Kummallisen mutkattomasti on mennyt tämä odotusaika. Ei edelleenkään oikeastaan minkäänlaista jännitystä itse operaatiota kohtaan. Odotan vain innolla, että pääsen vihdoin ja viimein eroon tästä riippakivestä. Löysin yhtenä päivänä itseni miettimästä, miten paljon olenkaan aina inhonnut rintojani ja näin kauan aikaa kesti, että teen asialle jotain. Kaikelle aikansa, niin kai se sitten on.
Samaan syssyyn operaation kanssa tulee muutto miehen kanssa saman katon alle. Tänään vedetään pintamaalit seinille, huomenna toivottavasti siivotaan asunto, maanantaina ja tiistaina muutetaan. Toivon, että ei tule enää mitään mutkia matkaan, koska keskiviikkona koko muuton pitäisi olla suurimmalta osilta tehty. Minusta kun ei ole mitään tekemään enää keskiviikon jälkeen. Eli vaikka tissistressiä ei varsinaisesti ole, niin stressin määrä pysyy silti vakiona, muutto pitää huolen siitä. Jälkiviisaana voi taas koputtaa puuta, että jos olisi aiemmin ollut tiedossa näin pikainen leikkausaikataulu, ei ehkä tässäkään stressissä oltaisi. Ainakaan samoissa määrin.
Mutta se, mihin tämä aasinsilta johdattaa, on vaatekaapin pemottaminen ja rintaliivien tuijottaminen. Olen tänään tutkinut ja pakannut vaatekaappini sisältöä, ja pääsin rintaliiveihin asti. Kaikkiaan löysin 12 paria rintaliivejä, joiden koot vaihtelivat 70F:stä 65H:hon. Tästä määrästä käytin neljää: yksiä arkisin, toisia arkisin kuukautisten aikaan, kolmansia halterneckinä (jotka olin itse tuunannut aavistuksen pienistä liiveistä) ja neljänsiä äärimmäisen harvoin juhlissa, kun oli pakko olla siistit ja olkaimettomat. Korsettikin on, mutta se ei ole istunut aikoihin. Roskiin siis menee sekin. Puolet liiveistä olin pakannut laatikkoon, sillä juoksuharrastus irrotti ihraa myös rinnoista sen verran, että sekä ympärys että kuppi pienenivät. Tämä kertoo itsessään siitäkin, että rinnoissani ei juuri ylimääräistä ole, vaan ne ovat pitkälti ainoastaan rintakudosta. Laihtuminen toi pisteeseen, jossa kuppikoko on pienimmillään 65G. En halua edes ajatella, mihin kokoluokkaan pääsisin, jos tästä ryhtyisin lihomaan ja kasvattamaan taas rintavarustusta.
Mutta noita liivejä katsoessani tuli aavistuksen haikeakin olo. Osa oli sellaisia, joista olin ollut äärimmäisen onnellinen. Kerrankin olin löytänyt sopivat liivit. Toiset olivat sellaisia, että epätoivoisena ostin liivikaupasta liivit, jotka istuivat parhaiten vaihtoehdoista. Taitaa olla sanomattakin selvää, että kun ne ovat parhaat käsillä olevista vaihtoehdoista, niin eiväthän nekään istuneet erityisen hyvin. Joitakin oli modifioinut itse, koska esimerkiksi halterneckejä ei löydy tässä kokoluokassa. Ja jos löytyy, niin niissä on oletuksena navassa asti roikkuvat rinnat. Olen pistänyt niiden etsimiseen niin paljon aikaa, niin paljon rahaa, niin paljon suorastaan hikeä ja verta. Kivien ja kantojen alta olen etsinyt ja kysellyt, lähetellyt postipalautuksena takaisin UK:iin, varmasti itkenytkin monet kerrat, kun ei vain löydy. Ja nyt ne häipyvät kaikki pois, osa roskiin, osa en tiedä minne. Kuka noita edes ostaisi, sen verran harvinaista kokoa taidan olla.
Ehkä säästän yhdet. Ne suurimmat. Ihan vain muistoksi siitä, missä joskus on oltu. Edelleen vaikea uskoa sitä, että pääsisin eroon murheesta, jonka kanssa olen taistellut siitä saakka, kun taakat alkoivat kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti