Rintojen pienennysleikkaus ja raskaus

Siitä on melkein kaksi vuotta, kun edellinen päivitys on tehty.

Ja melkein kaksi vuotta siihen kuluikin ennen kuin raskaus onnistui.

Viimeinen kolmannes on kohta käynnistymässä, raskausviikkoja on takana 25. Heti ensimmäiseksi on todettava, että on ihmisiä, joille raskaus on helppo, ja on ihmisiä, joille raskaus ei ole helppo. Itse odotan ensimmäistäni, ja ainakin tämän kaverin kohdalla näyttäisin kuuluvan vielä ensimmäiseen joukkoon. Tietysti jokainen lapsi on erilainen, ja tarkoitus olisi yrittää saada kaksi lasta, joten koputetaan tässä vaiheessa hieman puuta :) .

Olen siis toistaiseksi säästynyt pahimmilta aivosumuilta, huonovointisuudelta, voimattomuudelta ja kaikelta muulta ihanuudelta. Loppuraskauden ihanuudet odottavat vielä. Mutta miltäs tämä nyt on sitten niissä leikatuissa rinnoissa tuntunut?

Siis yllättävän hyvältä. En tiedä, miten paljon ihmisillä vaihtelevat tuntemukset rinnoissa raskauden aikana, mutta väitän, että eroa ei juuri leikkaamattomiin ole tähän mennessä ollut. Leikkaus tehtiin huhtikuussa 2014 (muistaakseni), joten aikaa on kulunut yli 6 vuotta. Nänneissä on ollut leikkauksesta saakka vähemmän tuntoa, ja se tilanne ei ole muuttunut mihinkään. Mutta leikkausarvet eivät kiristä, eivätkä rinnat ole menettäneet muotoaan. Nännipihat ovat ehkä jopa hieman suurentuneet raskauden aikana, mitä en odottanut lainkaan, onhan nännien ympärys kuitenkin täysin leikattu. Siltä kuitenkin nyt näyttäisi. Rinnat ovat välillä todella arat kosketukselle ja liikkeelle, mikä on ilmeisesti muutenkin täysin normaalia raskauden aikana.

Kokoluokaltaan rinnat ovat turvonneet tähän mennessä yhden kuppikoon verran, eli leikkauksen jälkeen vakiintunut 70 D on nyt 70 E. Toki tähänastinen painonnousu on ollut myös hyvin maltillista, kiloja on tullut lisää noin 8. Varmasti raskauden aikana kertyneet kilotkin vaikuttavat rintojen kasvamiseen jonkin verran.

Maidonerityksestä ei ole vielä mitään tietoa. Moni sanoo, että näillä viikoilla on alkanut jonkinlainen eritys, mutta toistaiseksi ei ole mulla havaintoa sellaisesta. Toiset taas sanovat, että maidoneritys alkoi vasta synnytyksen jälkeen. Joten vielä jää nähtäväksi, että tuleeko näistä tisseistä maitoa vaiko eikö.

Fiiliksiä raskauden aikana rinnoista: suoraan sanoen on kyllä pelottanut, mitä raskaus tekee rinnoille. Tähän mennessä kuitenkin koen, että rintojeni kanssa on ollut jopa aiempaa helpompi olla, mutta mulla jäikin vasempaan rintaan kireitä arpikudoksia rinnan alle. Ehkä ne on hieman antaneet periksi?

Pelkään myös, että imetys ei onnistukaan. Kun lähdin leikkaukseen, suhtauduin imetykseen aika puolivillaisesti. Jos olisin silloin tiennyt kaiken sen, mitä tiedän nykyään, yrittäisin korostaa kirurgille, että haluan imettää. En tiedä, muuttaisiko se mitään (ja enhän vielä edes tiedä, miten imetys onnistuu), mutta ainakin olisin osoittanut sen olevan tärkeää.

Tiedostin kuitenkin leikkaukseen lähtiessäni sen, että mahdollisuudet imetykseen leikkauksen jälkeen on 50-50, joten tietoinen valintahan tämä oli. Enkä olisi halunnut elää niiden tonkkien kanssa vielä kuutta vuotta vain siksi, että olisin varmempi imetyksen onnistumisesta.

Tilannekatsaus, 2 vuotta 4 kk leikkauksesta

Hei kaikki! Pahoittelen, että olen ollut taas hiljaiselossa. Ilahduttavasti täällä odotti minua monta kommenttia, joihin kaikkiin vastasin.

Edellinen postaukseni on varmasti herättänyt kysymyksiä. Eli meninkö lopulta korjausleikkaukseen? Olin menossa. Varasin jo ajankin ja varauduin maksamaan sen 2500 €. Sitten työpaikalleni iski YT:t. Sen jälkeen olin työttömänä pari kuukautta, mikä söi puskurivarani lähes kokonaan. Leikkausrahat menivät siis siihen. Sinänsä ehkä onni onnettomuudessa, koska aika on ehtinyt jo kullata ajatukseni tuosta kirurgista, jolle olin menossa, koska nyt edellisen postauksen lukiessani muistin, että stressasin leikkausta aivan hulluna. Pelkäsin niin, että tilanne menee vain pahemmaksi ja saan tilalle kivut, joiden kanssa ei voi elää. Jos menen leikkaukseen, minun täytyy luottaa kirurgiin.

Mutta aionko vielä mennä korjausleikkauksen? En tiedä. Taloudellinen tilanne pitää saada taas paremmalle tasolle, jotta uskaltaisin edes harkita asiaa. Kipuja on, mutta niitä on vähemmän, joten tällä hetkellä elelen kaikessa rauhassa ja seurailen, mitä tapahtuu. Aion myös antaa uuden mahdollisuuden akupunktiolle.

Olen myös syksyllä menossa jälleen julkiselle puolelle sille samalle kirurgille, kenen kanssa olen vääntänyt kättä hermokivuista. Oikean rinnan alapuolelta nimittäin pitäisi hoitaa kunton koirankorva ja vasemman nännin ympärille tehdä pientä fiksausta, mutta aion ottaa puheeksi kyllä jälleen tuon vasemman rinnan kunnon. Olen nimittäin sitä mieltä, että hänen hermokipudiagnoosillaan saa pyyhkiä takamusta.

Nyt kun olen käynyt parilla kirurgilla, fysioterapeutilla, hierojalla ja akupunktiossa, niin olen sitä mieltä, että rinnassa on ulko- ja sisäsyrjässä arpikudosta, joka kiristää kudosta ympäriltä ja aiheuttaa kipua. Tuota arpikudosta taas saisi mahdollisesti pehmennettyä siirtämällä sinne rasvaa. Mutta tätäpä ei julkisen kirurgi halunnut sen puolitoista vuotta sitten edes kokeilla, koska "ei tiedä, mitä siellä on". Eli ei edes ultralla yritä katsoa, mikä siellä on tilanne. Hermokipulääkkeitä olisi kyllä työntämässä kurkusta alas.

Katsotaan. Varmaan lokakuulle tulee aika kirurgin puheille. Tapellaan sitten taas...

Älkää antako ukon rutistella!

Takapakkia. Taas. Kyllä ottaa kupoliin. Siis joku muutama viikko takaperin istuttiin kylpyammeessa miehen kanssa, joka sitten ryhtyi leikillään puristelemaan miun hienoja, uusia tissejä. Eikä edes kovaa tehnyt, mutta onnistui vain sormineen venyttämään sellaisesta paikasta, että vinkaisin hienosti kivusta. Sen jälkeen se paikka onkin sitten ollut kipeä. Sinänsä hämärä paikka, se on tuossa rinnan yläosassa, kun tullaan kaulakuoppaa kohti. Eli luulen, että rinta oli kiinnittynyt vähän heikosti vielä, ja rutistelu sai sen sitten vähän sieltä "venähtämään". Nyt en taas tiedä, mitä liivejä käyttäisin, jotta olo olisi hyvä...

Toinen murheeni on vasemmassa nännissä huonontunut tunto ja sinisyys. Okei, siis mitä tahansa voi vielä tapahtua, suurin osa toipumisesta pitäisi olla ohi siinä 12 kk kohdilla, mutta senkin jälkeen vielä jotain voipi tapahtua. Etenkin, jos paraneminen pitkittyy. Tässä itse sitten diagnosoin jonkinsortin verenkiertohäiriön muodostumisen ja aloin googlettamaan. VIRHE. Älä IKINÄ googleta vaivojasi. Mene lääkäriltä kysymään. Nyt mulla on taas tissistressi päällä, kun luin riittävän monesta artikkelista, että pahimmillaan leikkauksen jälkeinen verenkiertohäiriö voi johtaa kuolioon ja nännin poistamiseen. Mutta huomaan, että nänni on sinisempi, kun olen esimerkiksi suihkussa, eli kun rinta ei ole tuettuna. Rintaliiveissä ja heti kun ne on ottanut pois se on aika normaalin värinen. Tuo nännin ja nännipihan rypistymisreaktio on huonontunut, se oli parempi heti leikkauksen jälkeen.

Mua vähän tässä koko hommassa nyt häiritsee se, että en tiedä, mistä lähtisin kyselemään apua. Yritin tosiaan pari kuukautta sitten soittaa keskussairaalalle, lopputuloksena umpikuja. Selostin tännekin yrityksestäni tavoittaa kirurgiani, joka olikin sitten lähtenyt virkavapaalle. Nyt en tiedä, mitä tekisin. Sairaalalta ei osattu sanoa, onko miehelle tullut korvaajaa. Yleislääkärin kautta pitäisi kuulemma lähteä liikkeelle, mutta tiedän tasan, että kun YTHS:n yleislääkäriltä menen kysymään, niin saan vastaukseksi varmaan olankohautuksen. Plus 12 kk ei ole vielä ohi. Viimeksi sanottiin, että odota sinne vuoden yli ja katsotaan sitten, miltä näyttää. Sanovatko samoin taas?.

Ja. Oikean rinnan (eli sen, josta poistettiin enemmän) alla on nyt tuo ihopussi, jollainen tikkarimenetelmällä ilmeisesti yleensä tulee. Ensin ajattelin, että ei se haittaa, mutta kyllä se aika härö on. Se pullottaa niin, että näkyy t-paidan läpi. Sille on pakko tehdä jotain, enkä tiedä, miten se sitten tapahtuu. Kuulemma paikallispuudutuksessa, näin muistan kirurgin silloin leikkauksen jälkeen sanoneen. Arrh. Turhauttaa niin lujaa, että ei kirurgia löydy. Täytyy yrittää jostain se sama mies vielä metsästää, on töissä parissa muussakin paikassa. Nyt olisi aika päästä keskustelemaan ja juttelemaan asioista!

Laitan tähän teidän iloksi vielä kuvia tuosta ihopoimusta. Kuten jo sanoin, se ei tosiaan ole erityisen suuri, mutta tiukemman ja ohuemman paidan läpi se näkyy. Kesällä ei niin kivaa. Jos en pääse siitä kesään mennessä eroon, täytyy pistää siihen joku haavateippi, jotta se edes vähän tasoittuisi. Tässä nyt näkyy sitten myös vähän sitä, miten näkyvä tuo arpi on tällä hetkellä. Ei mielestäni erityisen näkyvä. Tosin mua ei missään vaiheessa arvet ole häirinneet, mähän olen muutenkin ihan arpinen ihminen. Nythän tuo iho on tosin aika ruttuinen, koska on kaarituelliset rintaliivit olleet päällä koko päivän. Mutta tuosta poimust näkee myös sen, missä kohdin rinta on ollut. About tuon verran rinta on myös noussut.

No mutta. Tällä taas mennään. Pointtini on kuitenkin se, että takapakkia tulee TODELLA helposti. Säästelkää tissejä mahdollisimman paljon!

Operaatio kirurgin metsästys

Mitä on tapahtunut? Ei oikeastaan mitään. Kuukautiset lähestyy ja tässä vaiheessa viimeistään mulla alkaa yleensä vatsaa särkeä ja rinnat turvota. Kuten tälläkin kertaa. Mutta tällä kertaa tuo vasemmassa oleva särky oli jo pahempaa ja aloin kunnolla epäillä sitä, että onkohan sillä nyt oikeasti kaikki hyvin. Kipua oli normaalia enemmän ja olin eilen jo stressissäni hätää kärsimässä, että en kestänyt enää. Päätin, että aamulla soitan sairaalalle.

Ja niin toisinkin sairaalalle, plastiikka- ja yleiskirurgian osastolle. Soitin numeroon, johon olen soittanut aiemminkin ja sieltä tavoittanut asiaankuuluvat henkilöt, mutta tällä kertaa sieltä vastasi joku ruotsinkielinen gynehoitaja. Hän ohjasi minut eteenpäin henkilölle, joka saattaisi tietää. Tämä oli joku naistenklinikan hoitaja. Hänen kanssaan hetken juttelin, ja sitten hän ohjasi minut T2-osaston kansliaan. En edelleenkään tiedä, mikä on T2-osasto, mutta soitin sinne. Sieltä vastasi sihteeri, joka tokaisi, että hänellä ei ole hajuakaan. Sitten hän haki hoitajan, jonka kanssa taas puhuin.

Okei. Lopputulema on se, että mut leikannut plastiikkakirurgi on juuri jäänyt virkavapaalle eikä korvaavasta henkilöstä oikein kellään ollut tietoa. Kahden hoitajan mukaan mun tilanne kuulostaa aika normaalilta, mutta jos se kovin huolettaa, niin sitten lähteä näyttämään. Keskusteluissa ilmenneet pääpointit lyhyesti ja tiivistetysti:
- Mä olen 28-vuotias. Mun ikäisellä hormonitoiminta on niin aktiivista, että kipuilu ja särkeminen johtuu todennäköisesti siitä. Tätä puoltaa se, että kipuilu ja särkeminen sekä rinnan turvotus on pääasiassa ennen kuukautisia, kipuilua on vain vähän kuukautisten jälkeen.
- Leikkauksesta on aikaa 5 kk. Edellinen kontrolli on ollut 3 kk sitten 2 kk kontrollissa, jossa lääkäri (plastiikkakirurgi) totesi, että näyttää niin hyvältä, ettei tarvitse lähteä varaamaan uutta kontrolliaikaa. Eivät usko, että mikään on pielessä, koska yleensä nämä huomataan tuolloin.
- Verenkiertohäiriöitä ei ole, haavat ja arvet näyttää hyvältä, ihossa ei värimuutoksia, ei punoita mikään. Jos jotain olisi pielessä, se näkyisi ulospäinkin. Näin pääpiirteittäin, mutta ei tietenkään varmuudella.
- Kudosparaneminen on hidasta puuhaa ja vie vähintään puoli vuotta, etenkin rinnoilla, jotka on muutenkin arka alue. 5 kk kohdalla kipuileminen johtuu siis todennäköisesti siitä paranevasta arpikudoksesta.

Sellaista. Kahden minunkaltaisiani potilaita hoitaneen hoitajan suusta. Ehkä uskon heitä. Ja sitten sain neuvon, että jos jatkuu ja tuntuu, että haluaa käydä tarkistamassa, niin seuraavaksi oman terveysaseman kautta.

Mietin silti, jos koittaisin vielä soittaa miehen yksityisklinikalle.

Ja tekis mieli koittaa tuohon kylkeen pistää kinesioteippiä tuomaan lisätukea.

Mutta ne on kasvaneet! Ne pirulaiset on kasvaneet! 65E!  Riippuu tietenkin taas vähän kaikesta kuun asentoihin liittyvästä, mutta kyllä. Vielä kuukausi sitten luulin olevani vähän selvemmillä vesillä ja kävin ostamassa uusia liivejä, ja nyt ne kaikki on pieniä! Tässä välissä on tosin sanottava, että nämä liivit on Changen kokoa 65DD, ja Changen koot on pientä. Monet sanoo, että heillä on rinnat vain pienentyneet lisää siitä kun ne on leikattu, mutta ei, ei mulla. Mulla ne on vain kasvaneet. Ne on aivan erinäköiset kuin leikkauksen jälkeen. Sitten kun muistellaan, että lähtökoko oli 65H. Tuo on VAIN 3 kuppia pienempi. Ette jumalauta nyt ala kasvamaan heti takaisin *heristelee nyrkkiä*...

Hauskintahan tässä on muistella sitä järkytyksen määrää, joka oli kun kirurgi paljasti leikkaavansa B-kuppiin. Tässä sen näkee, miten suhteellinen käsitys kupit on.

4 kuukautta täynnä! Missä mennään?

Päivälleen neljä kuukautta on kulunut siitä hetkestä, kun olin leikkauksessa. Neljä kuukautta sitten tähän aikaan makasin leikkaussalissa taju kankaalla.

Aloitetaan siitä, mitä eniten pelkäsin, kun leikkaukseen lähdin. Muiden sanoja ja mielipiteitä. Leikkauksen jälkeen pelotti astua ihmisten eteen, koska jännitin sitä, huomaavatko he ja jos huomaavat, mitä he sanovat? Ja mitä ihmiset ovat mieltä siitä, että menin pienennyttämään rintani? Lopputulos on ollut se, että tähän mennessä he, joille oon kertonut, ovat vain olleet positiivisen uteliaita ja myönteisiä asiaa kohtaan. Jonkun tutulle on tehty sama, joku taas haluaisi tehdä saman. Vain omassa perheessäni on ollut negatiivissävytteistä palautetta, mutta lopulta esimerkiksi äidinkin oli todettava, että kyllä nämä nykyiset sopivat paremmin. Lisäksi kukaan ei ole edes huomannut, tai ainakaan ääneen sanonut. Kaikkein läheisimmät varmasti olisivat huomanneet, mutta kerroin heille etukäteen, joten he tiesivät jo.

Mä itse olen erittäin tyytyväinen siihen, minkä kokoiset rinnat mulla nykyään on. Katson peiliin ja totean joka kerta, että tämän kokoiset niiden olisi aina pitänyt ollakin. Vaatteet istuvat paremmin päälle, niiden kanssa on helpompi olla eikä liikkuessa tarvitse enää pitää kiinni. Tai okei, esimerkiksi autossa istuessa joudun kunnon töyssyissä pitämään niistä välillä kiinni, mutta se ei johdu koosta ;).

Toipuminen etenee hitaaaaaasti eikä yksikään päivä ole samanlainen. Turvotus ja mustelmat laskivat pitkälti ensimmäisen kahden kuukauden aikana, mutta kivut ovat aina siirtyneet paikasta toiseen. Kudosparaneminen on hidasta ja vaivalloista, enkä ollut osannut varautua siihen, miten pitkään se oikeastaan kestääkään. Ehkä tämäkin asia on kuitenkin sellainen, että siitä voi kuulla vaikka mitä, eikä siihen silti osaa varautua. En siis suoraan lähtisi tällaista leikkausta suosittelemaan ihan kenelle tahansa, joka asiaa kohtaan on kiinnostunut. Täytyy olla jo todella tuskastunut rintavarustukseensa, koska tämä polku ei ole erityisen tasainen.

Mulla suurin ongelma matkan varrella on ollut sopivien liivien löytäminen. Tukevia liivejä on vaikea löytää, kun on niin kapea. Kaarituellisia liivejä en ehkä saisi pitää vieläkään päivittäin, mutta mä käytän sporttiliivejä nykyään öisin ja urheillessa, mulloin mulla on lähestulkoon aina kaarituelliset liivit. Johtuen siitä, että en oo onnistunut löytämään yksiäkään oikean kokoisia ja mallisia liivejä, jotka tukis rintoja myös sivuista.

Semmoista. Ei tässä kuitenkaan erityisemmin mitään mullistavaa tapahdu, joten veikkaan, että päivitysväli alkaa nyt harventua. Mutta varmasti vielä välillä jotain päivitän :).

Mutta kyllä mua silti vähän stressaa...

Sisänurkka. Vasemman rinnan sisänurkka. Se kipeytyy päivän mittaan siihen pisteeseen, että illalla sitä jo kunnolla särkee. Ja syön kuitenkin Burana 600 kolmesti päivässä. Ei auta. Se on juuri se kohta, jota yritän teippailla. Ehkä teippasin sen eilen vain liian löysälle? Se kyllä näytti pahasti siltä, että olisi kaivannut tukevampaa teippausta. Teippasin nyt aamulla uudelleen tiukemmalle.Oma veikkaus ilman minkäänlaista lääketieteellistä taustaa on, että siellä on leikkaushaavan pää (täsmennän vielä, että siis sisäinen, koska poikittaishaavaa minulle ei ulkoisesti leikattu), joka ei tahdo parantua. Tämä koneella istuminenkaan ei tee erityisen hyvää, ja seuraavat 3-4 päivää tulen kuitenkin istumaan tässä suht tiiviisti, sillä gradun väliraportti pitää saada valmiiksi. Puh.

Muuten näyttää hyvältä. Olin katsovinani, että turvotus on vasemmasta hieman helpottanut ja se näytti jo paremmalta suhteessa oikeaan. Ainut murheenaiheeni on tuo sisänurkka, joka turvottaa vielä reilusti. Tänään pitää käydä hakemassa uudet sporttiliivit, koska nämä 75B-liivit ovat liian isot. Tai eivät liian isot, mutta turvotuksen laskeminen ja liivien venyminen ovat tehneet sen, että ne eivät ole enää niin tukevat kuin saisivat olla. Muutoinhan ne ovat kyllä mukavat, että ehkä tulevaisuudessa niitä voin silti käyttää kun oikein mukavia liivejä kaipaan päälleni. Ja sitten taas ne aiemmat Odlon sporttiliivit, jotka ensimmäisenä ostin, ovat edelleen liian tiukat ja epämukavat. Jää nähtäväksi teinkö virheostoksen ja ostin liivit, jotka ovat liian pienet tulevaisuudessakin.

Päivitys, kävin hakemassa liivit. Yritin etsiä liivejä, jotka selkeästi tukisivat myös sisäsyrjästä, mutta törmäsin kahteen ongelmaan. Ensinnäkin en millään tahtonut löytää sellaisia, jotka tukevat myös sisäsyrjän alaosasta. Toisekseen en tahtonut millään löytää sporttiliivejä ympäryksellä 70! Älkää nyt viitsikö, onko 70 oikeasti niin kapea? Jos mun ympärysmittani kutistuu takaisin siihen 65:een, niin mähän olen taas pulassa. Kuvittelin, että liivien etsiminen olisi helpompaa. No ei, oli se helpompaa, koska ne liivit löytyivät. Aiemmin niitä ei olisi löytynyt ollenkaan x). Swegmarkeja en enää halunnut, koska nuo tuntuivat venähtäneen joka paikasta ja muistelin sitten aiemminkin sen valmistajan liiveistä todenneeni saman. Sen sijaan Shock Absorberit on aina pitäneet hyvin kokonsa, joten päädyin ostamaan sieltä mallin, joka oli edestä kiinnitettävä. Vetoketju näytti vähän pilipalilta, mutta mielestäni tukivat parhaiten ja olivat helpoimmat kiinnittää. Koko oli 70C, hinta reilu 55 €. 

Voi taas hetken olla rauhassa

Kävin haavapolilla. Totesivat, että hienot, symmetriset tissit. Nestettä ei oo niin paljon, että pitäisi punktoida. Vaihtoivat teipit ja toivottivat hyvää kesää. Kirurgikin totesi, että näyttää ja kuulostaa normaalilta kudosparanemiselta. Erikokoisuus johtuu kuulemma siitä, että toinen on rakenteeltaan kapeampi kuin toinen. Kyllähän mä sen järjessäni tiesin, että kaikki on kunnossa, mutta ei voi uskoa ennenkuin ammattilainen ääneen sanoo. Noilla sanoilla pääsee nyt taas viikon pari eteenpäin, paitsi jos tulee enemmän särkyjä. Sitten alan taas murehtimaan. Kärsivällisyys, onko se jotain syötävää?

Katsoin, että teippasivat tällä kertaa aivan eri tavalla. Ympyräarvissakin teippejä pidetään nyt sitten kuitenkin vielä pidempään. Alunperin sanoi, että kuukauden kuluttua leikkauksesta voidaan harkita niiden poisottamista, mutta haavat nähtyään kuitenkin sanoi, että pidetään vielä toinenkin kuukausi. Joten pidetään sitten vielä toinen kuukausi. Arvista se jotain puhui, joten luulen miehen pyrkivän lopputulokseen, jossa on mahdollisimman vähän arpikudosta. Teippejä ei tarvitse vaihtaa 10 päivän välein vaan saa vaihtaa myöhemminkin, joten tässä kuukauden aikana vaihdan ne ehkä kerran, mikäli eivät ala näyttämään vaihtokunnossa olevilta. Aiemmin teippaukset tosiaan peittivät suurimman osan alarinnoista ja jatkuivat vielä rintakehälläkin alaspäin, eli teipattiin poikittaissuunnassa leveästi ja aika alas asti. Nyt olivat laittaneet kapeammat teippisuikaleet vain sinne, missä haavaa on, ja leveä poikittaisteippaus rintojen alle rintakehää vasten sinne, missä haava loppuu ja jossa on ihopussi. Tikkarimetodilla leikatessa iho siis rypytetään tuonne rinnan alle, joka saatetaan joutua leikkaamaan sitten vielä myöhemmin toisessa leikkauksessa pois. Mulla vasemman rinnan leikkaus oli niin paljon pienimuotoisempi, että siellä ilmeisesti ihopussi on nyt jo alkanut tasaantumaan ja häipymään, mutta oikean rinnan kohdalla sille joudutaan jotain ehkä tekemään. Kirurgi tosin puhui, että tuskin joudutaan leikkaamaan, todennäköisesti paikallispuudutuksessa voidaan tehdä sinne pieni rasvaimu. Tiedä sitten. Selviää myöhemmin.

Mutta tuo teippien väheneminen. Ilmankos tuntui erilaiselta, kun sieltä haavapolilta lähti. Painavammalta. Mietinkin tässä itsekseni, että voinko tulevaisuudessa siis pistää Microporeteippiä tissien tueksi, jos ei huvita liivejä pistää päälle x). Tai mahtaako tällaisia tissejä sitten tarvita edes sen suuremmin tukea millään, jos ilman liivejä haluaa esimerkiksi illanviettoon lähteä. Voiko illanviettoon lähteä ilman liivejä? Onko se mahdollista? Vaikka ei sillä, oli todettava, että ihoni ärtyy tuosta perinteisestä Microporeteipistä, joten hyvä, ettei terveysasemalla vaihdettu teippejä siihen normaaliin teippiin. 

Täytyy kyllä sanoa, että oon ollut kovasti positiivisesti yllättynyt sairaalan henkilökunnan mukavuudesta tässä. En oikeastaan edes tiedä, mitä odotin, mutta etenkin haavapolin tädit on olleet todella mukavia ja sympaattisia. Ehkä sitä pelkää aina, että saa vähättelyä omista tuntemuksista tai ei tule kuulluksi hädässään, mutta kertaakaan ei ole tällaista tullut. Ai niin, paitsi se päivystyksessä yöllä ollut kirurgi, joka kuulosti juuri siltä, että mun ei olisi häntä saanut häiritä vuotavalla tissilläni.

Ai niin, unohdin kertoa, paljonko operaatio on tähän mennessä kustantanut. Pääsin siis Kelan tukemaan leikkaukseen, joten kustannukset eivät ole erityisen suuret. Sairaanhoitopiiriltä on tullut kaksi laskua, joiden kokonaissumma on noin 170 €. Tässä ei ole vielä mukana viimeisintä haavapolikäyntiä eikä kuukauden kuluttua olevaa kontrolliaikaa. Liivit, lääkkeet ja teipit mukaan otettuna kokonaishinta tullee siis olemaan reilut 300 €.

Ja liiveistäkin piti sanoa. Monesta blogista olen lukenut, että ihmiset on lähteneet liiviostoksille jo jopa parin viikon jälkeen leikkauksesta ja ostelleet kaarituellisiakin liivejä. Sitä en tiedä, milloin ovat alkaneet käyttää, ja varmaan se riippuu käytetystä leikkaustekniikastakin. Itse voin kuitenkin sanoa, että neljä viikkoa on nyt täynnä, mutta liivikaupasta olen käynyt hakemassa sporttiliivit. Siinä se. Tänään haavapolilla kirurgi sanoi, että kaarituellisia liivejä ei saa käyttää vielä kuukauteen ja kehotti jatkamaan sporttiliivien/tukiliivien käyttämistä. 

4. toipumisviikko ohi, ja sooloilu alkaa

Täydet 4 viikkoa on takana! Ensimmäinen rajapyykki saavutettu. Seuraava rajapyykki mulle on 6 viikkoa. Sitten 8 viikkoa. Sitten kontrolliaika. Sitten... Jaa. En tiedä.

Eilen oli illalla todella kipeä vasen rinta. Tai ei todella kipeä, mutta huomattavasti kipeämpi. Turvotus selkeästi paheni iltaa myöden ja sisäsyrjään sattui. Tuntuu siltä, että oikea on jumahtanut oikein hyvin aloilleen, mutta vasen liikuskelee ihon alla vielä miten eikä tahdo asettua. Niinpä päätin ryhtyä sooloilemaan ja teippailin sitä tukevammin. Mulle joskus pistettiin kinesioteippiä olkapäähän, kun olkapää tulehtui, ja siitä sain niin suuren avun, että miksi teippaus ei sitten toimisi tässäkin? Ei kai kokeilu mitään haittaa. Ja se auttoi! Sisäsyrjässä on selkeä turvonnut ja "levinnyt" kohta, ja siitä teippasin sitten tukevammin enemmän rintaa kohti ja ylöspäin. Sisäsyrjän kipu hellitti hetken kuluttua ja nyt aamullakin tuo sisäsyrjä tuntuu suhteellisen hyvältä, ei enää ollenkaan niin kivuliaalta. Toki tässä oli yökin välissä, joka varmasti teki tehtävänsä.

En olisi halunnut aamulla nousta sängystä ylös ollenkaan. Olin todella stressaantunut ja ahdistunut tuosta vasemman rinnan parantumisesta. Olisin halunnut maata ja levätä siellä huomisaamuun saakka, mutta noustava se on. Liikaa tekemistä tänään. Saas nähdä, miten kipeää tekee illalla, kun koko päivä on oltava liikkeellä. Vaihdoin eilen illalla laittamani teipin sillä ajatuksella, että tuore taas tukisi paremmin, joten ainakin nyt katsotaan, onko siitä apua.

Tissiahdistus palasi...

Vähän pidempi väli oli tällä kertaa vitutuspäivien välillä, mutta tulihan se sieltä! Eilen oli niin hyvä olo, että tein hurjat 15-20 minuuttia pitkän hitaan ja kevyen kävelyn ulkona. Lopputuloksena jomottava tissipari illalla. Leikkauksesta on takana kohta 4 viikkoa, ja ohje sanoo, että silloin liikuntaa saa harrastaa rajoituksetta omien tuntemusten mukaan. Todellakin omien tuntemusten mukaan, pääsee hädin tuskin korttelin ympäri kun jo alkaa tuntua. Kipeää ei ota, mutta tuntuu todella inhottavalta, kiristää ja hankaa jostain sisältä. Ja kaikki tärinä tuntuu inhottavalta, eli myös askel.

Ahdistus eriparisuudestakin tuli takaisin. Silloin pari viikkoa takaperin haavapolilla käydessäni kirurgi sanoi, että vasemmalla puolella näkyy ompeleet vähän antaneen periksi ja pitää katsoa, miten asettuvat liiveihin. Tähän mielestäni sisältyy oletus siitä, että jotain korjaustoimenpiteitä joudutaan ehkä tekemään. Ja tämän sanottuaan en ole saanut rauhaa siltä ajatukselta, että jokin on pielessä. Eikä sitä auta yhtään se asia, että vasen on levinneempi, turvonneempi ja kivuliaampi. Oikean rinnan kanssa ei ole mitään ongelmia, se paranee oikein hyvää vauhtia, mutta ei tämä vasen. Pitäisi ehkä soittaa polille tästä, mutta mitä ne tekisivät? Toteaisivat, että katsotaan mihin tilanne etenee. On niin vähän aikaa vielä leikkauksesta, että ei osaa sanoa mikä johtuu turvotuksesta ja mikä jostain muusta. Ja suoraan sanottuna mä en uskalla soittaa sinne, kun pelkään vastausta.

Paskat. Paaaaskat. Kyllä mä sinne kuitenkin varmaan vielä soitan. En vain tiedä pitäisikö odottaa siihen, että 4 viikkoa on kulunut vai soitanko jo ennemmin. Tuntuu siltä, että jokainen päivä valuu hukkaan, jos sitä vielä pitää ryhtyä korjailemaan... 

2. toipumisviikko täynnä...

... ja mulle näköjään iskee ahdistus aina viikon välein. Mä varmaan pidän tasaviikkoja jonkinlaisina välipyykkeinä ja turhaudun, jos silloin jossakin tuntuu mättäävän suhteessa toipumiseen.

Ja nyt ahdistaa erikokoisuus. Se varmaan johtuu ihan vain turvottamisesta, mutta on vaikea pitää mieli koholla ja ajatella, että se helpottaa kyllä. Menee kuukausia ennen kuin rinnat taas asettuu kunnolla, ja kontrolliaika lääkärille on 1½ kuukauden kuluttua. Turvotus ei oo missään määrin lisääntynyt siitä, kun haavapolilla kävin ja leikkaava kirurgikin siellä oli. Eikä tuo sanonut, että missään olisi mitään erikoista, oli tyytyväinen lopputulokseen. Ainut asia, jonka mainitsi, oli että vasemmassa rinnassa ompeleet tuntuu vähän ehkä antaneen periksi koska rinta on vähän levinnyt. Mutta kuulemma pitää katsoa sitten, miten rintaliiveissä asettuu.

Ja nyt mä en saa päästäni sitä ajatusta, että se nyt jää sitten tuollaiseksi. Suuremmaksi. Levinneemmäksi. Mun oikea rinta voi vallan mainiosti osaksi varmaan siitäkin syystä, että se on edelleen suht tunnoton. Mutta vasenta särkee, kiristää ja pakottaa, ja koko homma vain ahdistaa. En olisi yhtään kummissani, jos molemmat olis suht samassa kunnossa, mutta kun oikea on selvästi parempi kuin vasen. En halua nousta sängystä ylös, ettei särky taas ala. Eikä halua maata sängyssä, koska jatkuva selällään makaaminen alkaa särkeä selkää ja takamusta. Tänään ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että ei olisi kannattanut käydä koko leikkauksessa.

No joo. Onneksi vertaistuki auttaa. Pienenä neuvona, jos ongelma on oikeasti paha, niin ottakaa yhteys lääkäriin. Jos ongelma on sitä laatua, joka saattaa ihan ajan kanssa korjaantua, niin todennäköisesti vertaistukea löytyy netistä. Muistan nähneeni monta blogia, joissa kirjoittajat ovat julkaisseet kuvia paljaasta rintavarustuksestaan rintojen pienennysleikkauksen jälkeen toipumisen eri vaiheissa. Joten jos omat utareet ahdistaa, niin suosittelen ottamaan katsausta sinne suuntaan. Mun murheeni erikokoisuudesta ja lähtemättömästä turvotuksesta alkoi asettua taas takaisin mittakaavaansa, kun pääsi vähän katsomaan muiden tissejä.

Sitä mä en ymmärrä, miten joku on jo toisella viikolla pystynyt vetämään edes kevyitä kävelylenkkejä. Kävin eilen kaupungilla ystävän kanssa ja meno oli todella hidasta. Ja hitaallakin menolla tärähteli ja tuntui inhottavalta. Ei puhettakaan, että lähtisin kävelylle. Huvikseni kokeilin vanhoja sporttiliivejäkin siinä toivossa, että olisivat edes sen verran napakat, että voisin pistää tukiliivit pesuun ja käyttää niitä sen aikaa. Ei. Kaksi tyhjää pussia. Huomenna on pakko lähteä hakemaan sporttiliivejä.

Ahdistusta ja edistystä

Aamu alkoi kunnon ahdistuksella. Kun on viikon jännittänyt, säikähdellyt, levännyt, maannut ja istunut lähinnä neljän seinän sisällä, alkaa todellakin pää posahtaa. Asiaa ei auta se, että leikkauksen ajankohta osui samaan ajankohtaan, kun minun oli tarkoitus muuttaa miehen luokse. Eli olen siis asunnossa, jossa on kaikki vielä sekaisin pintaremontin jäljiltä ja muuttolaatikoita nurkissa. Kunnon vaatekaappi saatiin asuntoon vasta eilen, joten omat vaatteeni ovat edelleen matkalaukussa. Suurin osa tavaroistani on vielä laukuissa ja laatikoissa odottamassa, että niille jotain voi ja pystyy tehdä. Keittiö on täynnä tiskejä, koska toinen ei ole pystynyt tiskaamaan ja toisella ei ole ollut aikaa tiskata. Jääkaappi alkaa olla tyhjänä. Olen riippakivenä ja tarvitsen apua ihmiseltä, jolla muutenkin on jo riittävän kiire ja stressi omien asioidensa kanssa. Muuttokaaos + säryt + pelot + avuttomuus = ei kovin hieno lopputulos.

Onneksi on mies, joka ymmärtää ja tulee vastaan. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö mies haluaisi auttaa, vaan kyse on enemmän omasta perusluonteestani: ei saa olla vaivaksi, en tarvitse apua, pärjään yksin. Mutta kun en pärjää. Tässä ei pärjää. Olisi helpompaa, jos ei olisi muuttokaaosta ja tarvitsisi vain jääkaapista kaivaa ruokaa, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Sama perusluonne huutaa, että muuttokaaoksen keskelle ei voi pyytää vieraitakaan. Kauhean sotkuista, eikä minustakaan välttämättä ole erityisesti seuraksi. Olen sitten ollut yksikseni ja yrittänyt olla niin mahdollisimman vähän vaivaksi, että se on alkanut patoutua ja lopulta purkautuu sitten avuttomana murtumisena. Jos jotain tässä oppii, niin puhumaan. Kertomaan mitä tarvitsee ja haluaa. Pyytämään apua. Olemaan vaivaksi. On vaikeaa nojata toiseen.

Kyllä se päivä valoisammaksi muuttui kuitenkin. Odotin kauhusta jäykkänä koko aamun menoa haavapolille siinä uskossa, että punkteerataan. Mutta ei, sanoin hoitajalle heti sisälle päästyäni, että jännittää. Tämä aloittaa samantien rennon höpisemisen. Katsoivat tilanteen, vaihtoivat haavateipit ja se siitä. Ei piikkejä, ei kipua. Olivat kuulemma hyvin siistin näköiset, ompeleet näyttivät hyvältä ja lopputulos hienolta. Kirurgikin on kuulemma varmasti hyvin tyytyväinen. Turvotus on tällä hetkellä enimmäkseen ihan normaalia turvotusta, joten eivät nähneet punkteeraamiseen juuri tarvetta. Katsotaan ensin, miten paljon luonto siitä hoitaa, ja sitten vasta, jos on tarpeellista. Ovat kuulemma kiinnittyneet aika hyvin, joten voin kyllä jo huokaista helpotuksesta. Turvotus enimmäkseen aiheuttaa inhottavaa oloa, mutta muutoin voi kyllä jo tehdäkin jotain, kunhan ei rehkimään ryhdy. Olisi kuulemma tärkeää nyt keskittyä hartioiden liikkuvuuteen ja suorassa olemiseen.

Ihan levollinen olo tällä hetkellä. Sain purettua mieltäni ja minua kuunneltiin, haavapolilla sujui todella hienosti ja ruokaakin sain kupuun. Elämä on taas ihan kivaa!

Elämäni jämätissinä

6. päivä leikkauksen jälkeen. Ensimmäinen viikko on kohta täynnä, vaikka se uusintavisiitin vuoksi ei siltä tunnukaan. Kanyylimustelmat ja veritestipiikkien jäljet alkavat olla häipyneet käsistä, ja kaulakuoppa ja solisluut ovat tosiaankin palailemassa. Vatsan vesipatja on ehkä myös pikkiriikkisen laskenut, vai olenko vain tottunut siihen? Pääasiassa nyt turvotus tuntuu kohdistuvan rintojen kohdalle kylkiin, jonne kudosnesteet ja tippanesteet ovat kerääntyneet ja valahtaneet. Turvottavat kohdat ovat kipeinä ja jomottelevat, mutta muutoin kipuja ei oikeastaan ole. Mustelmakausi näyttäisi myös alkaneen, sillä tissit ovat alkaneet kellertää kivasti ;). Suurin ongelma tällä hetkellä on ehkä se, että en uskalla tehdä mitään, edes istua pitkään, sillä pelkään uutta repeämistä tai kudosnesteen vuotamisen lisääntymistä. Fysioterapeutti antoi liikkeitä, joita pitäisi tehdä, mutta en yksinkertaisesti uskalla. Dreenin kanssa kulkiessani huomasin, miten paljon vuoto tasaantui maatessa ja lisääntyi noustessa. Olenkin sitten maannut mahdollisimman paljon.

Mutta on kyllä outoa katsoa itseään peilistä. Pelkäsin helkkarinmoista omakuvakriisiä, mutta sitä ei ole tullut. Ainakaan toistaiseksi. Aiemmin peiliin katsoessa on suurimman huomion aina varastaneet tissit. Ihan oikeasti, ihan mihin tahansa on kropassa katsonut, niin niiltä ei vain ole voinut välttyä. Nyt kun on käynyt peilin edessä, niin kasvot pomppaavat ensimmäisenä esiin. Ei sitä voi edes selittää, mutta kasvot vain nyt jotenkin erottuvat paremmin, kun tissit eivät ole tiellä. Kuulostaa varmasti todella hassulta, koska eiväthän ne nyt sentään näkyvyyttä peittäneet. Veivät vain huomiota kuitenkin niin paljon, että kaikki muut ruumiinosat saivat jakaa omansa tuijottavan tissiparin kanssa.

Onhan ne pienentyneet merkittävästi. Tietenkin, sehän oli tarkoituskin. Kirurgin mukaan yli puolet lähti, ja kuulemma minulle kroppani rakenteesta johtuen olisi saanut vielä pienemmätkin, mutta halusin kuitenkin itse, että jotain sentään säilyy. Nyt ne ovat vielä vähän ylikorostuneesti korjatut, muotoutumattomat, turvonneetkin, joten on vaikea nähdä yhtään, millaiset niistä tulee. Ehkä 65C, 65D. Kävisi minulle todella mainiosti. Tällä ympäryksellä ja vanhoihin mittoihin verrattuna pienemmät olisivat kauhistus. Jännityksestä huolimatta olen monesti jo ehtinyt ajatella, että tällaisten niiden olisi aina kuulunutkin olla. Koputetaan puuta, sillä voihan olla, että olisin kuitenkin kiroillut tissittömyyttä teini-ikäisenä. En kyllä millään jaksa uskoa, sen verran paljon niitä vihasin.

Odotan mielenkiinnolla. Jos joku tulee ikinä enää tissejä kehaisemaan, voin vain katsoa tympääntyneesti, kohauttaa olkia ja todeta: "ne nyt on tollaset jämät". Ja hei, kutsun itseäni akaksi, voin siis ihan hyvin kutsua itseäni jämätissiksikin!

Näkeekö sen eron?

Leikkaukseen on alle 2 viikkoa. Monia kai voisi jännittää itse operaatio ja komplikaatioriskit. Mitä sairaalassa tapahtuu? Millainen olo on leikkauksen jälkeen? Miten hyvin paranen? Meneekö kaikki hyvin?

Ei minua. Uskon, että kaikki menee hyvin ja paranen nopeasti. Jos näin ei käy, niin se kohdataan sitten silloin. Sen sijaan minua jännittää, mitä tapahtuu leikkauksen jälkeen, kun ensimmäisen kerran pölähdän tisseineni tuttavien pariin. Suurin osa ystävistäni jo tietää, mitä olen tekemässä. Perhettäkin täytyy informoida. Mutta sukulaiset ja tuttavat. Mitä mahtaa tapahtua, kun näen heidät ensimmäisen kerran? Olen elänyt niin pitkään siinä pelossa, että minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen. Olen pitkän prosessin tuloksena saanut itseni suhteellisen hyvin uskomaan, että olen ihan hyvä tällaisena ja sitä, jolle en kelpaa, en myöskään kaipaa lähelleni. Ja nyt pelkään jälleen sitä, että ratkaisuni tuomitaan. Vaikka se ei edes kuulu kenellekään muulle. Kukaan muu ei joudu elämään rintojeni kanssa kuin minä itse. Ja silti pelkään niin tulevani tuomituksi ja arvostelluksi.

Ja miten selvästi eron näkee? Täytyyhän sen näkyä, puolet rinnoista lähtee pois? Mitä sanon kyselijöille? "Mitä sun tisseille on tapahtunu?" "Jätin ne lääkärille." "MIKSI?!" En jaksa kuunnella. Olkaa kaikki hiljaa. My boobs, my mess, my business.

Mutta tiedättekö, mitä pelkään kaikista eniten? Äitiäni. En ole vieläkään uskaltautunut soittamaan hänelle.