä, mutta sekin on laiha lohtu, sillä herkkä iho ei kestä teippailua loputtomiin. Olen siis umpikujassa. Olo alkaa olla suorastaan kauhea ja kunto pohjalukemissa, mutta urheilu ei nappaa sitten niin yhtään, koska silloin pitäisi kiskaista sporttiliivit päälle. Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että ei tiedä, milloin tämä päättyy vai päättyykö ikinä. Voinko ikinä kiskaista sporttiliivejä päälleni ilman kipua? Mielessä menee aika ristiriitaisia ajatuksia. Oliko mulla oikeasti niin paljon ongelmia isojen rintojen kanssa, että olisin ne tähän vaihtanut? Eikö siihen oikeasti ollut mitään muuta ratkaisua? Kannattiko niska-hartia-selkäkipujen vaihtaminen tähän kipuun?

Mussa elää vielä toivonkipinä kuitenkin. Jos kudosparantumista tapahtuu 24 kk saakka ja jos mulla on vielä avoimia haavaumia rinnan kudoksissa (kuten kirurgi sanoi), niin eikö silloin ole mahdollista, että myös hermot saattavat palautua edes jonkin verran? Jos kudosparaneminen vaikuttaa verenkiertoon, niin eikö sen silloin ole mahdollista vaikuttaa myös hermoihin? Mun on nyt vain löydettävä keino nykyisessä tilanteessa selviämiseen ja maltettava odottaa. Toivon, että odotus tuottaa tulosta.

Mun tekisi mieli teipata tissit kiinni kivuttomaan asentoon ja tuplateipata ne niin, että ne eivät varmasti liiku yhtään minnekään. Olen pirun turhautunut, väsynyt ja stressaantunut tilanteesta.

4 kuukautta täynnä! Missä mennään?

Päivälleen neljä kuukautta on kulunut siitä hetkestä, kun olin leikkauksessa. Neljä kuukautta sitten tähän aikaan makasin leikkaussalissa taju kankaalla.

Aloitetaan siitä, mitä eniten pelkäsin, kun leikkaukseen lähdin. Muiden sanoja ja mielipiteitä. Leikkauksen jälkeen pelotti astua ihmisten eteen, koska jännitin sitä, huomaavatko he ja jos huomaavat, mitä he sanovat? Ja mitä ihmiset ovat mieltä siitä, että menin pienennyttämään rintani? Lopputulos on ollut se, että tähän mennessä he, joille oon kertonut, ovat vain olleet positiivisen uteliaita ja myönteisiä asiaa kohtaan. Jonkun tutulle on tehty sama, joku taas haluaisi tehdä saman. Vain omassa perheessäni on ollut negatiivissävytteistä palautetta, mutta lopulta esimerkiksi äidinkin oli todettava, että kyllä nämä nykyiset sopivat paremmin. Lisäksi kukaan ei ole edes huomannut, tai ainakaan ääneen sanonut. Kaikkein läheisimmät varmasti olisivat huomanneet, mutta kerroin heille etukäteen, joten he tiesivät jo.

Mä itse olen erittäin tyytyväinen siihen, minkä kokoiset rinnat mulla nykyään on. Katson peiliin ja totean joka kerta, että tämän kokoiset niiden olisi aina pitänyt ollakin. Vaatteet istuvat paremmin päälle, niiden kanssa on helpompi olla eikä liikkuessa tarvitse enää pitää kiinni. Tai okei, esimerkiksi autossa istuessa joudun kunnon töyssyissä pitämään niistä välillä kiinni, mutta se ei johdu koosta ;).

Toipuminen etenee hitaaaaaasti eikä yksikään päivä ole samanlainen. Turvotus ja mustelmat laskivat pitkälti ensimmäisen kahden kuukauden aikana, mutta kivut ovat aina siirtyneet paikasta toiseen. Kudosparaneminen on hidasta ja vaivalloista, enkä ollut osannut varautua siihen, miten pitkään se oikeastaan kestääkään. Ehkä tämäkin asia on kuitenkin sellainen, että siitä voi kuulla vaikka mitä, eikä siihen silti osaa varautua. En siis suoraan lähtisi tällaista leikkausta suosittelemaan ihan kenelle tahansa, joka asiaa kohtaan on kiinnostunut. Täytyy olla jo todella tuskastunut rintavarustukseensa, koska tämä polku ei ole erityisen tasainen.

Mulla suurin ongelma matkan varrella on ollut sopivien liivien löytäminen. Tukevia liivejä on vaikea löytää, kun on niin kapea. Kaarituellisia liivejä en ehkä saisi pitää vieläkään päivittäin, mutta mä käytän sporttiliivejä nykyään öisin ja urheillessa, mulloin mulla on lähestulkoon aina kaarituelliset liivit. Johtuen siitä, että en oo onnistunut löytämään yksiäkään oikean kokoisia ja mallisia liivejä, jotka tukis rintoja myös sivuista.

Semmoista. Ei tässä kuitenkaan erityisemmin mitään mullistavaa tapahdu, joten veikkaan, että päivitysväli alkaa nyt harventua. Mutta varmasti vielä välillä jotain päivitän :).

Kannattiko vai ei - välikatsaus

Kuten jo aiemmin olen aivan blogin alussa todennut, useimmat rintojen pienennysleikkauksessa käyneet ovat vain ja ainoastaan hehkuttaneet leikkausta. Vain pari hassua kommenttia niiden ehkä satojen luettujen joukossa ovat ilmaisseet, että jotain meni pieleen eikä leikkaus ollut sen arvoinen. Epäonnistumisprosentti on siis melkoisen pieni, tai sitten on tehty korjausleikkaus myöhemmin. Alussa pohdin sitä, miten ihmeessä kaikki voivat olla niin valtavan tyytyväisiä.

Nyt on siis kulunut about 3,5 kk leikkauksesta, ja ajattelin jakaa tuntemuksia sen suhteen, miten kannattava leikkaus on ollut. Ensinnäkin toipumisaika on paljon pidempi, kuin mitä osasin odottaa. Omalla kohdallani ongelmallinen on nimenomaan vasen rinta, josta ilmeisesti reilu viikko leikkauksen jälkeen antoivat ongelmat vähän periksi. Se on koko ajan ollut turvonneempi. Lisäksi dreeni oli siinä rinnassa vain päivän, toisin kuin oikeassa, joka kursittiin kahteen kertaan, ja joka "tyhjennettiin" kunnolla verihyytymistä ja muista (ks. tunniste komplikaatiot). Kirurgi sanoi, että mitä vähemmän on ylimääräisiä nesteitä ja hyytymiä, sitä paremmin rinta kiinnittyy uudelleen ja paranee. Vasemman rinnan kohdalla siis veikkaan, että paraneminen on nyt pitkittynyt. Haavojen suhteen ei onneksi missään vaiheessa ole ollut ongelmaa.

Toipumisaika on ollut siis henkisestikin raskas ja stressaava. Kun toinen rinta kipuilee toista enemmän, on huoli jatkuvasti päällä. Kokoeroa on, mutta ei onneksi mitään entiseen verrattavaa, vaan menevät ihan samaan kuppikokoon. Vaikeahan se on tämän ajan jälkeen mitään oikeastaan edes sanoa, koska rinnat muotoutuvat tosiaan sen 6-12 kk leikkauksen jälkeen. On siis käytännössä aivan turha stressata, koska muotoutumista tapahtuu koko ajan. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että entä jos vasen repsahtaa lisää. Järki ja tunteet eivät tässä suhteessa mahdu samaan päähän, ja on vaikea muistutella itseään, että odottaa nyt sen puoli vuotta ja katsoo sitten, miltä näyttää.

Sitä olen pohtinut, että toipumisaika olisi voinut olla helpompaa, jos leikkaus olisi tehty syksyllä. Kesän helle on rasittanut paljon, ja kesävaatetusta/kuumia kelejä on vaikea yhdistää urheiluliiveihin. Lisäksi oli vaikeuksia löytää riittävän tukevia liivejä, koska olin liian pienikokoinen. Liivit eivät erityisemmin tue reunoista, mikä on ehdoton miinus. Jos vain mahdollisuus on, niin käykää jossain, jossa voidaan kunnolla auttaa tukiliivien sovituksessa ja ostamisessa. Maksavat varmasti paljon, mutta ovat varmasti rahansa arvoiset. Sporttiliivit eivät omalla kohdallani ole erityisemmin lämmittäneet mieltä, etenkin, koska sopivia on ollut todella vaikea löytää. Helteen vuoksi kylmäpussia olen saanut pitää parinakin päivänä rinnalla. Mutta se on auttanut turvotukseen, joten suosittelen lämpimästi käyttämään.

Kadunko? Kaikkineen en. Viihdyn niin paljon paremmin pienemmillä rinnoilla. Olen kaikin puolin vapautuneempi, ja liikunta on niin paljon mukavempaa, kun liivit eivät tuki hartiaseudun verenkiertoa. Vaateiden löytäminen on suorastaan vaivatonta entiseen verrattuna, ja pienemmät rinnat sopivat kropalleni paremmin. Olen kuitenkin joinain hetkinä miettinyt, että oliko leikkaus sen arvoinen. Sen ovat aiheuttaneet nämä säryt ja pitkittynyt paraneminen, sekä selkeä epäsuhtaisuus rintojen paranemisen edistymisessä.

Mitä halusin tässä viestissä sanoa? Kun leikkaukseen lähtemistä harkitsee, niin kannattaa punnita tarkkaan myös se, että toipuminen kestää kuukausia. Vaikka elämä normalisoituu suht pitkälle ensimmäisten kuukausien aikana, niin prosessi jatkuu jopa vuoden. Se on pitkä aika. Lisäksi paranemisen kanssa voi tulla vaikeuksia, komplikaatioita voi tulla, korjausleikkaus saatetaan joutua tekemään. Matkassa on monta mutkaa, jotka kannattaa ottaa huomioon, kun leikkaukseen lähtee. Prosessi on raskas sekä henkisesti, että fyysisesti, etenkin herkemmälle ja stressiin taipuvaiselle ihmiselle.

Haluaisin sanoa, että odotus ja kärsimys on kuitenkin sen arvoinen. Vielä en sitä kuitenkaan sano, ainakaan 100%:sti sihen uskoen, sillä säryt raastavat pääkopassa... Ehkä pystyn sanomaan sen sitten kuukauden, kahden, kolmen kuluttua. Nyt voin sanoa 70%:sti, että on sen arvoista.

6. viikko täynnä

6. viikko tuli täyteen! Ja mulla kiristää aivan vimmatusti. En tiedä, oonko hillunut liikaa vai mistä moinen kiristys ja särkeminenkin. Vai kiristinkö liivit kuitenkin liian tiukalle ja nyt ne puristavat? En tiedä, mutta olo on hyvin epämukava. Ja vaihtoehtoja ei ole kuin odottaa. Pffft... 

Katson telkkarista sivusilmällä 5D: Elämäni lautana -ohjelmaa, jossa rinnattomat naiset tuskailevat suurempien rintojen perään. Yksi pohtii implanttien hankkimista ja on ilmoittautunut jonnekin sivustolle, jossa miehet voivat lahjoittaa rahaa rintaimplantteja varten. Toinen ei halua leikkausta, vaan hoitaa rintojaan imukupeilla ja yrteillä tavoitteenaan saada C-kuppi. Okei. Myönnän, että A-kuppia en haluaisi. Ja kukin tehköön rinnoilleen mitä haluaa. On vain hassua katsoa sitä toista ääripäätä sen jälkeen, kun on itse juuri hankkiutunut eroon siitä, mitä nämä haluavat.

Ehkä vähän ärsyttääkin ajatus siitä, että siihen perus kauneusihanteeseen ja vaatekaavaan mahtuu loppujen lopuksi vain osa naisista. Isolla osalla on joko todella pienet tai tai todella suuret, joka vaikeuttaa heti elämää ja vaatteiden löytämistä. Ainahan tietysti voidaan puhua siitä kuuluisasta itsetunnosta ja itseluottamuksesta. Jos olisi sinut itsensä kanssa, ei tarvitsisi rintaleikkausta. Mikä on sinänsä totta, itseluottamuksella pääsee aika pitkälle. Mutta jos joku löytää kadonneen itseluottamuksensa rintojen kautta, niin mitä se muille kuuluu. Kohtuus tietenkin kaikessa, jos normaaleilla rinnoilla ei onnistu keräämään itseluottamusta, niin ehkä syytä olisi lähteä etsimään sitä muualta kuin kirurgin pöydältä.

Seuraavaksi sitten reilun viikon päivitystauko. Paitsi jos tulee jotain mullistavaa kerrottavaa ja löydän jostain koneen. Muutoin adjöö!

Kuukausi petipotilaana...

Sama juttu joka kerta kun käyn kotona kääntymässä. Sisarusten muksuilla on aina liikkeellä jotain, ja useimmiten se tauti tarttuu sitten muhunkin. Etenkin nyt kun on varmasti vastustuskyky vielä alempana leikkauksen ja sisällä makaamisen jäljiltä. Oma moka, olis kannattanut odottaa vielä ennen sinne menemistä. Tässä on nyt sitten oltu jo kuukauden päivät tyystin petipotilaana. Ensin oli flunssa, josta ehdin juuri passelisti parantua leikkausta varten. Sitten oli leikkaus. Ja nyt kun leikkauksesta alkaa parantua, niin eiköhän iske seuraavaa flunssaa päälle. Hermothan tässä menee. Pyh.

Katselin tänään aamulla peilistä ja mietin itsekseni, että onpas ne isot. Tuskin ovat kasvaneet tänä aikana, mutta jotenkin oli vain sellainen olo, että näyttävät suuremmilta kuin aiemmin. Ehkä oon ruvennut tottumaan siihen, että ovat pienet, ja sitten yllätyn, kun ovatkin suuremmat kuin muistin. Aika hämmentynyt oon siitä, miten vähän on pukannut kriisiä pintaan pienentyneistä rinnoista. Tajusin, että edellinenkin kriisinpoikanen iski juuri mukavasti ennen kuukautisia, jolloin vellon muutenkin aina itseinhossa. Kauppareissulle en oo tosin vielä päässyt, joten ehkä se onkin vielä edessä, kun vaatekaupassa ei enää tiedä mitä päällensä yrittäisi.

Kotona äiti ja sisko hämmästelivät niiden pienuutta. Siskolla on aina ollut pienet ja totesikin, että jännä katsoa mua pienillä rinnoilla, koska hän on vaan tyytyväinen, kun lasten myötä on tullut pari kuppikokoa lisää. Niin, no, joo, varmasti, kun lähtökoko on A-B-kuppi. Jos H-kuppiin olisi pistetty pari kuppia lisää siinä vaiheessa kun lapsia haluaa ryhtyä tekemään, niin itku ei olisi ollut kaukana. Äiti taas oli veljen vaimolle sanonut, että kunhan vain en katuisi myöhemmin päätöstäni ja muistutti vielä minuakin, että suuremmiksihan niitä saa aina huijattua jos tahtoo. Veljen vaimo oli ainut, joka tuntui puhtaasti olevan "mun puolella", vaikka kyllä sisko ja äitikin kovasti yrittivät. Ovat varmaan vain niin tottuneet näkemään mut isorintaisena, että vaikeaa totutella tähän. Veli ja isä eivät sanoneet yhtään mitään. Tiesivät kyllä leikkauksesta, mutta olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hassua.

Haavateippejä yritin käydä terveysasemalla vaihtamassa, mutta ensinnäkin heillä ei ollut sitä teippiä jota mulle on laitettu (haavapolin täti kyllä kehotti ottamaan antamansa teipit mukaan, mutta tietenkin unohdin) ja toisekseen hoitaja oli sitä mieltä, että hän ei noin siistejä teippejä haluaisi kiskoa irti. 7-10 päivän välein pitäisi vaihtaa ja nyt on kulunut sitten 12 päivää, viikon päähän on uusi aika. Mutta ei nuo haavat ole juuri vuotaneet, todella siistin näköiset.

Peilistä tuijottaa pikkutissi

Hassua. Todella hassua. Peilistä tuijottaa takaisin pienirintainen, mutta sopusuhtainen nainen. Kaikki ovat aina hehkuttaneet sitä, miten paljon parempi olo on ollut leikkauksen jälkeen. Paljon on ollut tyytyväisiä sanoja myös siitä, että leikkauksen jälkeen on saatu rinnat, jollaisia on jo pitkään toivonut. Ei pienintäkään sanaa omakuvakriiseistä, pettymyksestä tai siitä, että rinnat olisivat leikkauksen jälkeen olleet liian pienet. En voinut uskoa tätä, pakkohan jonkun on ollut saada joku kriisi siitä, että niin valtava osa omakuvaa muutetaan?

Kun alussa menin plastiikkakirurgin konsultaatioon, järkytyin siitä, kun hän läväytti naamalleni B-kupin. Muutos tuntui valtavan suurelta. Olin kuitenkin niin turhautunut rintoihini, että en suosiolla luovuttanut siihen. Ehkä kyse on juuri siitä. Kun on riittävän kauan elänyt jonkin turhauttavan ja stressaavan asian kanssa, niin siitä eroon pääseminen lähes millä lopputuloksella tahansa on vain positiivista. Tietenkään rintojen pienennysleikkauksessa ei ole tarkoitus tehdä huonoa jälkeä, joka väistämättä tietenkin tarkoittaa myös asiakkaan (tai potilaan) toiveiden kuuntelemista. Oma kirurgini sanoi, että kroppaani olisivat hyvin sopineet vieläkin pienemmät, mutta toiveideni mukaisesti hän jätti ne kuitenkin vähän suuremmiksi. Mikä kuulostaa omaan korvaani hassulta, sillä ovathan ne pienet. H-kupista B-kuppiin on millä tahansa mittapuulla suuri muutos.

Kirurgille mennessäni olin kuitenkin varautunut vähän vaikka ja mihin. Lukenut varmaan kymmenittäin blogeja, kysellyt keskustelupalstoilla ja yrittänyt lukea faktoja. Erityiskiitos Disturbian kirjoittajalle , joka vastaili omasta puolestaan kysymyksiini omakuvakriiseistä ja pienennysleikkauksen henkisestä puolesta. Oli mukava kuulla jonkun samoista mitoista lähteneen omakohtaisia ajatuksia. En edelleen voinut ymmärtää sitä, miten kaikki ovat niin valtavan tyytyväisiä, joten odotukseni leikkauksen jälkeistä olotilaa kohtaan eivät olleet erityisen positiiviset. Fyysisten kipujen lisäksi kuvittelin itseni tuijottamassa peilistä kohtaa, jossa joskus oli ollut jotain.

Mutta ei. Sitä ei tapahtunut. Kai se on oikeasti myönnettävä, että olen nykyään pienirintainen, ja hemmetin iloinen siitä! Tai en tiedä, ehkä normaalirintainen jonkun toisen silmissä, mutta lähtökohtiin verrattuna näen itseni pienirintaisena. Toki turvotustahan on edelleen, mutta en tiedä, vaikuttaako se lopulliseen kokoon. Ja olen sen verran pohtinut jo turvotuksen vaikuttamista lopulliseen kokoon, että on varmaan aika selvää, miten kärsimättömänä odottelen pääsyä elämään normaalia arkea näiden mokomien kanssa! Kaapissa on yksi ihana Vilan mekko, jota en ole päässyt pitämään kuin kerran vain todetakseni, että olen liian suuririntainen siihen. Tahdon päästä kokeilemaan sitä!

Alkaa oikein harmittaa, kun kuvamateriaalia ei tule. Olisi mukavempaa katseltavaa. Mutta sori! Niin kauan, kun toinen tissi on puolet suurempi toista turvotuksen vuoksi, ja nämä tukiliivit ja nestepussit kiristävät ja vetävät ryhtiä alaspäin, niin itsestäni en niitä kuvia ainakaan pistä. Ehkä alan pistämään haaveilukuvia, kunhan piristyn sen verran, että uskallan jo käydä ikkunashoppailemassa netissä :)

Tissit tissit tissit tissit

Aamulla tissit, päivällä tissit, illalla tissit, kävellessä tissit, suihkussa tissit, maatessa tissit. Jos isot tissit olivat aina tiellä ja hollilla, niin nyt ainakaan ei pääse tisseistä eroon. Ne muistaa kun herää ja ne muistaa kun menee nukkumaan. Ja mooooonta kertaa siinä välillä. Ai että odotan sitä hetkeä, kun vihdoin ja viimein saan unohtaa niiden olemassaolon ja ne vain kulkevat mukana!

Alkaa muuten toinen tuntua siltä, että nestettä on kertynyt ihan riittävästi. Epämukava olo koko ajan, ja uusintakäynti haavapolille on vasta kolmen päivän päästä... 

5 päivää jäljellä

Kummallisen mutkattomasti on mennyt tämä odotusaika. Ei edelleenkään oikeastaan minkäänlaista jännitystä itse operaatiota kohtaan. Odotan vain innolla, että pääsen vihdoin ja viimein eroon tästä riippakivestä. Löysin yhtenä päivänä itseni miettimästä, miten paljon olenkaan aina inhonnut rintojani ja näin kauan aikaa kesti, että teen asialle jotain. Kaikelle aikansa, niin kai se sitten on.

Samaan syssyyn operaation kanssa tulee muutto miehen kanssa saman katon alle. Tänään vedetään pintamaalit seinille, huomenna toivottavasti siivotaan asunto, maanantaina ja tiistaina muutetaan. Toivon, että ei tule enää mitään mutkia matkaan, koska keskiviikkona koko muuton pitäisi olla suurimmalta osilta tehty. Minusta kun ei ole mitään tekemään enää keskiviikon jälkeen. Eli vaikka tissistressiä ei varsinaisesti ole, niin stressin määrä pysyy silti vakiona, muutto pitää huolen siitä. Jälkiviisaana voi taas koputtaa puuta, että jos olisi aiemmin ollut tiedossa näin pikainen leikkausaikataulu, ei ehkä tässäkään stressissä oltaisi. Ainakaan samoissa määrin.

Mutta se, mihin tämä aasinsilta johdattaa, on vaatekaapin pemottaminen ja rintaliivien tuijottaminen. Olen tänään tutkinut ja pakannut vaatekaappini sisältöä, ja pääsin rintaliiveihin asti. Kaikkiaan löysin 12 paria rintaliivejä, joiden koot vaihtelivat 70F:stä 65H:hon. Tästä määrästä käytin neljää: yksiä arkisin, toisia arkisin kuukautisten aikaan, kolmansia halterneckinä (jotka olin itse tuunannut aavistuksen pienistä liiveistä) ja neljänsiä äärimmäisen harvoin juhlissa, kun oli pakko olla siistit ja olkaimettomat. Korsettikin on, mutta se ei ole istunut aikoihin. Roskiin siis menee sekin. Puolet liiveistä olin pakannut laatikkoon, sillä juoksuharrastus irrotti ihraa myös rinnoista sen verran, että sekä ympärys että kuppi pienenivät. Tämä kertoo itsessään siitäkin, että rinnoissani ei juuri ylimääräistä ole, vaan ne ovat pitkälti ainoastaan rintakudosta. Laihtuminen toi pisteeseen, jossa kuppikoko on pienimmillään 65G. En halua edes ajatella, mihin kokoluokkaan pääsisin, jos tästä ryhtyisin lihomaan ja kasvattamaan taas rintavarustusta.

Mutta noita liivejä katsoessani tuli aavistuksen haikeakin olo. Osa oli sellaisia, joista olin ollut äärimmäisen onnellinen. Kerrankin olin löytänyt sopivat liivit. Toiset olivat sellaisia, että epätoivoisena ostin liivikaupasta liivit, jotka istuivat parhaiten vaihtoehdoista. Taitaa olla sanomattakin selvää, että kun ne ovat parhaat käsillä olevista vaihtoehdoista, niin eiväthän nekään istuneet erityisen hyvin. Joitakin oli modifioinut itse, koska esimerkiksi halterneckejä ei löydy tässä kokoluokassa. Ja jos löytyy, niin niissä on oletuksena navassa asti roikkuvat rinnat. Olen pistänyt niiden etsimiseen niin paljon aikaa, niin paljon rahaa, niin paljon suorastaan hikeä ja verta. Kivien ja kantojen alta olen etsinyt ja kysellyt, lähetellyt postipalautuksena takaisin UK:iin, varmasti itkenytkin monet kerrat, kun ei vain löydy. Ja nyt ne häipyvät kaikki pois, osa roskiin, osa en tiedä minne. Kuka noita edes ostaisi, sen verran harvinaista kokoa taidan olla.

Ehkä säästän yhdet. Ne suurimmat. Ihan vain muistoksi siitä, missä joskus on oltu. Edelleen vaikea uskoa sitä, että pääsisin eroon murheesta, jonka kanssa olen taistellut siitä saakka, kun taakat alkoivat kasvaa.