2. toipumisviikko täynnä...

... ja mulle näköjään iskee ahdistus aina viikon välein. Mä varmaan pidän tasaviikkoja jonkinlaisina välipyykkeinä ja turhaudun, jos silloin jossakin tuntuu mättäävän suhteessa toipumiseen.

Ja nyt ahdistaa erikokoisuus. Se varmaan johtuu ihan vain turvottamisesta, mutta on vaikea pitää mieli koholla ja ajatella, että se helpottaa kyllä. Menee kuukausia ennen kuin rinnat taas asettuu kunnolla, ja kontrolliaika lääkärille on 1½ kuukauden kuluttua. Turvotus ei oo missään määrin lisääntynyt siitä, kun haavapolilla kävin ja leikkaava kirurgikin siellä oli. Eikä tuo sanonut, että missään olisi mitään erikoista, oli tyytyväinen lopputulokseen. Ainut asia, jonka mainitsi, oli että vasemmassa rinnassa ompeleet tuntuu vähän ehkä antaneen periksi koska rinta on vähän levinnyt. Mutta kuulemma pitää katsoa sitten, miten rintaliiveissä asettuu.

Ja nyt mä en saa päästäni sitä ajatusta, että se nyt jää sitten tuollaiseksi. Suuremmaksi. Levinneemmäksi. Mun oikea rinta voi vallan mainiosti osaksi varmaan siitäkin syystä, että se on edelleen suht tunnoton. Mutta vasenta särkee, kiristää ja pakottaa, ja koko homma vain ahdistaa. En olisi yhtään kummissani, jos molemmat olis suht samassa kunnossa, mutta kun oikea on selvästi parempi kuin vasen. En halua nousta sängystä ylös, ettei särky taas ala. Eikä halua maata sängyssä, koska jatkuva selällään makaaminen alkaa särkeä selkää ja takamusta. Tänään ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että ei olisi kannattanut käydä koko leikkauksessa.

No joo. Onneksi vertaistuki auttaa. Pienenä neuvona, jos ongelma on oikeasti paha, niin ottakaa yhteys lääkäriin. Jos ongelma on sitä laatua, joka saattaa ihan ajan kanssa korjaantua, niin todennäköisesti vertaistukea löytyy netistä. Muistan nähneeni monta blogia, joissa kirjoittajat ovat julkaisseet kuvia paljaasta rintavarustuksestaan rintojen pienennysleikkauksen jälkeen toipumisen eri vaiheissa. Joten jos omat utareet ahdistaa, niin suosittelen ottamaan katsausta sinne suuntaan. Mun murheeni erikokoisuudesta ja lähtemättömästä turvotuksesta alkoi asettua taas takaisin mittakaavaansa, kun pääsi vähän katsomaan muiden tissejä.

Sitä mä en ymmärrä, miten joku on jo toisella viikolla pystynyt vetämään edes kevyitä kävelylenkkejä. Kävin eilen kaupungilla ystävän kanssa ja meno oli todella hidasta. Ja hitaallakin menolla tärähteli ja tuntui inhottavalta. Ei puhettakaan, että lähtisin kävelylle. Huvikseni kokeilin vanhoja sporttiliivejäkin siinä toivossa, että olisivat edes sen verran napakat, että voisin pistää tukiliivit pesuun ja käyttää niitä sen aikaa. Ei. Kaksi tyhjää pussia. Huomenna on pakko lähteä hakemaan sporttiliivejä.

I can see!

Aloitetaan käytännöllä. Eilen kävin haavapoliklinikalla, jossa poistettiin ompeleet nännien ympäriltä ja punktoitiin molemmat rinnat. Punktoimista odotin kauhusta kankeana. Istuin siellä tuolissa tissit paljaana ja katsoin, kun lääkäri hipeltelee neulaa pöydällä Pientä paniikinpoikasta alkoi olla ilmoilla siinä vaiheessa, kun lääkäri siirtyi viereeni sen neulansa kanssa. Heeeengitä, ei tää oo niin kauheeta, tää on muutenki tää alue aika tunnoton, ei tunnu paljoo. Silmät kiinni odotin neulan lävistystä, ja sitten se tuli. Ja oli ohi. Ja ei kirpaissut paljoa. Ainakaan toisella puolella. Valitettavasti toisella puolella oli tunto paremmin tallella, ja siellä se kirpaisi jo enemmän... Mutta loppujen lopuksi punktoiminen ei ollut niin kauheaa kuin mitä siltä odotti. Kudosnestettä ei ollut kertynyt erityisesti, ja toipuminen näytti edistyvän hyvää vauhtia. Seuraava käynti on kontrolliaika kirurgilla ja ajankohtana kesäkuun puoliväli.

Sitä vain ihmettelen että oikea rinta on se, joka retkahti ja jouduttiin kursimaan uudelleen sairaalassa (löytyy tunnisteen Komplikaatiot takaa) ja se on myöskin se, jota pienennettiin reilummin. Se on siis nähdäkseni joutunut kärsimään paljon enemmän. Silti se on vasen puoli, joka on nyt kipeä ja turvoksissa. Nestettäkään sieltä ei punktoinnissa juuri irronnut vaikka kuvittelin turvotuksen johtuvan siitä. Lääkärin mukaan näytti tosin siltä, että ommel olisi hieman antanut periksi ja rinta olisi vähän levinnyt. Mutta vaikea sanoa mitään niin kauan kun turvotusta on. Ohjeissa kuitenkin sanotaan, että pitäisi ottaa yhteyttä, jos kipu ja turvotus lisääntyy. Täytyy katsoa nyt pari päivää, mitä tapahtuu... Toivottavasti lähtee rauhoittumaan. Mutta oikea rinta näyttää todella hyvin parantuneen/paranevan.

Sitten jotain haavateipeistä ja suihkuttelusta. Itseäni nämä asiat mietityttivät paljon, joten ajattelin jakaa omaa kokemusta ja tietoa aiheesta nyt kun sitä on tullut. Suihkuun sain tosiaan mennä heti leikkauksen jälkeisenä päivänä. Kirurgi antoi ymmärtää, että suoraa suihkuttamista haavateippien päälle ei välttämättä kannata harrastaa ainakaan silloin, jos punktoimisten ja dreenien jäljiltä on laastareita, olivatpa sitten vedenkestäviä tai eivät. Eli antaa veden virrata vapaasti ylhäältä alas. Haavateipit vaihdetaan 7-10 päivän välein vuodostakin riippuen. Minun kohdallani ne vaihdetaan mahdollisimman harvoin, sillä haavat eivät juuri vuoda (teipit pysyvät siisteinä) ja teippejä kiskoessa kuitenkin aina haava-alue kärsii. Nyt ensimmäisen kuukauden joudun pitämään teippejä nännien ympärillä, sen jälkeen vielä 1-2 kk rintojen alla olevissa pystyhaavoissa. Poikittaishaavoja mulla ei olekaan, koska leikkausmallina hyödynnettiin tikkarimallia. Ankkurimallissa haava tulisi myös poikittain. Mutta teipit pysyvät todella hyvin eikä ainakaan mun ole tarvinnut murehtia repsottavista teippien päistä.

Mutta hei. Mulla on jalat! Ja vatsa! Otin kuvan niin silmien tasolta kun vain voin ottaa, ja ei muuten ole tältä näyttänyt ennen. Aiemmin on saanut kurkkia tissien yli jos haluaa nähdä edes navan. Nyt hyvällä lykyllä näkee jo rintojen allekin. Pienet on ilot ihmisellä! Ei tätä tajua, jos ei ole omistanut kaiken peittäviä möhkyröitä...

P.S löysin kuin löysinkin kaapistani yhden paidan, joka istuu enkä ole ehtinyt vanhoilla tisseilläni venyttää sitä pilalle. Ainakin pari neuletta on nimittäin jo mennyt kotivaateosastolle venymisen vuoksi. Toppeihin asti en oo vielä päässyt, ei tällä hetkellä huvita turhaan kiskoa paitoja pään ylitse. Enkä selkeää kuvaa saisikaan paidoista, sillä toinen rinta on vielä niin turvonnut. Paitsi sen verran, että niistä näkisi, ovatko liian venyneitä. Mutta huivit on pop, niillä tänään kurssille mennessä piilotin kauluksesta pilkottavat tukiliivien superpaksut olkaimet ja muutenkin hävitin vähän pienentynyttä povea. Jotenkin en oo vielä itse omaksunut asiaa niin syvällisesti, että jaksaisin katseita. En tiedä, mietin edelleen sitä, moniko oikeasti huomaa ja moniko sanoo sen ääneen. Tai edes katsoo. 

Onks pakko jos ei enää malta?

Valtava läjä energiaa alkaa kohta pursuta yli! Nyt kun kivut ovat suurinpiirtein lähteneet ja niiden tilalla on lähinnä turvotusta ja kiristelyä, niin en sitten niin millään jaksaisi pysyä paikallani! Alkaa ärsyttää tämä kirjakielenkin kirjoittaminen. Ehkä vaihdan lennosta vapaampaan.

Joo. Hyvä. Paljo paree. Mä eilen yritin kameran kanssa bongata oravaa ihalla, ja tietenki niitä vilistää siellä nyt, kun mä istun kämpässä paskaisen lasin takana. Ihan näin aiheen sivusta.

Mutta fiilis on energinen, hyvä, iloinen, mahtava, loistava, kaikkea kivaa ja ennen kaikkea ihan järjettömän malttamaton. Ei jaksa enää istua ja maata neljän seinän sisällä! Haluan kaupungille, lenkille, salille, valokuvaamaan, kaikkea nyt heti mulle kiitos!

Päivän fiilisvideo:

 P.S. Tiedättekö/muistatteko sen tunteen, kun on rikkonut jonkun ison ihopalan (tyyliin muksuna vetänyt pyörällä kaatuessa polven rikki) ja se parantuessaan alkaa kiristellä? Sellainen olo mulla on tällä hetkellä mun nahan alla. Ja se särkee. Parantumisen merkki, kun alkaa kiinnittyä uudelleen uuteen kohtaan, mutta inhottavalta se tuntuu.

Peilistä tuijottaa pikkutissi

Hassua. Todella hassua. Peilistä tuijottaa takaisin pienirintainen, mutta sopusuhtainen nainen. Kaikki ovat aina hehkuttaneet sitä, miten paljon parempi olo on ollut leikkauksen jälkeen. Paljon on ollut tyytyväisiä sanoja myös siitä, että leikkauksen jälkeen on saatu rinnat, jollaisia on jo pitkään toivonut. Ei pienintäkään sanaa omakuvakriiseistä, pettymyksestä tai siitä, että rinnat olisivat leikkauksen jälkeen olleet liian pienet. En voinut uskoa tätä, pakkohan jonkun on ollut saada joku kriisi siitä, että niin valtava osa omakuvaa muutetaan?

Kun alussa menin plastiikkakirurgin konsultaatioon, järkytyin siitä, kun hän läväytti naamalleni B-kupin. Muutos tuntui valtavan suurelta. Olin kuitenkin niin turhautunut rintoihini, että en suosiolla luovuttanut siihen. Ehkä kyse on juuri siitä. Kun on riittävän kauan elänyt jonkin turhauttavan ja stressaavan asian kanssa, niin siitä eroon pääseminen lähes millä lopputuloksella tahansa on vain positiivista. Tietenkään rintojen pienennysleikkauksessa ei ole tarkoitus tehdä huonoa jälkeä, joka väistämättä tietenkin tarkoittaa myös asiakkaan (tai potilaan) toiveiden kuuntelemista. Oma kirurgini sanoi, että kroppaani olisivat hyvin sopineet vieläkin pienemmät, mutta toiveideni mukaisesti hän jätti ne kuitenkin vähän suuremmiksi. Mikä kuulostaa omaan korvaani hassulta, sillä ovathan ne pienet. H-kupista B-kuppiin on millä tahansa mittapuulla suuri muutos.

Kirurgille mennessäni olin kuitenkin varautunut vähän vaikka ja mihin. Lukenut varmaan kymmenittäin blogeja, kysellyt keskustelupalstoilla ja yrittänyt lukea faktoja. Erityiskiitos Disturbian kirjoittajalle , joka vastaili omasta puolestaan kysymyksiini omakuvakriiseistä ja pienennysleikkauksen henkisestä puolesta. Oli mukava kuulla jonkun samoista mitoista lähteneen omakohtaisia ajatuksia. En edelleen voinut ymmärtää sitä, miten kaikki ovat niin valtavan tyytyväisiä, joten odotukseni leikkauksen jälkeistä olotilaa kohtaan eivät olleet erityisen positiiviset. Fyysisten kipujen lisäksi kuvittelin itseni tuijottamassa peilistä kohtaa, jossa joskus oli ollut jotain.

Mutta ei. Sitä ei tapahtunut. Kai se on oikeasti myönnettävä, että olen nykyään pienirintainen, ja hemmetin iloinen siitä! Tai en tiedä, ehkä normaalirintainen jonkun toisen silmissä, mutta lähtökohtiin verrattuna näen itseni pienirintaisena. Toki turvotustahan on edelleen, mutta en tiedä, vaikuttaako se lopulliseen kokoon. Ja olen sen verran pohtinut jo turvotuksen vaikuttamista lopulliseen kokoon, että on varmaan aika selvää, miten kärsimättömänä odottelen pääsyä elämään normaalia arkea näiden mokomien kanssa! Kaapissa on yksi ihana Vilan mekko, jota en ole päässyt pitämään kuin kerran vain todetakseni, että olen liian suuririntainen siihen. Tahdon päästä kokeilemaan sitä!

Alkaa oikein harmittaa, kun kuvamateriaalia ei tule. Olisi mukavempaa katseltavaa. Mutta sori! Niin kauan, kun toinen tissi on puolet suurempi toista turvotuksen vuoksi, ja nämä tukiliivit ja nestepussit kiristävät ja vetävät ryhtiä alaspäin, niin itsestäni en niitä kuvia ainakaan pistä. Ehkä alan pistämään haaveilukuvia, kunhan piristyn sen verran, että uskallan jo käydä ikkunashoppailemassa netissä :)

Tissit tissit tissit tissit

Aamulla tissit, päivällä tissit, illalla tissit, kävellessä tissit, suihkussa tissit, maatessa tissit. Jos isot tissit olivat aina tiellä ja hollilla, niin nyt ainakaan ei pääse tisseistä eroon. Ne muistaa kun herää ja ne muistaa kun menee nukkumaan. Ja mooooonta kertaa siinä välillä. Ai että odotan sitä hetkeä, kun vihdoin ja viimein saan unohtaa niiden olemassaolon ja ne vain kulkevat mukana!

Alkaa muuten toinen tuntua siltä, että nestettä on kertynyt ihan riittävästi. Epämukava olo koko ajan, ja uusintakäynti haavapolille on vasta kolmen päivän päästä... 

Ahdistusta ja edistystä

Aamu alkoi kunnon ahdistuksella. Kun on viikon jännittänyt, säikähdellyt, levännyt, maannut ja istunut lähinnä neljän seinän sisällä, alkaa todellakin pää posahtaa. Asiaa ei auta se, että leikkauksen ajankohta osui samaan ajankohtaan, kun minun oli tarkoitus muuttaa miehen luokse. Eli olen siis asunnossa, jossa on kaikki vielä sekaisin pintaremontin jäljiltä ja muuttolaatikoita nurkissa. Kunnon vaatekaappi saatiin asuntoon vasta eilen, joten omat vaatteeni ovat edelleen matkalaukussa. Suurin osa tavaroistani on vielä laukuissa ja laatikoissa odottamassa, että niille jotain voi ja pystyy tehdä. Keittiö on täynnä tiskejä, koska toinen ei ole pystynyt tiskaamaan ja toisella ei ole ollut aikaa tiskata. Jääkaappi alkaa olla tyhjänä. Olen riippakivenä ja tarvitsen apua ihmiseltä, jolla muutenkin on jo riittävän kiire ja stressi omien asioidensa kanssa. Muuttokaaos + säryt + pelot + avuttomuus = ei kovin hieno lopputulos.

Onneksi on mies, joka ymmärtää ja tulee vastaan. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö mies haluaisi auttaa, vaan kyse on enemmän omasta perusluonteestani: ei saa olla vaivaksi, en tarvitse apua, pärjään yksin. Mutta kun en pärjää. Tässä ei pärjää. Olisi helpompaa, jos ei olisi muuttokaaosta ja tarvitsisi vain jääkaapista kaivaa ruokaa, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Sama perusluonne huutaa, että muuttokaaoksen keskelle ei voi pyytää vieraitakaan. Kauhean sotkuista, eikä minustakaan välttämättä ole erityisesti seuraksi. Olen sitten ollut yksikseni ja yrittänyt olla niin mahdollisimman vähän vaivaksi, että se on alkanut patoutua ja lopulta purkautuu sitten avuttomana murtumisena. Jos jotain tässä oppii, niin puhumaan. Kertomaan mitä tarvitsee ja haluaa. Pyytämään apua. Olemaan vaivaksi. On vaikeaa nojata toiseen.

Kyllä se päivä valoisammaksi muuttui kuitenkin. Odotin kauhusta jäykkänä koko aamun menoa haavapolille siinä uskossa, että punkteerataan. Mutta ei, sanoin hoitajalle heti sisälle päästyäni, että jännittää. Tämä aloittaa samantien rennon höpisemisen. Katsoivat tilanteen, vaihtoivat haavateipit ja se siitä. Ei piikkejä, ei kipua. Olivat kuulemma hyvin siistin näköiset, ompeleet näyttivät hyvältä ja lopputulos hienolta. Kirurgikin on kuulemma varmasti hyvin tyytyväinen. Turvotus on tällä hetkellä enimmäkseen ihan normaalia turvotusta, joten eivät nähneet punkteeraamiseen juuri tarvetta. Katsotaan ensin, miten paljon luonto siitä hoitaa, ja sitten vasta, jos on tarpeellista. Ovat kuulemma kiinnittyneet aika hyvin, joten voin kyllä jo huokaista helpotuksesta. Turvotus enimmäkseen aiheuttaa inhottavaa oloa, mutta muutoin voi kyllä jo tehdäkin jotain, kunhan ei rehkimään ryhdy. Olisi kuulemma tärkeää nyt keskittyä hartioiden liikkuvuuteen ja suorassa olemiseen.

Ihan levollinen olo tällä hetkellä. Sain purettua mieltäni ja minua kuunneltiin, haavapolilla sujui todella hienosti ja ruokaakin sain kupuun. Elämä on taas ihan kivaa!