Lääkärille hakeutuminen kesti omalla kohdallani kuutisen vuotta. Kuten jo aiemmin kerroin, en ole ikinä viihtynyt rintojeni kanssa. Kuutisen vuotta sitten kuitenkin törmäsin ensimmäistä kertaa rintojen pienennysleikkaukseen, mutta en omalla kohdallani ajatellut sen olevan edes mahdollista. Tuskin se vielä silloin olisi ollutkaan. Ja vaikka olisikin, niin en olisi ikimaailmassa uskaltautunut lääkärille valittamaan vaivojani. Vaivannut olisin kaikkia turhaan omilla vaivoillani. Hyi minua.
Kuusi vuotta meni tosiaan enimmäkseen siinä, että sain vihdoin ja viimein taottua päähäni, että en vaivaa turhilla vaivoillani ketään ja se riittää, että ne ovat merkityksellisiä minulle. Tämä kertonee omaa tarinaansa siitä, miksi olen niin kiinnostunut rintojen pienennysleikkauksen psyykkisestä puolesta. Rinnathan ovat lähestulkoon julkista omaisuutta, joita voi lääppiä, tuijottaa ja kommentoida siinä missä vaikkapa hiuksia. Välillä tuntuu, että lähteminen pienennysleikkaukseen on sama kuin lähtisi taisteluun omien oikeuksien puolesta. En tiedä, monestako tämä ajatus kuulostaa omituiselta, mutta ehkä joku osaisi siihen jopa samaistua. Ehkä yleisin ajatus, mikä rintojen pienentämisestä herää on se, miksi ihmeessä joku haluaa pienemmät rinnat. Pohjimmiltaan varmaankin samasta syystä kuin joku toinen haluaa suuremmat rinnat. Esteetiikka, itsetunto, omakuva, sopeutuminen ja käytännön elämän (kuten istuvien vaatteiden löytäminen) helpottaminen. Isketään tähän vain päälle vielä fyysiset säryt, joita isot rinnat useimmiten aiheuttavat.
Vähän konkretiaa siitä, miten projekti on tähän mennessä edennyt. Marraskuussa 2013 lähdin liikkeelle työterveyshoitajan kautta, jolle kerroin tahtovani keskustella mahdollisuudesta rintojen pienennysleikkaukseen. Pääsin hoitajan kautta lääkärille, joka laittoi minulle lähetteen plastiikkakirurgin konsultaatioon. Lääkäri kertoi, että tämä käynti tulee maksaa itse, mutta hän yrittää laittaa sen ensin työterveyteen, sillä kyse oli kuitenkin lopulta särkyjen ja vaivojen hoidosta. Ilmeisesti omalla kohdallani se hyväksyttiin, sillä laskua ei ole minulle ikinä tullut. Konsultaatiokäynnillä plastiikkakirurgi antoi oman arvionsa ja vaihtoehtonsa. Voisin joko lähteä leikkaukseen yksityisen kautta, joka maksaisi minulle nelisen tonnia. Tai voisin lähteä leikkaukseen julkisen kautta, jolloin todennäköisesti joudun odottamaan pidempään, mutta lysti kustantaisi lähinnä lääkärikäyntejä ja hoitomaksuja. Leikkaava lääkäri olisi joka tapauksessa sama, eli juuri se plastiikkakirurgi, joka edessäni istuikin. Leikkausajankohdaksi lääkäri arvioi myöhäisimmillään syyskuun, aikaisintaan heinäkuun. Yksityisellä puolella pääsisi kuulemma nopeammin.
Jäin miettimään asioita. Itse leikkaus ja sen komplikaatioriskit eivät kauhistuttaneet erityisemmin. Olin jo kuullut kaikesta mahdollisesta ja lukenut paljon, ja siitä huolimatta halusin leikkaukseen. Olin niin pitkään jo miettinyt sitä, millaiset taakat rintani ovat, ja halusin niistä vain eroon. Sain silti aikaiseksi aikamoisen henkilökohtaisen kriisin, joka lähinnä lähti lääkärin sanoista: "Kyllä me sellasta B-kuppia lähettäis tavoittelemaan". B-kuppia. H-kupista B-kuppiin. 65B vastaa kokoa 70A. Olin hyvin järkyttynyt. Nykyisestä kokoluokasta katsottuna 70A on yhtä kuin rinnaton ja jouduin todella pohtimaan motiivejani. Olin niin keskittynyt rintojen tuomiin vaivoihin enkä ollut ikinä oikeasti, oikeasti miettinyt sitä, mitä on elämä
ilman niitä. Oli
huvittavaa löytää itsensä ajattelemasta, että niin. Ne olisivat sitten
OIKEASTI pienemmät. Ja vielä noin pienet... Haluaisinko niin paljon eroon nykyisistäni, että olisin valmis niin suureen muutokseen?
Lääkäri siis lätkäisi käteeni nipun papereita ja valtavan kriisin. Tein kuitenkin päätöksen jatkaa matkaa ja hakeuduin julkiselle puolelle. Käytännössä siis pääsin uudelleen plastiikkakirurgin (saman henkilön) käynnille pari kuukautta myöhemmin helmikuun alussa. Suurin huolenaiheeni oli lopullinen koko, jonka tietenkin otin uudelleen esille. Lääkärin puheiden perusteella jäin siihen vaikutelmaan, että suhteutettuna omaan ympärysmittaani lopullinen koko olisi varmaan 65C-65D. Joten jos lääkäri säikyttelee pienellä kuppikoolla, älkää heti järkyttykö. Kuppikoot ovat suhteellisia, ja oma käsityksesi voi olla aika poikkeava lääkärin käsityksestä. Joka tapauksessa kuulemma mitään A-kupin rintoja ei lähdetä tekemään, tarkoitus ei kuitenkaan ole aiheuttaa järkyttävää omakuvakriisiä vaan helpottaa elämää. Tässä vaiheessa lääkäri ajatteli leikkauksen voivan ajoittua jopa jo kesäkuun alkupuolelle.
Rintojen ultraan sain lähetteen maaliskuulle. Hoitaja kyseli ummet ja lammet ja vielä niitä näitä enemmänkin kun tissit paljaana kohti kattoa makasin lääkäriä odottamassa. Hoitaja tiedusteli, miksi ultraäänitutkimus tehdään. Kerroin olevani menossa rintojen pienennysleikkaukseen. "Just", hoitaja sanoi, ja katsoi rintojani pari sekuntia ihan hiljaa, ja sanoi sitten hakevansa lääkärin. Minua nauratti. Tunsin oloni pieneksi maan matoseksi siinä pöydällä maatessani. Ehkä en vastannut sitä kuvaa, joka hoitajalla on rintojaan pienentämään lähtevistä ihmisistä. Tai ehkä hoitaja ei ajatellut mitään. Lääkäri tuli ja totesi kaiken olevan kunnossa, ja siinä yhteen ääneen ihmettelivät sitä, että miksei röntgeniin ole tullut aikaa. Leikkaava lääkäri sanoi, että ikäiselläni ihmisellä röntgenin haitat ovat suuremmat kuin hyödyt, joten hän ei minua sinne lähettäisi. Useimmat kuitenkin ilmeisesti menevät ultran ja röntgenin kautta, mutta ultran tehnyt lääkärin sitten lopulta sanoi, että jos leikkaava kirurgi on näin ajatellut, niin hän todennäköisesti ole nähnyt röntgenissä kohdallani erityisemmin hyötyä.
Maaliskuun puolivälin jälkeen postiluukustani tipahti jälleen uusi kuori. Luulin sen olevan kutsun röntgenille, ehkä he kuitenkin päättivät lähettää minut sinnekin. Se olikin leikkausaika. Leikkaukseni on 17.4.2014, mikä on vajaa puoli vuotta siitä, kun hakeuduin työterveyteen. Sen voisi sanoa olevan oikeastaan vain kaksi kuukautta siitä, kun prosessi virallisesti lähti sairaalan päädyssä käyntiin, sillä jouduin käymään joka tapauksessa uudelleen plastiikkakirurgin vastaanotolla työterveyden ulkopuolella (kuten alussa kerroin). 9.4 on labra-aika, 10.4 hoitajan tekemä puhelinhaastattelu, 16.4 hoitaja soittaa tarkemmat leikkausajat ja sairaalalle saapumisen, ja 17.4 se sitten tehdään. Täytän muuten vuosia 18.4. Että hyvää syntymäpäivää minulle.
Jännittääkö? Ei oikeastaan. Olen jostain syystä hypännyt elämään jo jonkun verran aikaa, kun rinnat eivät ole enää riippana. Mittailen peilistä, minkä kokoiset ne voisivat olla ja kiroan joka aamu, kun joudun pistämän nuo pahimmillaan H-kuppia olevat liivit päälle. Iltaisin kiroilen, kun hartioita ja olkapäätäni särkee, ja kuljeskelen olkaimet alhaalla kotona jos vain voin. En halua mennä edes lenkille enää, koska en halua enää ajatella niiden kanssa elämistä. Tyytymättömyyteni rintojani kohtaan on siis vain kasvanut mitä lähemmäs leikkausta on tultu. Tarkoittanee sitä, että ainakaan en jänistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti