Oon viettänyt nyt näköjään melkein 3 kk hiljaiseloa, Ihan siinä uskossa, että asiat on menneet parempaan suuntaan. Ja onhan ne toki, kuten sanoin, niin lymfa on kyllä ollut pelastus.
Mutta ei tuo ole terve. Ei se oikeasti ole terve. Sain taas kantapään kautta huomata, että jos mulla ei ole päällä todella tukevia liivejä, se alkaa särkeä.
Nyt kävin katsomassa taas toista kirurgia, joka sanoi, että voidaan korjata, mutta julkisen puolelle sitä ei saada. Se taas kustantaisi 2500 €. Kirurgin ote ei kuitenkaan herättänyt kovin paljon luottamusta. Ensinnäkin musta tuntui, että hän keskittyi enemmän ulkonäköön ja kokoeroon kuin siihen, että siinä on särkyjä. Jos on pienikin mahdollisuus, että siellä on hermosärky, niin haluan, että kirurgi ottaa sen kunnolla huomioon. Nyt jäin empimään.
Mutta vielä parempi oli, kun se oletti mun oikean rinnan alapuolella olevan koirankorvan olevan ylimääräinen nänni??? Kyllä se sitten korjasi näkemyksensä, kun oikaisin, että ihan on vain ihoa. Mutta oli se vähän outoa.
Mistä ihmeestä mä löydän kirurgin, joka oikeasti herättäisi luottamusta ja tuntuisi kuuntelevan, mitä mä yritän sille sanoa? Ensimmäinen lyttäsi kaikki murheet ja lykkäsi kipulääkekuurin tutkimatta mitään - toinen vaikutti olevan samassa hyvä veli -kerhossa ensimmäisen kanssa - ja kolmas tuntui unohtavan säryt ja keskittyvän vain ulkonäköön.
Äh. On tää epätoivoista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rintojen pienennysleikkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rintojen pienennysleikkaus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 7. maaliskuuta 2016
perjantai 4. joulukuuta 2015
10 kertaa lymfaa takana ja wau!
Oikesti. En voi kuin suositella kokeilemaan lymfaerapiaa leikatuille tisseille. Ero on huikea.
Oon käynyt lymfaterapiassa siis nyt 10 kertaa, 1-2 viikon välein. Lähtökohta oli tosiaan se, että rinnat olivat kovat ja vasen rinta särkyili vähän ties mistä. Tästä syystä olin alkanut varoa sitä, mikä taas jumitti vasemman hartian ja aiheutti kipuja olkapäähän.
No joo, pelkästään lymfaa ei ole tässä kiittäminen, mutta laitan kyllä 70 % sen ansioiksi. Rinnat ovat pehmeät, hartia alkaa aueta ja kivut ovat lähes poissa. Jos vain muistan vielä jumpata hartiaseutua, selkää ja rintalihaksia, niin olen aivan kuin uusi ihminen. Ihan uskomatonta. Mutta kipujen häipymisen lisäksi rinnat ovat tosiaan aivan ihanan pehmeät. Oikein joudun muistelemaan, että olivatko vanhatkaan rinnat näin pehmoiset. Olo on siis aika mahtava. Vielä on 5 kertaa jäljellä, ja nyt hoitokertojen väliä pidennetään. Alan nyt käymään 3 viikon välein, koska ei ole ollut samalla tavalla enää särkyjä.
Tänään kaivoin kaapistani sporttiliivit, jotka ostin paranemisvaiheeseen, mutta jotka tukivat aivan vääristä paikoista ja väärällä tavalla. Kyseessä olivat Shock Absorbereiden edestä avattavat liivit, joista puhuin jo aikaisemminkin rintaliivejä koskevasa postauksessa. Ne siis puristivat rintoja alaspäin ja rintakehään, joka sattui. Ja TADAA - nyt ei mitään ongelmaa! Pystyin pitämään niiä aivan ongelmitta, kun puoli vuotta sitten ne särkivät niin pirusti. Lisäksi oon nyt ruvennut käyttämään Casallin sporttitoppia, joka sekin otti vielä puoli vuotta sitten kipeää. Ei enää!
Olen niin onnellinen asiasta. Vielä on matkaa jäljellä, esimerkiksi olkaimettomia toppeja en saa käytettyä enkä juuri hengaile ilman liivejä. Mutta hällä väliä, rinta alkaa olla kuitenkin terve! Ei enää jokapäiväistä jomotusta ja särkyä. Eikä mitään hermokipulääkkeitä.
Lisäksi tunto on alkanut palata leikkausalueille. Mulla on etenkin oikean rinnan alusta ollut aika pitkälti tunnoton, mutta tänään huomasin liivejä vaihtaessani, että hei, näissähän on tuntoa. Eli yli 1,5 vuotta on ottanut, että tunto on alkanut palaamaan. Nännialueella taas tunto vaihtelee. Välillä ei tunnu juuri mitään, välillä taas kosketus sattuu. Mutta nekin tuntuvat nyt normaalimmilta. Haavat ja arvet on mulla vaalentuneet niin paljon, että niitä ei juuri enää näe eikä tunne. Mutta mulla on aina haavat ja arvet parantuneet hyvin.
Johtopäätökset:
1. Kannatti sinnikkäästi etsiä apua, sillä sain apua ongelmaani
2. Jumpatkaa, jumpatkaa, jumpatkaa
3. Jos rinnat tuntuvat kovilta eikä kipu lakkaa, kokeilkaa lymfaterapiaa. Siihen on mahdollista saada myös lähete, ilman sitä homma kustantaa aika kivasti.
4. Toipuminen oikeasti ottaa lähemmäs 2 vuotta. Yksilöllistä, kyllä, mutta kannattaa varautua siihen.
Mulla on edelleen koirankorva oikean rinnan alla. Se on hieman pienentynyt, mutta tuskin tulee ikinä lähtemään ilman leikkausta. Tällä hetkellä en vain halua muista syistä mennä operoimaan sitä. Pelkään, että sieltä tulee antibioottikuuria, eikä kroppa tällä hetkellä kestä sellaisia. Joten johtopäätös nro 5: Rintojen pienennysleikkaus on kokonaisuudessaan iso operaatio, joka kuormittaa koko kehoa päästä varpaisiin.
Oon käynyt lymfaterapiassa siis nyt 10 kertaa, 1-2 viikon välein. Lähtökohta oli tosiaan se, että rinnat olivat kovat ja vasen rinta särkyili vähän ties mistä. Tästä syystä olin alkanut varoa sitä, mikä taas jumitti vasemman hartian ja aiheutti kipuja olkapäähän.
No joo, pelkästään lymfaa ei ole tässä kiittäminen, mutta laitan kyllä 70 % sen ansioiksi. Rinnat ovat pehmeät, hartia alkaa aueta ja kivut ovat lähes poissa. Jos vain muistan vielä jumpata hartiaseutua, selkää ja rintalihaksia, niin olen aivan kuin uusi ihminen. Ihan uskomatonta. Mutta kipujen häipymisen lisäksi rinnat ovat tosiaan aivan ihanan pehmeät. Oikein joudun muistelemaan, että olivatko vanhatkaan rinnat näin pehmoiset. Olo on siis aika mahtava. Vielä on 5 kertaa jäljellä, ja nyt hoitokertojen väliä pidennetään. Alan nyt käymään 3 viikon välein, koska ei ole ollut samalla tavalla enää särkyjä.
Tänään kaivoin kaapistani sporttiliivit, jotka ostin paranemisvaiheeseen, mutta jotka tukivat aivan vääristä paikoista ja väärällä tavalla. Kyseessä olivat Shock Absorbereiden edestä avattavat liivit, joista puhuin jo aikaisemminkin rintaliivejä koskevasa postauksessa. Ne siis puristivat rintoja alaspäin ja rintakehään, joka sattui. Ja TADAA - nyt ei mitään ongelmaa! Pystyin pitämään niiä aivan ongelmitta, kun puoli vuotta sitten ne särkivät niin pirusti. Lisäksi oon nyt ruvennut käyttämään Casallin sporttitoppia, joka sekin otti vielä puoli vuotta sitten kipeää. Ei enää!
Olen niin onnellinen asiasta. Vielä on matkaa jäljellä, esimerkiksi olkaimettomia toppeja en saa käytettyä enkä juuri hengaile ilman liivejä. Mutta hällä väliä, rinta alkaa olla kuitenkin terve! Ei enää jokapäiväistä jomotusta ja särkyä. Eikä mitään hermokipulääkkeitä.
Lisäksi tunto on alkanut palata leikkausalueille. Mulla on etenkin oikean rinnan alusta ollut aika pitkälti tunnoton, mutta tänään huomasin liivejä vaihtaessani, että hei, näissähän on tuntoa. Eli yli 1,5 vuotta on ottanut, että tunto on alkanut palaamaan. Nännialueella taas tunto vaihtelee. Välillä ei tunnu juuri mitään, välillä taas kosketus sattuu. Mutta nekin tuntuvat nyt normaalimmilta. Haavat ja arvet on mulla vaalentuneet niin paljon, että niitä ei juuri enää näe eikä tunne. Mutta mulla on aina haavat ja arvet parantuneet hyvin.
Johtopäätökset:
1. Kannatti sinnikkäästi etsiä apua, sillä sain apua ongelmaani
2. Jumpatkaa, jumpatkaa, jumpatkaa
3. Jos rinnat tuntuvat kovilta eikä kipu lakkaa, kokeilkaa lymfaterapiaa. Siihen on mahdollista saada myös lähete, ilman sitä homma kustantaa aika kivasti.
4. Toipuminen oikeasti ottaa lähemmäs 2 vuotta. Yksilöllistä, kyllä, mutta kannattaa varautua siihen.
Mulla on edelleen koirankorva oikean rinnan alla. Se on hieman pienentynyt, mutta tuskin tulee ikinä lähtemään ilman leikkausta. Tällä hetkellä en vain halua muista syistä mennä operoimaan sitä. Pelkään, että sieltä tulee antibioottikuuria, eikä kroppa tällä hetkellä kestä sellaisia. Joten johtopäätös nro 5: Rintojen pienennysleikkaus on kokonaisuudessaan iso operaatio, joka kuormittaa koko kehoa päästä varpaisiin.
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Pienemmät rinnat - miltä ne oikeasti tuntuvat?
Leikkauksesta on kulunut aikaa hulppeat 1,5 vuotta. Kulunut puolitoistavuotinen on ollut kaikin puolin haastava, ehkä elämäni haastavimpia ajanjaksoja. Haastavimmaksi se ei sentään yllä, sillä mukaan mahtuu myös masennusta ja uupumusta, mutta uskokaa kun sanon - ei olla oltu kaukana samasta tilasta.
Ihmiselle, jolle aktiivisena ja sosiaalisena pysyminen on elinehto, oli moneksi kuukaudeksi paikalleen jumahtaminen suoranaista helvettiä. Uskon, että mun tieni on ollut kivikkoisempi kuin useimpien muiden, sillä yli vuoteen ei ollut viikkoa (välillä edes päivää), kun paraneminen ei olisi aiheuttanut päänsärkyä. On ollut raskasta herätä välillä joka päivä uuteen, yhtä särkyiseen aamuun ilman mitään tietoa, tuleeko se koskaan päättymään. Olen käynyt läpi itsesyytökset siitä, että pitikö tehdä se. Pärjäilin kai ihan hyvin vanhoillakin rinnoilla, miksi menin leikkauttamaan. Nyt säryt ovat pahemmat, vaihtoivat oikeastaan vain paikkaa oikeasta olkapäästä ja hartiasta vasempaan rintalihakseen.
Mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. En saanut silloin puolen vuoden jälkeen kirurgiin yhteyttä, kun olisin tarvinnut, ja kun vuoden jälkeen sain hänet kiinni, oli vastaus lähinnä "elä nyt sen kanssa". Jos kenellekään käy ikinä samalla tavalla, suosittelen lämpimästi hakemaan toisen kirurgin mielipiteen, ja vaikka sitten sen kolmannenkin. He ovat kaikki ihmisiä, ja he ovat kaikki erilaisia. Olen kiitollinen, että toiselta kirurgilta sain lähetteen fysioterapiaan, sillä se on pelastanut minut. Jos joku haluaa kuulla kirurgien nimet, minuun saa yhteyden pistämällä kommenttikenttään viestiä ja sähköpostiosoitetta. Tarkistan kommentit aina ennen julkaisua, ja jos kyse on vain tällaisesta tiedustelusta, kommentti ei tule julki.
Käsitys omasta kehosta, viehättävyydestä ja seksuaalisuudesta on muuttunut täysin. Peilikuvasta katsoo sopusuhtainen nainen, joka kerrankin tuntee olonsa viehättäväksi ja seksikkääksi. Ja ainut asia, mikä peilissä on muuttunut, on rintojen koko. Olin isoista rinnoistani todella epävarma ja suorastaan häpesin niitä. Halusin piilottaa ne, mutta toisaalta taas niiden piilottaminen oli mahdotonta. Välillä tuntui, että olisi ollut helpompi olla edelleen sen 20 kg suurempi, jolloin rinnatkin olisivat sopineet kehoon paremmin. Nyt ne sopivat paremmin pieneen, kapeaan kehoon ja mulla itselläni on olo, että mua ei arvioida enää sen vuoksi, että mulla on isot rinnat. Vihasin sitä tunnetta, että sain huomiota rintojen vuoksi. Seksielämäänkin tämä tietenkin on vaikuttanut. Kun olo oman kehon suhteen on itsevarmempi, myös seksin harrastaminen on mukavampaa ja hauskempaa. Aiemmin halusin pitää rintaliivit päällä, mieluummin myös paidan päällä. Vihasin jokaista liikettä, jotka saivat ne lollottimet liikkumaan. Nyt niiden liikkuminen ei edes haittaa. Rintojen ja nännien tunto ei tosiaan ole ennallaan, mutta sain sen tilalle jotain paljon parempaa, joten ei se haittaa.
Sitten taas käsitys omasta itsestä. Alussa pelkäsin sitä, että kun kehosta viedään jotain niin hallitsevaa, niin jonkinlaista kriisiä on odotettavissa. Sitä ei kuitenkaan ikinä tullut. Enemmän mulla on ollut kriisiä silloin, kun olen pelännyt, että ne pirulaiset kasvavat takaisin heti. Mä olen itsevarmempi, onnellisempi ja persoonallisempi kuin olen ikinä ollut. Pelkästään rintojen pienentymisen seurausta tämä tuskin on, vaan taustalla on käyty aikamoista henkistä kamppailua itsensä puolustamisen ja muun henkisen puolen kanssa aivan muista syistä. Mutta rintojen pienentyminen on varmasti helpottanut prosessia. Vaatteiden kanssa on ollut hieman ongelmia, koska pukeutuminen pienten rintojen kanssa tuntuu olevan aivan erilaista kuin suurien. En siis oikein osaa pukea itseäni, joskin vasta viime aikoina tilanne on hieman parantunut. Sitä kylläkin ihmettelen, että millaisille ihmisille takkeja tehdään, jos edes nämä rinnat eivät meinaa niihin mahtua?!
Eikä kukaan oikeasti ole erityisemmin huomannut niiden pienentymistä. Kukaan ei ole oma-aloitteisesti ihmetellyt ääneen, että onpa ne isot. Kaksi ihmistä on sanonut, että kyllä vähän jo ajattelivat, että eikö ne olleet suuremmat, mutta vasta kun sanoin, mitä olen tehnyt. Useampi on todennut, että ovat vain olettaneet niiden pienentyneen muun laihtumisen ja kutistumisen ohella (mainittakoon tässä, että olen painanut viimeiset 3 vuotta sen 63 kg +-2 kg, joten mitään laihtumista ei ole tapahtunut). Kaikki palaute on ollut positiivista ja kannustavaa.
Pienemmät rinnat, miltä ne oikeasti tuntuvat? Ihan helvetin hyviltä. Sain kaupan päälle vielä miljoonien arvoisen opetuksen siitä, että luovuttaminen ei kannata. Liikuntaakin on nyt pakko harrastaa, jos haluaa pysyä toimintakykyisenä. Joten eikös tämä lopulta aika kivasti kääntynyt? Jäljellä on enää koirankorvasta eroon pääseminen, joka näillä näkyminen saa odottaa vielä jonkun aikaa. Joku päivä senkin kuitenkin vielä teen.
Ihmiselle, jolle aktiivisena ja sosiaalisena pysyminen on elinehto, oli moneksi kuukaudeksi paikalleen jumahtaminen suoranaista helvettiä. Uskon, että mun tieni on ollut kivikkoisempi kuin useimpien muiden, sillä yli vuoteen ei ollut viikkoa (välillä edes päivää), kun paraneminen ei olisi aiheuttanut päänsärkyä. On ollut raskasta herätä välillä joka päivä uuteen, yhtä särkyiseen aamuun ilman mitään tietoa, tuleeko se koskaan päättymään. Olen käynyt läpi itsesyytökset siitä, että pitikö tehdä se. Pärjäilin kai ihan hyvin vanhoillakin rinnoilla, miksi menin leikkauttamaan. Nyt säryt ovat pahemmat, vaihtoivat oikeastaan vain paikkaa oikeasta olkapäästä ja hartiasta vasempaan rintalihakseen.
Mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. En saanut silloin puolen vuoden jälkeen kirurgiin yhteyttä, kun olisin tarvinnut, ja kun vuoden jälkeen sain hänet kiinni, oli vastaus lähinnä "elä nyt sen kanssa". Jos kenellekään käy ikinä samalla tavalla, suosittelen lämpimästi hakemaan toisen kirurgin mielipiteen, ja vaikka sitten sen kolmannenkin. He ovat kaikki ihmisiä, ja he ovat kaikki erilaisia. Olen kiitollinen, että toiselta kirurgilta sain lähetteen fysioterapiaan, sillä se on pelastanut minut. Jos joku haluaa kuulla kirurgien nimet, minuun saa yhteyden pistämällä kommenttikenttään viestiä ja sähköpostiosoitetta. Tarkistan kommentit aina ennen julkaisua, ja jos kyse on vain tällaisesta tiedustelusta, kommentti ei tule julki.
Käsitys omasta kehosta, viehättävyydestä ja seksuaalisuudesta on muuttunut täysin. Peilikuvasta katsoo sopusuhtainen nainen, joka kerrankin tuntee olonsa viehättäväksi ja seksikkääksi. Ja ainut asia, mikä peilissä on muuttunut, on rintojen koko. Olin isoista rinnoistani todella epävarma ja suorastaan häpesin niitä. Halusin piilottaa ne, mutta toisaalta taas niiden piilottaminen oli mahdotonta. Välillä tuntui, että olisi ollut helpompi olla edelleen sen 20 kg suurempi, jolloin rinnatkin olisivat sopineet kehoon paremmin. Nyt ne sopivat paremmin pieneen, kapeaan kehoon ja mulla itselläni on olo, että mua ei arvioida enää sen vuoksi, että mulla on isot rinnat. Vihasin sitä tunnetta, että sain huomiota rintojen vuoksi. Seksielämäänkin tämä tietenkin on vaikuttanut. Kun olo oman kehon suhteen on itsevarmempi, myös seksin harrastaminen on mukavampaa ja hauskempaa. Aiemmin halusin pitää rintaliivit päällä, mieluummin myös paidan päällä. Vihasin jokaista liikettä, jotka saivat ne lollottimet liikkumaan. Nyt niiden liikkuminen ei edes haittaa. Rintojen ja nännien tunto ei tosiaan ole ennallaan, mutta sain sen tilalle jotain paljon parempaa, joten ei se haittaa.
Sitten taas käsitys omasta itsestä. Alussa pelkäsin sitä, että kun kehosta viedään jotain niin hallitsevaa, niin jonkinlaista kriisiä on odotettavissa. Sitä ei kuitenkaan ikinä tullut. Enemmän mulla on ollut kriisiä silloin, kun olen pelännyt, että ne pirulaiset kasvavat takaisin heti. Mä olen itsevarmempi, onnellisempi ja persoonallisempi kuin olen ikinä ollut. Pelkästään rintojen pienentymisen seurausta tämä tuskin on, vaan taustalla on käyty aikamoista henkistä kamppailua itsensä puolustamisen ja muun henkisen puolen kanssa aivan muista syistä. Mutta rintojen pienentyminen on varmasti helpottanut prosessia. Vaatteiden kanssa on ollut hieman ongelmia, koska pukeutuminen pienten rintojen kanssa tuntuu olevan aivan erilaista kuin suurien. En siis oikein osaa pukea itseäni, joskin vasta viime aikoina tilanne on hieman parantunut. Sitä kylläkin ihmettelen, että millaisille ihmisille takkeja tehdään, jos edes nämä rinnat eivät meinaa niihin mahtua?!
Eikä kukaan oikeasti ole erityisemmin huomannut niiden pienentymistä. Kukaan ei ole oma-aloitteisesti ihmetellyt ääneen, että onpa ne isot. Kaksi ihmistä on sanonut, että kyllä vähän jo ajattelivat, että eikö ne olleet suuremmat, mutta vasta kun sanoin, mitä olen tehnyt. Useampi on todennut, että ovat vain olettaneet niiden pienentyneen muun laihtumisen ja kutistumisen ohella (mainittakoon tässä, että olen painanut viimeiset 3 vuotta sen 63 kg +-2 kg, joten mitään laihtumista ei ole tapahtunut). Kaikki palaute on ollut positiivista ja kannustavaa.
Pienemmät rinnat, miltä ne oikeasti tuntuvat? Ihan helvetin hyviltä. Sain kaupan päälle vielä miljoonien arvoisen opetuksen siitä, että luovuttaminen ei kannata. Liikuntaakin on nyt pakko harrastaa, jos haluaa pysyä toimintakykyisenä. Joten eikös tämä lopulta aika kivasti kääntynyt? Jäljellä on enää koirankorvasta eroon pääseminen, joka näillä näkyminen saa odottaa vielä jonkun aikaa. Joku päivä senkin kuitenkin vielä teen.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Tältä ne nyt näyttää
No niiiiin. Nyt laitan vihdoin ja viimein niitä kuvia, joita on pitänyt laittaa jo hetken aikaa. Muutoksia ulkonäössä on tapahtunut koko ajan hieman, joten aiemmin näitä ei ehkä olisi kannattanut laittaakaan. Sitä paitsi nyt on niin komeat rusketusraidat, että oksat pois.
Ensimmäisenä kuva sporttiliivien ja urheilutopin kanssa. Sporttiliivit ovat kokoa S/M ja Prismasta ostetut. Jostain syystä sellaiset lörttösporttiliivit, jotka eivät purista rintoja liikaa, sopivat parhaiten. Vasen rinta huutaa kirosanoja ilmoille, jos erehdyn pistämään sen tissit kokoon puristavaan sporttitoppiin. Toivoin, että olisin voinut pitää myös sellaisia, mutta elämä päätti eri tavalla. Joten toistaiseksi voin edelleen unohtaa sporttitopit.
Tässä ollaan sitten ihan normaaleissa, kaarituellisissa liiveissä. Liivit ovat ne Prismasta ostetut Actuellet, kokoa 65D. En viitsinyt kiskaista niitä E-kupin liivejä päälle, koska nämä liivit ovat ne, joissa suurimman osan ajasta kuljen. Kuva antaa ymmärtää, että rinnat ovat sijoittuneet todella ylös, mutta se huijaa. Tosin vain hieman, koska mulla on oikeasti olo välillä kuin teini-ikäisellä. Tissit ovat ylempänä kuin ovat varmaan ikinä olleet. Siksi toppienkin kanssa saa olla hitusen tarkkana, ettei kaula-aukosta näy mitään ylimääräistä.
Kaksi kirurgia ja haavapolin tädit ovat kehunet, että ovat todella kauniit ja symmetriset rinnat. Omasta mielestäni vasen nänni on aika surullinen (nänni vetää hassusti alaviistoon, eli ei ole keskellä), mutta se on ainut kohta, joka mättää. Viihdyn näissä todella hyvin kokoluokkansa ja ulkomuotonsa puolesta. Mieskin ihastelee sitä, miten kivaa on, kun tissit mahtuvat käteen. Oikean rinnan alle jäi pieni kateenkorva. Se oli suurempi, mutta kokonaan se ei kuitenkaan suppuuntunut, joten se pitää leikata. Samassa operaatiossa kirurgi haluaisi muokata vasemman nännin sisäyläreunaa, jotta nänni olisi pyöreämpi. Sieltä iho on nimittäin venähtänyt.
Arvet ovat parantuneet todella hyvin. Mulla ei ole paranemisprosessissa ollut kertaakaan minkäänlaista ongelmaa arpien ja haavojen kanssa, TOSIN mulla arvet ovat aina parantuneet hyvin. Eli ylimääräistä arpikasvua ei ole ollut, ja kaikki mun arvet on aina vaalentuneet todella hyvin.
Arvet ovat parantuneet todella hyvin. Mulla ei ole paranemisprosessissa ollut kertaakaan minkäänlaista ongelmaa arpien ja haavojen kanssa, TOSIN mulla arvet ovat aina parantuneet hyvin. Eli ylimääräistä arpikasvua ei ole ollut, ja kaikki mun arvet on aina vaalentuneet todella hyvin.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Hitaasti, hitaasti, hitaasti
Uskallanko sanoa, että edistymistä on tapahtunut? Aivan pientä, mutta on kuitenkin. Vasemman rinnan nänni sinertää harvemmin ja vähemmän, ja jomotuskin on helpottanut hieman. Jomotusta on kuitenkin edelleen, joten varovaisesti yritän sitä edelleen kohdella. Koskahan elämä normalisoituu?
Päiväkirurgisesta ei ole kuulunut mitään. Sitä odotellaan siis edelleen.
Outoa katsoa itseään kuvista, kun rintoja ei enää ole. Tulin juuri lomareissulta, ja mies nappasi muutaman kuvan ja jösses. Tissit on niinku yläasteikäisellä! Mulla on ollut tämän kokoiset rinnat ehkä seiskaluokalla. Mä oon aina miettinyt, miten kivaa olisi, jos rinnat olis kerrankin pienehköt ja suht ylhäällä. Nyt ne on juuri siellä, ja mitä mä olen alkanut ajatella? Voi kunpa ne olis ihan hitusen isommat ja hieman alempana.
Kai se on ihmisen perusluonto, että mihinkään ei voi olla täysin tyytyväinen :D. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettäkö haluaisin vanhat tissit takaisin tai en olisi tyytyväinen nykyiseen kokoluokkaan, ei todellakaan. Aina välillä vain käy mielessä, että joissain tilanteissa suuremmat oli kivemmat. Onneksi nämä hetket menee ohi nopeasti, ja niitä tulee vain harvoin...
Päiväkirurgisesta ei ole kuulunut mitään. Sitä odotellaan siis edelleen.
Outoa katsoa itseään kuvista, kun rintoja ei enää ole. Tulin juuri lomareissulta, ja mies nappasi muutaman kuvan ja jösses. Tissit on niinku yläasteikäisellä! Mulla on ollut tämän kokoiset rinnat ehkä seiskaluokalla. Mä oon aina miettinyt, miten kivaa olisi, jos rinnat olis kerrankin pienehköt ja suht ylhäällä. Nyt ne on juuri siellä, ja mitä mä olen alkanut ajatella? Voi kunpa ne olis ihan hitusen isommat ja hieman alempana.
Kai se on ihmisen perusluonto, että mihinkään ei voi olla täysin tyytyväinen :D. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettäkö haluaisin vanhat tissit takaisin tai en olisi tyytyväinen nykyiseen kokoluokkaan, ei todellakaan. Aina välillä vain käy mielessä, että joissain tilanteissa suuremmat oli kivemmat. Onneksi nämä hetket menee ohi nopeasti, ja niitä tulee vain harvoin...
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Tää ei ollut vielä tässä? Kutsu poliklinikalle!
Nyt se tuli, kirurgin "vastaus". Sain postissa kutsun poliklinikalle. Aika on kahden viikon kuluttua, joten tässä nyt sitten pitää vähän aikaa odotella, että sinne pääsee. Oon erittäin onnellinen tästä kutsusta, enkä malttaisi odottaa sinne asti! Valitukseni särystä ja stressistä on huomioitu :)
Niin, tässä on muuten yksi mielenkiintoinen seikka näiden lääkärinaikojen ja muiden suhteen. Siitä asti, kun homma alkoi rullata eteenpäin sairaalan päädyssä, on ajat lähetetty minulle postitse. En siis ole itse voinut niihin vaikuttaa. Tietenkin olen saanut siirrettyä, jos valittu aika ei sovi, mutta kukaan ei siis soittele eikä paikan päällä käydessäni mitään sovita. Postiluukusta tipahtelee lappusia sitä mukaa, kun aikoja on varattu.
Ehkä tämä on ihan normaali käytäntö, mutta itse en ole ikinä ollut missään leikkauksessa eikä homma ollut entuudestaan tuttu. Meitä on varmasti paljon, joten ihan vain tiedoksi ;).
Nyt sitten vain kirurgin mielipidettä odottelemaan...
Niin, tässä on muuten yksi mielenkiintoinen seikka näiden lääkärinaikojen ja muiden suhteen. Siitä asti, kun homma alkoi rullata eteenpäin sairaalan päädyssä, on ajat lähetetty minulle postitse. En siis ole itse voinut niihin vaikuttaa. Tietenkin olen saanut siirrettyä, jos valittu aika ei sovi, mutta kukaan ei siis soittele eikä paikan päällä käydessäni mitään sovita. Postiluukusta tipahtelee lappusia sitä mukaa, kun aikoja on varattu.
Ehkä tämä on ihan normaali käytäntö, mutta itse en ole ikinä ollut missään leikkauksessa eikä homma ollut entuudestaan tuttu. Meitä on varmasti paljon, joten ihan vain tiedoksi ;).
Nyt sitten vain kirurgin mielipidettä odottelemaan...
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Nännejä ja seksiä
Menipäs raflaavaksi. Edelliseen postaukseen tuli tällainen kommentti:
"Sinä - eikä kukaan muukaan, mitä olen lukenut - ole juuri kirjoittanut nänneistä :-). Eli onko tunto palautunut ja missä vaiheessa? Eikä kukaan kirjoita seksistäkään :-). Viittaa myös tuohon nänni-asiaan..."
Joten tartun nyt aiheeseen ihan kunnon päivityksellä. Mulla tuli muutenkin asiaa tänne, joten lykätään kaikki samaan viestiin :). Hassua, että sitä yrittää puhua kaikesta mahdollisesta, mutta ei sitä huomaa. Ihmiset murehtii ja miettii niin eri asioita. Ensiksikin mainitsin tuossa edellisessä päivityksessä, että testaan nukkumista ja oleskelua ilman liivejä. VIRHE. Oikea rinta kestää vasenta paremmin, mutta sen verran kipeytyivät ja vasen tuntuu särkyilleen since, joten nukun edelleen sporttiliiveillä enkä hengaile ilman liivejä. Otetaan uutta testiä taas x kuukauden päästä...
Mutta. Nännit. The hot potato. Nännien tunto ei ole lähellekään samanlainen kuin mitä ennen leikkausta, mikä tosin ei ole mitään erikoista. Voi olla, että tunto ei tule ikinä palautumaan normaaliksi. Tunto niissä molemmissa kuitenkin on ja tuo mikä lie nänninrypistymisreaktio toimii. Muistaakseni tunto alkoi palautua pari kuukautta leikkauksesta - tunnon palautumiseen saakka niitä olisi voinut nipistellä ties mitän ilman mitään tuntoa. Minulla tunto alkoi palautua nimenomaan kipuna, eli ensin tunnoton, sitten kosketus sattui, ehkä 6 kk jälkeen alkoi palautua paremmin. Verenkierrosta olen vähän huolissani. Leikkauksessahan on nännikuolion riski myös, mutta uskon päässeeni tästä vaarasta paremmalle puolelle. Kuitenkin huomaan välillä vasemman rinnan nännin sinertävän. Kertauksen vuoksi, vasemman rintani kanssa on siis ollut enemmän ongelmia. Tuo tunnon palautuminen näin muutoin on hankala asia käsitellä, koska se suoraan sanoen on kummallista. Välillä rinta on leikkausalueelta ja nänniltä puutuneempi, välillä taas niin arka, että kaikki kosketus tuntuu inhottavalta.Suurimman osan ajasta ihan mukavan tuntuinen.
Sitten seksi. The other hot potato. Mulla ei ole siihen suoraan sanoen mitään sanottavaa. Mun seksielämä on jatkunut aivan normaalina, mitä nyt alussa ainut mahdollinen asento oli lähestyssaarnaaja minä alla. Mieshän on vain tykännyt rintojen pienemisestä eikä ollut moksiskaan mistään leikkausarvista, mustelmista, ruhjeista tai muistakaan. Ei missään vaiheessa tämä leikkaus ei ole kummankaan elämään ainakaan tässä suhteessa vaikuttanut. Kivempaahan se toki nykyään on, kun voi rintoihinkin koskea ja harrastaa seksiä ilman liivejäkin. On muuten veikeä tunne, kun mies hivelee rintaa ja kosketus tuntuu jossain aivan muualla kuin missä sormi on. Sormen ollessa leikkausarven kohdalla kosketus tuntuu yleensä puutuneen alueen reunalla jossain suunnassa. Mutta oon huomannut, että sisäsyrjää hivellessä se saattaakin yhtäkkiä tuntoa ulkosyrjällä, vaikka kyseessä ei ole edes leikkauskohta, ainakaan ihoa ei ole siitä kohdasta leikattu (minulla vain pystyarpi). Ja se tunne, kun sormi yhtäkkiä "häviää", kun se osuu tunnottomalle alueelle.
Mutta kyllä tuo tunnon palautuminen on ainakin mulla niin hidas prosessi, että se on edelleen aivan vaiheessa. Siksi on vaikea sanoa, koska se on alanut palautumaan ja milloin herkistymään, koska se palautuu niin pikkuhiljaa. Ei sitä eroa huomaa, parin kuukauden päästä vain yhtäkkiä huomaa, että hei, mulla on tunto! Tai että ei muuten satu enää.Päivän, viikon, kuukauden kuluttua yhtäkkiä alkaakin särkeä ja joku kohta on tunnoton.Vinkkinä siis sanoisin, että jos jotain pieniä muutoksia näkyy tai tuntuu, älä säikähdä niistä, aika yleensä auttaa. Jos kävit leikkauksessa, niin opettele hyväksymään se tosiasia, että sun rinnoilla on nyt oma elämä ;).
Juuri eilen mietin, että mahtavatko nuo ikinä palautua niin, etteivät särkisi. Mietin jo sitäkin, että sitten mummona voin hyvin mennä leikkaamaan tissit pois, jos sillä pääsee säryistä x).
"Sinä - eikä kukaan muukaan, mitä olen lukenut - ole juuri kirjoittanut nänneistä :-). Eli onko tunto palautunut ja missä vaiheessa? Eikä kukaan kirjoita seksistäkään :-). Viittaa myös tuohon nänni-asiaan..."
Joten tartun nyt aiheeseen ihan kunnon päivityksellä. Mulla tuli muutenkin asiaa tänne, joten lykätään kaikki samaan viestiin :). Hassua, että sitä yrittää puhua kaikesta mahdollisesta, mutta ei sitä huomaa. Ihmiset murehtii ja miettii niin eri asioita. Ensiksikin mainitsin tuossa edellisessä päivityksessä, että testaan nukkumista ja oleskelua ilman liivejä. VIRHE. Oikea rinta kestää vasenta paremmin, mutta sen verran kipeytyivät ja vasen tuntuu särkyilleen since, joten nukun edelleen sporttiliiveillä enkä hengaile ilman liivejä. Otetaan uutta testiä taas x kuukauden päästä...
Mutta. Nännit. The hot potato. Nännien tunto ei ole lähellekään samanlainen kuin mitä ennen leikkausta, mikä tosin ei ole mitään erikoista. Voi olla, että tunto ei tule ikinä palautumaan normaaliksi. Tunto niissä molemmissa kuitenkin on ja tuo mikä lie nänninrypistymisreaktio toimii. Muistaakseni tunto alkoi palautua pari kuukautta leikkauksesta - tunnon palautumiseen saakka niitä olisi voinut nipistellä ties mitän ilman mitään tuntoa. Minulla tunto alkoi palautua nimenomaan kipuna, eli ensin tunnoton, sitten kosketus sattui, ehkä 6 kk jälkeen alkoi palautua paremmin. Verenkierrosta olen vähän huolissani. Leikkauksessahan on nännikuolion riski myös, mutta uskon päässeeni tästä vaarasta paremmalle puolelle. Kuitenkin huomaan välillä vasemman rinnan nännin sinertävän. Kertauksen vuoksi, vasemman rintani kanssa on siis ollut enemmän ongelmia. Tuo tunnon palautuminen näin muutoin on hankala asia käsitellä, koska se suoraan sanoen on kummallista. Välillä rinta on leikkausalueelta ja nänniltä puutuneempi, välillä taas niin arka, että kaikki kosketus tuntuu inhottavalta.Suurimman osan ajasta ihan mukavan tuntuinen.
Sitten seksi. The other hot potato. Mulla ei ole siihen suoraan sanoen mitään sanottavaa. Mun seksielämä on jatkunut aivan normaalina, mitä nyt alussa ainut mahdollinen asento oli lähestyssaarnaaja minä alla. Mieshän on vain tykännyt rintojen pienemisestä eikä ollut moksiskaan mistään leikkausarvista, mustelmista, ruhjeista tai muistakaan. Ei missään vaiheessa tämä leikkaus ei ole kummankaan elämään ainakaan tässä suhteessa vaikuttanut. Kivempaahan se toki nykyään on, kun voi rintoihinkin koskea ja harrastaa seksiä ilman liivejäkin. On muuten veikeä tunne, kun mies hivelee rintaa ja kosketus tuntuu jossain aivan muualla kuin missä sormi on. Sormen ollessa leikkausarven kohdalla kosketus tuntuu yleensä puutuneen alueen reunalla jossain suunnassa. Mutta oon huomannut, että sisäsyrjää hivellessä se saattaakin yhtäkkiä tuntoa ulkosyrjällä, vaikka kyseessä ei ole edes leikkauskohta, ainakaan ihoa ei ole siitä kohdasta leikattu (minulla vain pystyarpi). Ja se tunne, kun sormi yhtäkkiä "häviää", kun se osuu tunnottomalle alueelle.
Mutta kyllä tuo tunnon palautuminen on ainakin mulla niin hidas prosessi, että se on edelleen aivan vaiheessa. Siksi on vaikea sanoa, koska se on alanut palautumaan ja milloin herkistymään, koska se palautuu niin pikkuhiljaa. Ei sitä eroa huomaa, parin kuukauden päästä vain yhtäkkiä huomaa, että hei, mulla on tunto! Tai että ei muuten satu enää.Päivän, viikon, kuukauden kuluttua yhtäkkiä alkaakin särkeä ja joku kohta on tunnoton.Vinkkinä siis sanoisin, että jos jotain pieniä muutoksia näkyy tai tuntuu, älä säikähdä niistä, aika yleensä auttaa. Jos kävit leikkauksessa, niin opettele hyväksymään se tosiasia, että sun rinnoilla on nyt oma elämä ;).
Juuri eilen mietin, että mahtavatko nuo ikinä palautua niin, etteivät särkisi. Mietin jo sitäkin, että sitten mummona voin hyvin mennä leikkaamaan tissit pois, jos sillä pääsee säryistä x).
tiistai 18. marraskuuta 2014
7 kuukautta täynnä!
Ja yksi päivä päälle, näköjään.
Silloin, kun etsin itse tietoa leikkauksesta ja tutkin blogeja, ihmettelin ja vähän harmittelinkin sitä, että tyypit ei enää kirjoittele erityisen paljoa niiden ensimmäisten kuukausien jälkeen. Nyt ymmärrän miksi. Kun ei ole mitään kerrottavaa!
Setä sanoi, että tissit muotoutuu 6-12 kk leikkauksesta. Ja ne on kyllä todella muokkautuneet tässä kuluneen kuukaudenkin aikana. Toi toinen on ollut vähän leveämpi, se, jota ei tarvinnut kursia uudelleen kokoon. Olettasin tämän johtuvan siitä. Mutta sekin on nyt vähän kuitenkin kaventunut ja alkanut laskeutumaan, kuten tuo toinen on jo tehnyt. Laskeutumisella en nyt tarkoita mitään kynä pysyy ryntään alla -tyyliä, vaan ihan luonnollisen näköiseksi rinnaksi laskeutumista. Leikkauksen jälkeen nännin yläosa pullottaa, ja pikkuhiljaa muoto alkaa laskeutua niin, että nänni on enemmän rinnan päällä. Vaikea selittää, ehkä joku ymmärsi.
Mä löysin ilokseni Prismasta 65D-liivit, jotka sopii täydellisesti! Niitä olen nyt ilolla pitänyt, koska olen todennut, että piru vie. Mulla ei oikesti ole enää rintoja, jotka itsestään näyttää joltain, vaan jos haluaa niiden näyttävän joltain, niin siihen oikeasti tarvitsee rintaliivit. En nyt puhu mistään push-upeista tai bombshelleistä, vaan ihan vain topatuista, kaarituellisista liiveistä, jotka antavat hyvän muodon. Kannattaa käyttää aikaa mieluisten tonkimiseen, koska edelleen pätee sama sääntö kuin suurten rintojen kanssa: hyvät liivit, parempi mieli!
Kipuja... Ei oikeastaan ole. Vähän sellaista jomotusta, mutta ei varsinaisesti muuta. Ratsastmaan en ole uskaltanut lähteä uudelleen, saattaa mennä vielä kuukausia siihen hommaan. Olen ollut onnellinen noista Shock Absorbereista, jotka ostin, koska niissä liikkuminen on taas mieluisampaa. Arvet on vaalentuneet todella paljon. Näkee, että sellaiset on, mutta eivät tosiaan ole erityisen silmiinpistävät. Tuntohäiriöitä on jonkin verran, lähinnä nänneissä ja pitkittäisarven (nännistä rinnan alle) molemmin puolin on vähemmän tuntoa. Palautunut on kuitenkin jo todella paljon, ja olettaisin, että palautuu vielä lisää.
Tikkarimallilla leikatessa rinnan alle jäävä ihopussukka ei ole toistaiseksi lähtenyt minnekään. Vasemmalle puolelle sitä ei oikeastaan edes muodostunut, koska operaatio sillä puolella oli pienempi. Oikealla puolella se kuitenkin on ja se näyttää vähän häröltä. En tiedä, onko kuitenkaan niin härö, että jaksaisin asialle tehdä yhtään mitään. Lähinnä se näyttää pieneltä hyppyriltä (hah), ihan joku sentti kertaa sentti. Ei ole haitannut, uimaan mennessä olen siihen haavateipin pistänyt päälle toistaiseksi.
Mutta ei tässä oikeastaan muuta. Elämä on ihan kivaa!
Silloin, kun etsin itse tietoa leikkauksesta ja tutkin blogeja, ihmettelin ja vähän harmittelinkin sitä, että tyypit ei enää kirjoittele erityisen paljoa niiden ensimmäisten kuukausien jälkeen. Nyt ymmärrän miksi. Kun ei ole mitään kerrottavaa!
Setä sanoi, että tissit muotoutuu 6-12 kk leikkauksesta. Ja ne on kyllä todella muokkautuneet tässä kuluneen kuukaudenkin aikana. Toi toinen on ollut vähän leveämpi, se, jota ei tarvinnut kursia uudelleen kokoon. Olettasin tämän johtuvan siitä. Mutta sekin on nyt vähän kuitenkin kaventunut ja alkanut laskeutumaan, kuten tuo toinen on jo tehnyt. Laskeutumisella en nyt tarkoita mitään kynä pysyy ryntään alla -tyyliä, vaan ihan luonnollisen näköiseksi rinnaksi laskeutumista. Leikkauksen jälkeen nännin yläosa pullottaa, ja pikkuhiljaa muoto alkaa laskeutua niin, että nänni on enemmän rinnan päällä. Vaikea selittää, ehkä joku ymmärsi.
Mä löysin ilokseni Prismasta 65D-liivit, jotka sopii täydellisesti! Niitä olen nyt ilolla pitänyt, koska olen todennut, että piru vie. Mulla ei oikesti ole enää rintoja, jotka itsestään näyttää joltain, vaan jos haluaa niiden näyttävän joltain, niin siihen oikeasti tarvitsee rintaliivit. En nyt puhu mistään push-upeista tai bombshelleistä, vaan ihan vain topatuista, kaarituellisista liiveistä, jotka antavat hyvän muodon. Kannattaa käyttää aikaa mieluisten tonkimiseen, koska edelleen pätee sama sääntö kuin suurten rintojen kanssa: hyvät liivit, parempi mieli!
Kipuja... Ei oikeastaan ole. Vähän sellaista jomotusta, mutta ei varsinaisesti muuta. Ratsastmaan en ole uskaltanut lähteä uudelleen, saattaa mennä vielä kuukausia siihen hommaan. Olen ollut onnellinen noista Shock Absorbereista, jotka ostin, koska niissä liikkuminen on taas mieluisampaa. Arvet on vaalentuneet todella paljon. Näkee, että sellaiset on, mutta eivät tosiaan ole erityisen silmiinpistävät. Tuntohäiriöitä on jonkin verran, lähinnä nänneissä ja pitkittäisarven (nännistä rinnan alle) molemmin puolin on vähemmän tuntoa. Palautunut on kuitenkin jo todella paljon, ja olettaisin, että palautuu vielä lisää.
Tikkarimallilla leikatessa rinnan alle jäävä ihopussukka ei ole toistaiseksi lähtenyt minnekään. Vasemmalle puolelle sitä ei oikeastaan edes muodostunut, koska operaatio sillä puolella oli pienempi. Oikealla puolella se kuitenkin on ja se näyttää vähän häröltä. En tiedä, onko kuitenkaan niin härö, että jaksaisin asialle tehdä yhtään mitään. Lähinnä se näyttää pieneltä hyppyriltä (hah), ihan joku sentti kertaa sentti. Ei ole haitannut, uimaan mennessä olen siihen haavateipin pistänyt päälle toistaiseksi.
Mutta ei tässä oikeastaan muuta. Elämä on ihan kivaa!
sunnuntai 17. elokuuta 2014
4 kuukautta täynnä! Missä mennään?
Päivälleen neljä kuukautta on kulunut siitä hetkestä, kun olin leikkauksessa. Neljä kuukautta sitten tähän aikaan makasin leikkaussalissa taju kankaalla.
Aloitetaan siitä, mitä eniten pelkäsin, kun leikkaukseen lähdin. Muiden sanoja ja mielipiteitä. Leikkauksen jälkeen pelotti astua ihmisten eteen, koska jännitin sitä, huomaavatko he ja jos huomaavat, mitä he sanovat? Ja mitä ihmiset ovat mieltä siitä, että menin pienennyttämään rintani? Lopputulos on ollut se, että tähän mennessä he, joille oon kertonut, ovat vain olleet positiivisen uteliaita ja myönteisiä asiaa kohtaan. Jonkun tutulle on tehty sama, joku taas haluaisi tehdä saman. Vain omassa perheessäni on ollut negatiivissävytteistä palautetta, mutta lopulta esimerkiksi äidinkin oli todettava, että kyllä nämä nykyiset sopivat paremmin. Lisäksi kukaan ei ole edes huomannut, tai ainakaan ääneen sanonut. Kaikkein läheisimmät varmasti olisivat huomanneet, mutta kerroin heille etukäteen, joten he tiesivät jo.
Mä itse olen erittäin tyytyväinen siihen, minkä kokoiset rinnat mulla nykyään on. Katson peiliin ja totean joka kerta, että tämän kokoiset niiden olisi aina pitänyt ollakin. Vaatteet istuvat paremmin päälle, niiden kanssa on helpompi olla eikä liikkuessa tarvitse enää pitää kiinni. Tai okei, esimerkiksi autossa istuessa joudun kunnon töyssyissä pitämään niistä välillä kiinni, mutta se ei johdu koosta ;).
Toipuminen etenee hitaaaaaasti eikä yksikään päivä ole samanlainen. Turvotus ja mustelmat laskivat pitkälti ensimmäisen kahden kuukauden aikana, mutta kivut ovat aina siirtyneet paikasta toiseen. Kudosparaneminen on hidasta ja vaivalloista, enkä ollut osannut varautua siihen, miten pitkään se oikeastaan kestääkään. Ehkä tämäkin asia on kuitenkin sellainen, että siitä voi kuulla vaikka mitä, eikä siihen silti osaa varautua. En siis suoraan lähtisi tällaista leikkausta suosittelemaan ihan kenelle tahansa, joka asiaa kohtaan on kiinnostunut. Täytyy olla jo todella tuskastunut rintavarustukseensa, koska tämä polku ei ole erityisen tasainen.
Mulla suurin ongelma matkan varrella on ollut sopivien liivien löytäminen. Tukevia liivejä on vaikea löytää, kun on niin kapea. Kaarituellisia liivejä en ehkä saisi pitää vieläkään päivittäin, mutta mä käytän sporttiliivejä nykyään öisin ja urheillessa, mulloin mulla on lähestulkoon aina kaarituelliset liivit. Johtuen siitä, että en oo onnistunut löytämään yksiäkään oikean kokoisia ja mallisia liivejä, jotka tukis rintoja myös sivuista.
Semmoista. Ei tässä kuitenkaan erityisemmin mitään mullistavaa tapahdu, joten veikkaan, että päivitysväli alkaa nyt harventua. Mutta varmasti vielä välillä jotain päivitän :).
Aloitetaan siitä, mitä eniten pelkäsin, kun leikkaukseen lähdin. Muiden sanoja ja mielipiteitä. Leikkauksen jälkeen pelotti astua ihmisten eteen, koska jännitin sitä, huomaavatko he ja jos huomaavat, mitä he sanovat? Ja mitä ihmiset ovat mieltä siitä, että menin pienennyttämään rintani? Lopputulos on ollut se, että tähän mennessä he, joille oon kertonut, ovat vain olleet positiivisen uteliaita ja myönteisiä asiaa kohtaan. Jonkun tutulle on tehty sama, joku taas haluaisi tehdä saman. Vain omassa perheessäni on ollut negatiivissävytteistä palautetta, mutta lopulta esimerkiksi äidinkin oli todettava, että kyllä nämä nykyiset sopivat paremmin. Lisäksi kukaan ei ole edes huomannut, tai ainakaan ääneen sanonut. Kaikkein läheisimmät varmasti olisivat huomanneet, mutta kerroin heille etukäteen, joten he tiesivät jo.
Mä itse olen erittäin tyytyväinen siihen, minkä kokoiset rinnat mulla nykyään on. Katson peiliin ja totean joka kerta, että tämän kokoiset niiden olisi aina pitänyt ollakin. Vaatteet istuvat paremmin päälle, niiden kanssa on helpompi olla eikä liikkuessa tarvitse enää pitää kiinni. Tai okei, esimerkiksi autossa istuessa joudun kunnon töyssyissä pitämään niistä välillä kiinni, mutta se ei johdu koosta ;).
Toipuminen etenee hitaaaaaasti eikä yksikään päivä ole samanlainen. Turvotus ja mustelmat laskivat pitkälti ensimmäisen kahden kuukauden aikana, mutta kivut ovat aina siirtyneet paikasta toiseen. Kudosparaneminen on hidasta ja vaivalloista, enkä ollut osannut varautua siihen, miten pitkään se oikeastaan kestääkään. Ehkä tämäkin asia on kuitenkin sellainen, että siitä voi kuulla vaikka mitä, eikä siihen silti osaa varautua. En siis suoraan lähtisi tällaista leikkausta suosittelemaan ihan kenelle tahansa, joka asiaa kohtaan on kiinnostunut. Täytyy olla jo todella tuskastunut rintavarustukseensa, koska tämä polku ei ole erityisen tasainen.
Mulla suurin ongelma matkan varrella on ollut sopivien liivien löytäminen. Tukevia liivejä on vaikea löytää, kun on niin kapea. Kaarituellisia liivejä en ehkä saisi pitää vieläkään päivittäin, mutta mä käytän sporttiliivejä nykyään öisin ja urheillessa, mulloin mulla on lähestulkoon aina kaarituelliset liivit. Johtuen siitä, että en oo onnistunut löytämään yksiäkään oikean kokoisia ja mallisia liivejä, jotka tukis rintoja myös sivuista.
Semmoista. Ei tässä kuitenkaan erityisemmin mitään mullistavaa tapahdu, joten veikkaan, että päivitysväli alkaa nyt harventua. Mutta varmasti vielä välillä jotain päivitän :).
torstai 31. heinäkuuta 2014
Kannattiko vai ei - välikatsaus
Kuten jo aiemmin olen aivan blogin alussa todennut, useimmat rintojen pienennysleikkauksessa käyneet ovat vain ja ainoastaan hehkuttaneet leikkausta. Vain pari hassua kommenttia niiden ehkä satojen luettujen joukossa ovat ilmaisseet, että jotain meni pieleen eikä leikkaus ollut sen arvoinen. Epäonnistumisprosentti on siis melkoisen pieni, tai sitten on tehty korjausleikkaus myöhemmin. Alussa pohdin sitä, miten ihmeessä kaikki voivat olla niin valtavan tyytyväisiä.
Nyt on siis kulunut about 3,5 kk leikkauksesta, ja ajattelin jakaa tuntemuksia sen suhteen, miten kannattava leikkaus on ollut. Ensinnäkin toipumisaika on paljon pidempi, kuin mitä osasin odottaa. Omalla kohdallani ongelmallinen on nimenomaan vasen rinta, josta ilmeisesti reilu viikko leikkauksen jälkeen antoivat ongelmat vähän periksi. Se on koko ajan ollut turvonneempi. Lisäksi dreeni oli siinä rinnassa vain päivän, toisin kuin oikeassa, joka kursittiin kahteen kertaan, ja joka "tyhjennettiin" kunnolla verihyytymistä ja muista (ks. tunniste komplikaatiot). Kirurgi sanoi, että mitä vähemmän on ylimääräisiä nesteitä ja hyytymiä, sitä paremmin rinta kiinnittyy uudelleen ja paranee. Vasemman rinnan kohdalla siis veikkaan, että paraneminen on nyt pitkittynyt. Haavojen suhteen ei onneksi missään vaiheessa ole ollut ongelmaa.
Toipumisaika on ollut siis henkisestikin raskas ja stressaava. Kun toinen rinta kipuilee toista enemmän, on huoli jatkuvasti päällä. Kokoeroa on, mutta ei onneksi mitään entiseen verrattavaa, vaan menevät ihan samaan kuppikokoon. Vaikeahan se on tämän ajan jälkeen mitään oikeastaan edes sanoa, koska rinnat muotoutuvat tosiaan sen 6-12 kk leikkauksen jälkeen. On siis käytännössä aivan turha stressata, koska muotoutumista tapahtuu koko ajan. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että entä jos vasen repsahtaa lisää. Järki ja tunteet eivät tässä suhteessa mahdu samaan päähän, ja on vaikea muistutella itseään, että odottaa nyt sen puoli vuotta ja katsoo sitten, miltä näyttää.
Sitä olen pohtinut, että toipumisaika olisi voinut olla helpompaa, jos leikkaus olisi tehty syksyllä. Kesän helle on rasittanut paljon, ja kesävaatetusta/kuumia kelejä on vaikea yhdistää urheiluliiveihin. Lisäksi oli vaikeuksia löytää riittävän tukevia liivejä, koska olin liian pienikokoinen. Liivit eivät erityisemmin tue reunoista, mikä on ehdoton miinus. Jos vain mahdollisuus on, niin käykää jossain, jossa voidaan kunnolla auttaa tukiliivien sovituksessa ja ostamisessa. Maksavat varmasti paljon, mutta ovat varmasti rahansa arvoiset. Sporttiliivit eivät omalla kohdallani ole erityisemmin lämmittäneet mieltä, etenkin, koska sopivia on ollut todella vaikea löytää. Helteen vuoksi kylmäpussia olen saanut pitää parinakin päivänä rinnalla. Mutta se on auttanut turvotukseen, joten suosittelen lämpimästi käyttämään.
Kadunko? Kaikkineen en. Viihdyn niin paljon paremmin pienemmillä rinnoilla. Olen kaikin puolin vapautuneempi, ja liikunta on niin paljon mukavempaa, kun liivit eivät tuki hartiaseudun verenkiertoa. Vaateiden löytäminen on suorastaan vaivatonta entiseen verrattuna, ja pienemmät rinnat sopivat kropalleni paremmin. Olen kuitenkin joinain hetkinä miettinyt, että oliko leikkaus sen arvoinen. Sen ovat aiheuttaneet nämä säryt ja pitkittynyt paraneminen, sekä selkeä epäsuhtaisuus rintojen paranemisen edistymisessä.
Mitä halusin tässä viestissä sanoa? Kun leikkaukseen lähtemistä harkitsee, niin kannattaa punnita tarkkaan myös se, että toipuminen kestää kuukausia. Vaikka elämä normalisoituu suht pitkälle ensimmäisten kuukausien aikana, niin prosessi jatkuu jopa vuoden. Se on pitkä aika. Lisäksi paranemisen kanssa voi tulla vaikeuksia, komplikaatioita voi tulla, korjausleikkaus saatetaan joutua tekemään. Matkassa on monta mutkaa, jotka kannattaa ottaa huomioon, kun leikkaukseen lähtee. Prosessi on raskas sekä henkisesti, että fyysisesti, etenkin herkemmälle ja stressiin taipuvaiselle ihmiselle.
Haluaisin sanoa, että odotus ja kärsimys on kuitenkin sen arvoinen. Vielä en sitä kuitenkaan sano, ainakaan 100%:sti sihen uskoen, sillä säryt raastavat pääkopassa... Ehkä pystyn sanomaan sen sitten kuukauden, kahden, kolmen kuluttua. Nyt voin sanoa 70%:sti, että on sen arvoista.
Nyt on siis kulunut about 3,5 kk leikkauksesta, ja ajattelin jakaa tuntemuksia sen suhteen, miten kannattava leikkaus on ollut. Ensinnäkin toipumisaika on paljon pidempi, kuin mitä osasin odottaa. Omalla kohdallani ongelmallinen on nimenomaan vasen rinta, josta ilmeisesti reilu viikko leikkauksen jälkeen antoivat ongelmat vähän periksi. Se on koko ajan ollut turvonneempi. Lisäksi dreeni oli siinä rinnassa vain päivän, toisin kuin oikeassa, joka kursittiin kahteen kertaan, ja joka "tyhjennettiin" kunnolla verihyytymistä ja muista (ks. tunniste komplikaatiot). Kirurgi sanoi, että mitä vähemmän on ylimääräisiä nesteitä ja hyytymiä, sitä paremmin rinta kiinnittyy uudelleen ja paranee. Vasemman rinnan kohdalla siis veikkaan, että paraneminen on nyt pitkittynyt. Haavojen suhteen ei onneksi missään vaiheessa ole ollut ongelmaa.
Toipumisaika on ollut siis henkisestikin raskas ja stressaava. Kun toinen rinta kipuilee toista enemmän, on huoli jatkuvasti päällä. Kokoeroa on, mutta ei onneksi mitään entiseen verrattavaa, vaan menevät ihan samaan kuppikokoon. Vaikeahan se on tämän ajan jälkeen mitään oikeastaan edes sanoa, koska rinnat muotoutuvat tosiaan sen 6-12 kk leikkauksen jälkeen. On siis käytännössä aivan turha stressata, koska muotoutumista tapahtuu koko ajan. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että entä jos vasen repsahtaa lisää. Järki ja tunteet eivät tässä suhteessa mahdu samaan päähän, ja on vaikea muistutella itseään, että odottaa nyt sen puoli vuotta ja katsoo sitten, miltä näyttää.
Sitä olen pohtinut, että toipumisaika olisi voinut olla helpompaa, jos leikkaus olisi tehty syksyllä. Kesän helle on rasittanut paljon, ja kesävaatetusta/kuumia kelejä on vaikea yhdistää urheiluliiveihin. Lisäksi oli vaikeuksia löytää riittävän tukevia liivejä, koska olin liian pienikokoinen. Liivit eivät erityisemmin tue reunoista, mikä on ehdoton miinus. Jos vain mahdollisuus on, niin käykää jossain, jossa voidaan kunnolla auttaa tukiliivien sovituksessa ja ostamisessa. Maksavat varmasti paljon, mutta ovat varmasti rahansa arvoiset. Sporttiliivit eivät omalla kohdallani ole erityisemmin lämmittäneet mieltä, etenkin, koska sopivia on ollut todella vaikea löytää. Helteen vuoksi kylmäpussia olen saanut pitää parinakin päivänä rinnalla. Mutta se on auttanut turvotukseen, joten suosittelen lämpimästi käyttämään.
Kadunko? Kaikkineen en. Viihdyn niin paljon paremmin pienemmillä rinnoilla. Olen kaikin puolin vapautuneempi, ja liikunta on niin paljon mukavempaa, kun liivit eivät tuki hartiaseudun verenkiertoa. Vaateiden löytäminen on suorastaan vaivatonta entiseen verrattuna, ja pienemmät rinnat sopivat kropalleni paremmin. Olen kuitenkin joinain hetkinä miettinyt, että oliko leikkaus sen arvoinen. Sen ovat aiheuttaneet nämä säryt ja pitkittynyt paraneminen, sekä selkeä epäsuhtaisuus rintojen paranemisen edistymisessä.
Mitä halusin tässä viestissä sanoa? Kun leikkaukseen lähtemistä harkitsee, niin kannattaa punnita tarkkaan myös se, että toipuminen kestää kuukausia. Vaikka elämä normalisoituu suht pitkälle ensimmäisten kuukausien aikana, niin prosessi jatkuu jopa vuoden. Se on pitkä aika. Lisäksi paranemisen kanssa voi tulla vaikeuksia, komplikaatioita voi tulla, korjausleikkaus saatetaan joutua tekemään. Matkassa on monta mutkaa, jotka kannattaa ottaa huomioon, kun leikkaukseen lähtee. Prosessi on raskas sekä henkisesti, että fyysisesti, etenkin herkemmälle ja stressiin taipuvaiselle ihmiselle.
Haluaisin sanoa, että odotus ja kärsimys on kuitenkin sen arvoinen. Vielä en sitä kuitenkaan sano, ainakaan 100%:sti sihen uskoen, sillä säryt raastavat pääkopassa... Ehkä pystyn sanomaan sen sitten kuukauden, kahden, kolmen kuluttua. Nyt voin sanoa 70%:sti, että on sen arvoista.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Muotopuoli
Siirrytäänpä taas vähän enemmän takaisin itse fyysiseen paranemisprosessiin ja palautumiseen ulkonäöllisesti.
Rinnathan muotoutuu 6-12 kk leikkauksen jälkeen. Mulla on takana 2½ kuukautta, joten muotoutumista olis odotettavissa aika reilusti vielä. Ja parempikin olis. Tällä hetkellä oon siis aika muotopuoli. Alkavat olla edes vähän tasaantuneet, mutta kyllähän tuon huomaa, että oikea rinta (eli se, joka repsahti ja kursittiin uudestaan muutama päivä leikkauksesta) on parantunut huomattavasti paremmin. Luulen tämän johtuvan siitä, että samalla sieltä myös poistettiin hematoomaa, nesteitä ja muita. Kirurgin mukaan mitä vähemmän siellä on "paranemisen tiellä tavaraa", niin sitä paremmin paranee. Kyllä.
Vasen reppana taas on vielä vähän onneton. Oikea rinta alkaa olla jo vähän laskeutunutkin eikä enää päältä turvoksissa ja alta neliskanttinen, niin vasen on juuri sitä. Onhan se ollut paljon pahemmin, joten kyllä sekin on vähän jo laskeutunut, mutta selkeästi sen paraneminen tulee oikean perässä. Sisäkulma on kuitenkin vähän tasoittunut, se saattaa ärtyä pöydällä istumisesta ja koneella työskentelystä, mutta muutoin on aika hyvän tuntuinen jo.
Ilmeisesti rintojen pienennysleikkauksesta tulee monellle ns. koirankorvat. En tarkalleen tiedä, mitä kukin tällä tarkoittaa. Ilmeisesti monella, jolta poistetaan enemmän tavaraa ja se tehdään ankkurimallilla, nämä lärpäkkeet tulevat helpommin. Toisilla rintojen väliin, toisilla rintojen sivuille. Mut leikattiin tikkarimallilla, ja ilmeisesti todennäköisyys koirankorviin on pienempi, mutta kyllä mä ehkä sanoisin, että jotain sellaista tuolla sivuilla on havaittavissa. Eli rintojen sivuilla on siis lärpäkkeet. Eivät erityisen suuret, ja ovat kyllä pienentyneet tässä parantuessa, joten varmasti liittyvät osaltaan turvotukseen ja nesteisiin. Oikealla puolella alkaa rinta näyttää jo suht normaalilta, mutta vasemmalla puolella sivulla tuota turvotusta on vielä enemän.
No joo. Arpikudoshan on vähän kiristynyttä, joten vasen rintani näyttää tällä hetkellä lievästi olevan perseestä. Kirjaimellisesti. Kaksi pakaraa roikkuu rintani alla. Onneksi tämäkin on vähän tasaantunut ja oikealla puolella tätä ei juurikaan enää ole. Mutta ainakin vielä jonkin aikaa mulla on kaksi rintaa, kaksi takapuolta. Joka miehen unelma?
Rinnathan muotoutuu 6-12 kk leikkauksen jälkeen. Mulla on takana 2½ kuukautta, joten muotoutumista olis odotettavissa aika reilusti vielä. Ja parempikin olis. Tällä hetkellä oon siis aika muotopuoli. Alkavat olla edes vähän tasaantuneet, mutta kyllähän tuon huomaa, että oikea rinta (eli se, joka repsahti ja kursittiin uudestaan muutama päivä leikkauksesta) on parantunut huomattavasti paremmin. Luulen tämän johtuvan siitä, että samalla sieltä myös poistettiin hematoomaa, nesteitä ja muita. Kirurgin mukaan mitä vähemmän siellä on "paranemisen tiellä tavaraa", niin sitä paremmin paranee. Kyllä.
Vasen reppana taas on vielä vähän onneton. Oikea rinta alkaa olla jo vähän laskeutunutkin eikä enää päältä turvoksissa ja alta neliskanttinen, niin vasen on juuri sitä. Onhan se ollut paljon pahemmin, joten kyllä sekin on vähän jo laskeutunut, mutta selkeästi sen paraneminen tulee oikean perässä. Sisäkulma on kuitenkin vähän tasoittunut, se saattaa ärtyä pöydällä istumisesta ja koneella työskentelystä, mutta muutoin on aika hyvän tuntuinen jo.
Ilmeisesti rintojen pienennysleikkauksesta tulee monellle ns. koirankorvat. En tarkalleen tiedä, mitä kukin tällä tarkoittaa. Ilmeisesti monella, jolta poistetaan enemmän tavaraa ja se tehdään ankkurimallilla, nämä lärpäkkeet tulevat helpommin. Toisilla rintojen väliin, toisilla rintojen sivuille. Mut leikattiin tikkarimallilla, ja ilmeisesti todennäköisyys koirankorviin on pienempi, mutta kyllä mä ehkä sanoisin, että jotain sellaista tuolla sivuilla on havaittavissa. Eli rintojen sivuilla on siis lärpäkkeet. Eivät erityisen suuret, ja ovat kyllä pienentyneet tässä parantuessa, joten varmasti liittyvät osaltaan turvotukseen ja nesteisiin. Oikealla puolella alkaa rinta näyttää jo suht normaalilta, mutta vasemmalla puolella sivulla tuota turvotusta on vielä enemän.
No joo. Arpikudoshan on vähän kiristynyttä, joten vasen rintani näyttää tällä hetkellä lievästi olevan perseestä. Kirjaimellisesti. Kaksi pakaraa roikkuu rintani alla. Onneksi tämäkin on vähän tasaantunut ja oikealla puolella tätä ei juurikaan enää ole. Mutta ainakin vielä jonkin aikaa mulla on kaksi rintaa, kaksi takapuolta. Joka miehen unelma?
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Vihdoinkin!
Mä pääsen liikkumaan! Keuhkot sanovat vielä vähän vastaan, mutta kevyttä kävelylenkkiä pystyn taas tekemään yskimättä. Eilen koitin pelata pallolla miehen ja miehen pojan kanssa, ja hidastempoisuuden vuoksi jaksoin pelata yllättävänkin kauan, mutta lopulta keuhkot sanoivat, että nyt riittää hyppiminen. Mutta keuhkot sanoivat, ei tissit, vaikka muutaman juoksuaskeleenkin otin! Pelaamisen jälkeen siirryin puolen tunnin kävelylenkille. Keskityin pitämään keskikroppaa tiukkana, jotta hartiat voivat levätä, ja suurimman osan matkaa taisin jopa onnistua siinä ilman suurempia jumituksia. Ehkä tilanne ei siis olekaan niin toivoton kuin se viime yrittämällä oli, taisin vain lähteä liian aikaisin liikkeelle.
Tässä huomaa sen, miten yksilöllistä paraneminen on. Joissain blogeissa hehkutetaan, miten jo 4 viikon jälkeen on päässyt tekemään vaikka mitä. Mulla siihen meni 10 viikkoa. Tosin joku kertoi pystyneensä liikkumaan kunnolla vasta puolen vuoden kuluttua, joten 10 viikkoa ei edes ole vielä paljon.
Mites sitten arpien hoito? Teippien pitkään pitäminen kuulemma vähentää arpikasvua, mutta jossain vaiheessa teipeistäkin on luovuttava ja annettava ihon hengittää ja parantua. Myös arpikasvu on hyvin yksilöllistä, toisilla arpea ei juuri tule, toisilla taas saattaa hyvinkin olla arpien liikakasvua. Omista vanhoista arvista voi hyvin päätellä, kumpaan ryhmään kuuluu. Mun arpikasvuni on kait ihan keskivertotasoa ellei vähän vähäisempääkin. Ennen leikkausta peloteltiin kovasti niillä näkyvillä arvilla, mutta itse suhtaudun arpiini enemmänkin niin, että onpahan tullut elettyä. Nämä arvet sitä paitsi ovat suurimmaksi osaksi piilossa rintaliiveissä kauniiden raskausarpieni kanssa, joten samaan konkurssipesään ne menevät...
Arpien vaalentamiseen tarkoitettuja aineita löytyy mm. apteekista, varmasti luontaistuotekaupoistakin. Itse ostin apteekista, kun sinne muutenkin asiaa oli. Apteekin tädeiltä kysyin suoraan apua, ja nopeasti sitten tuote löytyikin. Vaihtoehtoja oli kaksi, Bio-Oil erikoisihonhoitoöljy ja Kelo-cote geeli. Hintaeroa näillä oli jonnin verran, joten päädyin ostamaan Bio-Oilia, vaika ilmeisesti Kelo-cote on tehty juuri tätä tarkoitusta varten. Bio-Oilia hierotaan kahdesti päivässä vähintään kolmen kuukauden ajan, eikä sitä saa käyttää rikkoutuneelle iholle. Hintaa oli jotain alle 15 €. Molemmat tuotteet löytyvät mm. osoitteesta Apteekkituotteet.fi
Oon hyvin laiska voiteiden käytön kanssa, joten saa nähdä, miten tämän litkun suhteen käy. Tuoteselosteessa luvataan sen tasoittavan muitakin epätasaisuuksia iholla, joten sinänsä tuntuisi suht monikäyttöiseltä aineelta.
Tässä huomaa sen, miten yksilöllistä paraneminen on. Joissain blogeissa hehkutetaan, miten jo 4 viikon jälkeen on päässyt tekemään vaikka mitä. Mulla siihen meni 10 viikkoa. Tosin joku kertoi pystyneensä liikkumaan kunnolla vasta puolen vuoden kuluttua, joten 10 viikkoa ei edes ole vielä paljon.
Mites sitten arpien hoito? Teippien pitkään pitäminen kuulemma vähentää arpikasvua, mutta jossain vaiheessa teipeistäkin on luovuttava ja annettava ihon hengittää ja parantua. Myös arpikasvu on hyvin yksilöllistä, toisilla arpea ei juuri tule, toisilla taas saattaa hyvinkin olla arpien liikakasvua. Omista vanhoista arvista voi hyvin päätellä, kumpaan ryhmään kuuluu. Mun arpikasvuni on kait ihan keskivertotasoa ellei vähän vähäisempääkin. Ennen leikkausta peloteltiin kovasti niillä näkyvillä arvilla, mutta itse suhtaudun arpiini enemmänkin niin, että onpahan tullut elettyä. Nämä arvet sitä paitsi ovat suurimmaksi osaksi piilossa rintaliiveissä kauniiden raskausarpieni kanssa, joten samaan konkurssipesään ne menevät...
 |
Arpien vaalentamiseen tarkoitettuja aineita löytyy mm. apteekista, varmasti luontaistuotekaupoistakin. Itse ostin apteekista, kun sinne muutenkin asiaa oli. Apteekin tädeiltä kysyin suoraan apua, ja nopeasti sitten tuote löytyikin. Vaihtoehtoja oli kaksi, Bio-Oil erikoisihonhoitoöljy ja Kelo-cote geeli. Hintaeroa näillä oli jonnin verran, joten päädyin ostamaan Bio-Oilia, vaika ilmeisesti Kelo-cote on tehty juuri tätä tarkoitusta varten. Bio-Oilia hierotaan kahdesti päivässä vähintään kolmen kuukauden ajan, eikä sitä saa käyttää rikkoutuneelle iholle. Hintaa oli jotain alle 15 €. Molemmat tuotteet löytyvät mm. osoitteesta Apteekkituotteet.fi
Oon hyvin laiska voiteiden käytön kanssa, joten saa nähdä, miten tämän litkun suhteen käy. Tuoteselosteessa luvataan sen tasoittavan muitakin epätasaisuuksia iholla, joten sinänsä tuntuisi suht monikäyttöiseltä aineelta.
torstai 19. kesäkuuta 2014
Vähän kyllä särkee...
Teippien poistamisen jälkeen on vasen rinta kyllä ollut kipeämpi. Luulen, että teipit toivat tukea, ja nyt kun teipit lähtivät, niin sitä tukea ei enää samalla tavalla ole vaikka olisi millaiset liivit. Särkyjen lisääntyessä tietenkin huolikin kasvaa. Mutta teippejä kuitenkin pidetään haavojen vuoksi, ja haavat eivät enää niitä tarvitse, plus ihokin alkoi jo saada niistä tarpeekseen, niin en aio siirtyä takaisin niiden käyttämiseen. Katson nyt hetken aikaa, mitä tapahtuu, ja jos muutosta tuossa samassa kivuliaassa sisäsyrjässä ei tapahdu taas parempaan, niin täytyy ehkä sitten teippailla edelleen... Tosin, nyt kun aloin ajatella asiaa, niin oon myös istunut pöydän edessä koneella enemmän. Tämä asento on aiemminkin ärsyttänyt sisäsyrjää. Ehkäpä täytyy taas siirtyä sohvalle ja ottaa läppäri syliin, jotta gradu pääsee eteenpäin.
Teipit suojasivat myös saumojen painamiselta, ja nyt pehmeätkin liivit painavat ikävästi alareunaan. Eivät kuitenkaan mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta epämukava olo on ollut taas tämänkin päivän. Tässä vaiheessa kuitenkin tuntuu siltä, että se olisi nyt vain kituutettava ja siedettävä sitä epämukavuutta.
Niin ja hei, yhtenä komplikaationa on mainittu tuntohäiriöt. Oikea nänni on edelleen tunnoton, mutta tässä vaiheessa se ei tarkoita vielä yhtään mitään. Kirurgin mukaan tilanne sen suhteen on pahin 1-2 kk kohdalla ja kuukausien kuluessa usein tuntokin lähtee palaamaan.
Kun sais aikaiseksi ottaa kuvia. Mitähän mä oikein kuvaisin. Ylhäältä, alhaalta, sivusta ja edestä tissejä. Jjjjei.
Teipit suojasivat myös saumojen painamiselta, ja nyt pehmeätkin liivit painavat ikävästi alareunaan. Eivät kuitenkaan mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta epämukava olo on ollut taas tämänkin päivän. Tässä vaiheessa kuitenkin tuntuu siltä, että se olisi nyt vain kituutettava ja siedettävä sitä epämukavuutta.
Niin ja hei, yhtenä komplikaationa on mainittu tuntohäiriöt. Oikea nänni on edelleen tunnoton, mutta tässä vaiheessa se ei tarkoita vielä yhtään mitään. Kirurgin mukaan tilanne sen suhteen on pahin 1-2 kk kohdalla ja kuukausien kuluessa usein tuntokin lähtee palaamaan.
Kun sais aikaiseksi ottaa kuvia. Mitähän mä oikein kuvaisin. Ylhäältä, alhaalta, sivusta ja edestä tissejä. Jjjjei.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
2 kk kontrollikäynti
Tänään, kun leikkauksesta on kulunut tarkalleen 2 kuukautta, oli kontrolliaika leikkaavalle kirurgille. Kaikki näyttää oikein hyvältä, iho on suppuuntunut hyvin, haavat ja arvet ovat parantuneet hyvin. Ympyräarvissa nännien ympärillä pidän teippejä vielä kuukauden, mutta pitkittäisarvissa ja rintojen alla teippejä ei enää tarvitse pitää. On kuulemma saavutettu se piste, jossa iho vain turhaan muhisi teippien alla. Ympyräarvissa on teippausta tärkeää vielä jatkaa, koska niihin kuulemma kohdistuu eniten venymistä, jolloin haavojen kanssa saattaa tulla komplikaatioita. Jatkan siis kiltisti teippausta!
Kokoeroa on sen 10-15g, joka on normaalia ja todennäköisesti jää. Mitään jälkioperaatioita ei tarvita eikä uutta kontrolliaikaa varattu, koska homma näyttää etenevän niin hyvin. Kysyin vasemman sisäsyrjän kipuilusta, ja hän oli sitä mieltä, että ompeleet vaivaavat. Ompeleet sulavat itsestään 4-5 kk kuluessa, joten sen pitäisi kyllä helpottaa. Toisin sanoen, jos puolen vuoden kohdalla ei ole edistystä tapahtunut asian suhteen, niin lähden mötisemään asiasta. Tukiteippauksen tuosta sisäsyrjästä jätän kuitenkin pois, sillä en usko sen edistävän enää paranemista. Ihokin alkoi ärtyä teippailusta.
Kaikki siis edistyy hienosti! En huomannut kysellä liiveistä tarkemmin, mutta pehmeitä sporttiliivejä suositteli edelleen. Luulen, että omien tuntemusten mukaan saan ryhtyä käyttämään kaarituellisia liivejä. Taitaa mennä kuitenkin vielä kolmas kuukausi, että uskallan... Ehkä voisin jossain vaiheessa kokeilla. Taidan jatkaa myös liivien käyttämistä yöllä ainakin niin pitkälle, kun tuo sisäsyrjän kipuilu hellittää. On se jo hellittänyt jonkin verran, mutta saisi hellittää vielä lisää.
Vastustuskyvyn tämä ruljanssi on kyllä täysin vienyt. Sairastan flunssan yleensä kolmesti vuodessa. Nyt mulla on tullut flunssa kerran kuukaudessa. Tälläkin hetkellä siis niiskutan ja yskin aika lahjakkaasti. Rasitushan tämä on keholle, joten ei se sinänsä mikään ihme ole. Kun vain pääsisin tästä liikkeelle...
Kokoeroa on sen 10-15g, joka on normaalia ja todennäköisesti jää. Mitään jälkioperaatioita ei tarvita eikä uutta kontrolliaikaa varattu, koska homma näyttää etenevän niin hyvin. Kysyin vasemman sisäsyrjän kipuilusta, ja hän oli sitä mieltä, että ompeleet vaivaavat. Ompeleet sulavat itsestään 4-5 kk kuluessa, joten sen pitäisi kyllä helpottaa. Toisin sanoen, jos puolen vuoden kohdalla ei ole edistystä tapahtunut asian suhteen, niin lähden mötisemään asiasta. Tukiteippauksen tuosta sisäsyrjästä jätän kuitenkin pois, sillä en usko sen edistävän enää paranemista. Ihokin alkoi ärtyä teippailusta.
Kaikki siis edistyy hienosti! En huomannut kysellä liiveistä tarkemmin, mutta pehmeitä sporttiliivejä suositteli edelleen. Luulen, että omien tuntemusten mukaan saan ryhtyä käyttämään kaarituellisia liivejä. Taitaa mennä kuitenkin vielä kolmas kuukausi, että uskallan... Ehkä voisin jossain vaiheessa kokeilla. Taidan jatkaa myös liivien käyttämistä yöllä ainakin niin pitkälle, kun tuo sisäsyrjän kipuilu hellittää. On se jo hellittänyt jonkin verran, mutta saisi hellittää vielä lisää.
Vastustuskyvyn tämä ruljanssi on kyllä täysin vienyt. Sairastan flunssan yleensä kolmesti vuodessa. Nyt mulla on tullut flunssa kerran kuukaudessa. Tälläkin hetkellä siis niiskutan ja yskin aika lahjakkaasti. Rasitushan tämä on keholle, joten ei se sinänsä mikään ihme ole. Kun vain pääsisin tästä liikkeelle...
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Pieni rintaliiviopas
Millaiset liivit leikkauksen jälkeen?
- Osta liivit 1-2 kokoa suuremmalla ympäryksellä kuin ennen leikkausta. Turvotus suurentaa. Itselläni ympärys ennen leikkausta oli 65, nyt käytän ympärystä 70-75 liiveistä riippuen.
- Kaaritukia ei saa käyttää, mutta suosittelen välttämään myös liivejä, joissa on kovia saumoja alaosassa. Ne eivät ehkä ole kaaritukia, mutta piru vie että ne painavat.
- Kun ostat liivejä, harkitse tarkoin. Ota koppiin useampi koko ja tunnustele niitä päällä jonkin aikaa, liikuskele niillä. Jos yksikin kohta hiertää jostain, jätä ne sinne.
- Liivien on tarkoitus olla tukevat, mutta mukavat. Jos ne puristavat, jätä ne kauppaan. Et ole enää isorintainen menossa juoksulenkille.
- Jos olet pienempi kuin 75 ympärykseltäsi, varaudu siihen, että mukavien liivien löytäminen voi ottaa aikaa, sillä pienikokoiset eivät tarvitse tukea rinnoille...
Terveisin kolmatta sataa liiveihin käyttänyt eikä mukavia liivejä löydy. Epätoivo on sen mukainen. Olen
tuskaillut ympäryksellä 70 varustettujen Swegmarkien perään enkä ole löytänyt, ja nyt tajusin, että Ellokselta olisi löytynyt. Nyt en ehdi enää tilata, koska eivät ehdi tulla ennen reissua.
Mutta onneksi hätä keinot keksii. Mä oon ennenkin joutunut liivejäni modifoimaan, koska mun kokoluokassa on ollut hyvin vaikea löytää mukavia. Niinpä nappasin Swegmarkit käteeni ja yksinkertaisesti kavensin niitä. Samalla lyhensin olkaimia. Alkaa taas tuntua siltä miltä sporttiliivien pitäisi tuntua, ilman inhottavia, painavia, kipua tuottavia saumoja! Okei, kainalo tuli liian ahtaaksi, mutta eiköhän ne siitä veny vielä lisää...
- Osta liivit 1-2 kokoa suuremmalla ympäryksellä kuin ennen leikkausta. Turvotus suurentaa. Itselläni ympärys ennen leikkausta oli 65, nyt käytän ympärystä 70-75 liiveistä riippuen.
- Kaaritukia ei saa käyttää, mutta suosittelen välttämään myös liivejä, joissa on kovia saumoja alaosassa. Ne eivät ehkä ole kaaritukia, mutta piru vie että ne painavat.
- Kun ostat liivejä, harkitse tarkoin. Ota koppiin useampi koko ja tunnustele niitä päällä jonkin aikaa, liikuskele niillä. Jos yksikin kohta hiertää jostain, jätä ne sinne.
- Liivien on tarkoitus olla tukevat, mutta mukavat. Jos ne puristavat, jätä ne kauppaan. Et ole enää isorintainen menossa juoksulenkille.
- Jos olet pienempi kuin 75 ympärykseltäsi, varaudu siihen, että mukavien liivien löytäminen voi ottaa aikaa, sillä pienikokoiset eivät tarvitse tukea rinnoille...
 |
| http://michellewelti.blogspot.fi/2010/11/ frustration-common-emotional-response.html |
tuskaillut ympäryksellä 70 varustettujen Swegmarkien perään enkä ole löytänyt, ja nyt tajusin, että Ellokselta olisi löytynyt. Nyt en ehdi enää tilata, koska eivät ehdi tulla ennen reissua.
Mutta onneksi hätä keinot keksii. Mä oon ennenkin joutunut liivejäni modifoimaan, koska mun kokoluokassa on ollut hyvin vaikea löytää mukavia. Niinpä nappasin Swegmarkit käteeni ja yksinkertaisesti kavensin niitä. Samalla lyhensin olkaimia. Alkaa taas tuntua siltä miltä sporttiliivien pitäisi tuntua, ilman inhottavia, painavia, kipua tuottavia saumoja! Okei, kainalo tuli liian ahtaaksi, mutta eiköhän ne siitä veny vielä lisää...
torstai 22. toukokuuta 2014
Linkkivinkki englantia osaaville
Olen aiemmin tonkinut netistä tietoa lähinnä suomeksi. En ymmärrä, miksei mielessäni käynyt etsiä tietoa englanniksi, vaikka kielitaitoni sen kielen suhteen on erinomainen. Törmäsin yhteen sivustoon, jota näin puolen tunnin selailun ja tutustumisen jälkeen suosittelen lämpimästi muillekin, joille englanti ei tuota erityisesti ongelmia. Sivustolla on sekä leikkauksen läpikäyneitä että ammattilaisia, kokemuksia, kysymyksiä ja tietoa laidasta laitaan ennen ja jälkeen.
http://www.realself.com/Breast-reduction/reviews
http://www.realself.com/Breast-reduction/reviews
keskiviikko 14. toukokuuta 2014
Hidasta paranemista
Tänään oli se päivä, kun otin luurin käteen ja soitin sitten haavapolille. Oikea rinta tuntuu todella hyvältä ja kivuttomalta, eikä tosiaan ole erityisemmin turvonnutkaan. Vasen rinta sen sijaan kipuilee enemmän, ja mielestäni rinnan alle on tullut nestettä nyt enemmän. On ikävä paineentunne ja kun yhdestä kohtaa painaa niin tuntee, että toisella puolella liikkuu. Selkeästi nestettä. Joten menen perjantaina kidutettavaksi. Pelkään taas sitä jo valmiiksi, sillä vasen puoli on kipeämpi ja tunto on paremmin tallella kuin oikealla puolella. Etenkin, kun nestepussi ei tunnu olevan siellä, mistä aiemmin punktoitiin, vaan se on enemmän sisäsyrjän alapuolella. En tiedä mitä tekevät vai tekevätkö mitään, mutta inhottava olo tässä on koko ajan.
Käveleminen ei kuitenkaan ole enää niin inhottavaa. Hitaasti menen edelleen, mutta en sentään kävele kuin mummot. Ja hitaasti mulle tarkoittaa ehkä normaalia kävelyvauhtia, koska oon tottunut pinkomaan joka paikkaan. Eilenkin olin pystyssä aika paljon, vähän siivosin, kävin ulkona yhdellä ja muuta, eikä erityisemmin ollut hankaluuksia. Ukolle sain välillä muistuttaa, että kävelee vähän hitaammin, en pysy vielä perässä. Mutta näin maallikkona ja kohta 4 viikkoa (!!) tässä olleena uskoisin, että tuo vasemman rinnan särkeminen johtuu siitä, että nestepussi hidastaa rinnan kiinnittymistä ja parantumista. Ehkä jos punktoivat sitä, niin se lähtisi siitä taas jatkamaan parantumista, nyt tuntuu jumahtaneen tähän.
Mutta hei, kuvamateriaalia! Nyt jaksan häseltää järkkärin ja jalustan kanssa sekä olla hetken aikaa ilman sporttiliivejä. Kaivoin vähän vertauspohjaakin. Ensimmäinen kuva on otettu 2006, kun painoin 10 kiloa enemmän ja käytin liivikokoa 75F/FF. Toinen kuva on jo aiemminkin näytillä ollut lähtötilanne ennen leikkausta, jossa liivikoko on 65H. Ja viimeisin kuva tältä päivältä, kun lopputulos lienee kokoa 70B/C. Ympärysmitan uskon suurentuneen sen vuoksi, että rinnan aluspoimu nousi 5 senttiä ylöspäin, jolloin myös rintakehän ympärysmitta on suurempi. Liiviostoksille en toki ole vielä päässyt, ei ole mielestäni sen aika vielä.
Jessus. Onhan muutos. Ehkä mun pitäiskin jatkaa tätä blogia tämän tissiruljanssin jälkeen ihan kehonmuokkaus ajatuksella. En nyt tarkoita kehonmuokkauksella mitään superfitnessruljanssia, vaan ihan simppelisti lihaskunnon parantamista ja lisäämistä. Mä en ole ikinä aktiivisesti juuri muokannut kehoani, laihtuminenkin tuli liikunnan lisäämisen ja ruokavalion muokkaamisen tuloksena enkä ole aktiivisesti siis laihduttanutkaan. Mutta viime vuosina liikunta on alkanut tietenkin enemmän kiinnostamaan ja nyt kun katson alinta kuvaa, niin huomaan, että mun jalat kaipaa kipeästi töitä. On ne joskus töitä saaneet tehdäkin, mutta viimesen puoli vuotta ne on lähinnä saaneet vaan maata paikallaan.
Käveleminen ei kuitenkaan ole enää niin inhottavaa. Hitaasti menen edelleen, mutta en sentään kävele kuin mummot. Ja hitaasti mulle tarkoittaa ehkä normaalia kävelyvauhtia, koska oon tottunut pinkomaan joka paikkaan. Eilenkin olin pystyssä aika paljon, vähän siivosin, kävin ulkona yhdellä ja muuta, eikä erityisemmin ollut hankaluuksia. Ukolle sain välillä muistuttaa, että kävelee vähän hitaammin, en pysy vielä perässä. Mutta näin maallikkona ja kohta 4 viikkoa (!!) tässä olleena uskoisin, että tuo vasemman rinnan särkeminen johtuu siitä, että nestepussi hidastaa rinnan kiinnittymistä ja parantumista. Ehkä jos punktoivat sitä, niin se lähtisi siitä taas jatkamaan parantumista, nyt tuntuu jumahtaneen tähän.
Mutta hei, kuvamateriaalia! Nyt jaksan häseltää järkkärin ja jalustan kanssa sekä olla hetken aikaa ilman sporttiliivejä. Kaivoin vähän vertauspohjaakin. Ensimmäinen kuva on otettu 2006, kun painoin 10 kiloa enemmän ja käytin liivikokoa 75F/FF. Toinen kuva on jo aiemminkin näytillä ollut lähtötilanne ennen leikkausta, jossa liivikoko on 65H. Ja viimeisin kuva tältä päivältä, kun lopputulos lienee kokoa 70B/C. Ympärysmitan uskon suurentuneen sen vuoksi, että rinnan aluspoimu nousi 5 senttiä ylöspäin, jolloin myös rintakehän ympärysmitta on suurempi. Liiviostoksille en toki ole vielä päässyt, ei ole mielestäni sen aika vielä.
Jessus. Onhan muutos. Ehkä mun pitäiskin jatkaa tätä blogia tämän tissiruljanssin jälkeen ihan kehonmuokkaus ajatuksella. En nyt tarkoita kehonmuokkauksella mitään superfitnessruljanssia, vaan ihan simppelisti lihaskunnon parantamista ja lisäämistä. Mä en ole ikinä aktiivisesti juuri muokannut kehoani, laihtuminenkin tuli liikunnan lisäämisen ja ruokavalion muokkaamisen tuloksena enkä ole aktiivisesti siis laihduttanutkaan. Mutta viime vuosina liikunta on alkanut tietenkin enemmän kiinnostamaan ja nyt kun katson alinta kuvaa, niin huomaan, että mun jalat kaipaa kipeästi töitä. On ne joskus töitä saaneet tehdäkin, mutta viimesen puoli vuotta ne on lähinnä saaneet vaan maata paikallaan.
torstai 1. toukokuuta 2014
2. toipumisviikko täynnä...
... ja mulle näköjään iskee ahdistus aina viikon välein. Mä varmaan pidän tasaviikkoja jonkinlaisina välipyykkeinä ja turhaudun, jos silloin jossakin tuntuu mättäävän suhteessa toipumiseen.
Ja nyt ahdistaa erikokoisuus. Se varmaan johtuu ihan vain turvottamisesta, mutta on vaikea pitää mieli koholla ja ajatella, että se helpottaa kyllä. Menee kuukausia ennen kuin rinnat taas asettuu kunnolla, ja kontrolliaika lääkärille on 1½ kuukauden kuluttua. Turvotus ei oo missään määrin lisääntynyt siitä, kun haavapolilla kävin ja leikkaava kirurgikin siellä oli. Eikä tuo sanonut, että missään olisi mitään erikoista, oli tyytyväinen lopputulokseen. Ainut asia, jonka mainitsi, oli että vasemmassa rinnassa ompeleet tuntuu vähän ehkä antaneen periksi koska rinta on vähän levinnyt. Mutta kuulemma pitää katsoa sitten, miten rintaliiveissä asettuu.
Ja nyt mä en saa päästäni sitä ajatusta, että se nyt jää sitten tuollaiseksi. Suuremmaksi. Levinneemmäksi. Mun oikea rinta voi vallan mainiosti osaksi varmaan siitäkin syystä, että se on edelleen suht tunnoton. Mutta vasenta särkee, kiristää ja pakottaa, ja koko homma vain ahdistaa. En olisi yhtään kummissani, jos molemmat olis suht samassa kunnossa, mutta kun oikea on selvästi parempi kuin vasen. En halua nousta sängystä ylös, ettei särky taas ala. Eikä halua maata sängyssä, koska jatkuva selällään makaaminen alkaa särkeä selkää ja takamusta. Tänään ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että ei olisi kannattanut käydä koko leikkauksessa.
No joo. Onneksi vertaistuki auttaa. Pienenä neuvona, jos ongelma on oikeasti paha, niin ottakaa yhteys lääkäriin. Jos ongelma on sitä laatua, joka saattaa ihan ajan kanssa korjaantua, niin todennäköisesti vertaistukea löytyy netistä. Muistan nähneeni monta blogia, joissa kirjoittajat ovat julkaisseet kuvia paljaasta rintavarustuksestaan rintojen pienennysleikkauksen jälkeen toipumisen eri vaiheissa. Joten jos omat utareet ahdistaa, niin suosittelen ottamaan katsausta sinne suuntaan. Mun murheeni erikokoisuudesta ja lähtemättömästä turvotuksesta alkoi asettua taas takaisin mittakaavaansa, kun pääsi vähän katsomaan muiden tissejä.
Sitä mä en ymmärrä, miten joku on jo toisella viikolla pystynyt vetämään edes kevyitä kävelylenkkejä. Kävin eilen kaupungilla ystävän kanssa ja meno oli todella hidasta. Ja hitaallakin menolla tärähteli ja tuntui inhottavalta. Ei puhettakaan, että lähtisin kävelylle. Huvikseni kokeilin vanhoja sporttiliivejäkin siinä toivossa, että olisivat edes sen verran napakat, että voisin pistää tukiliivit pesuun ja käyttää niitä sen aikaa. Ei. Kaksi tyhjää pussia. Huomenna on pakko lähteä hakemaan sporttiliivejä.
Ja nyt ahdistaa erikokoisuus. Se varmaan johtuu ihan vain turvottamisesta, mutta on vaikea pitää mieli koholla ja ajatella, että se helpottaa kyllä. Menee kuukausia ennen kuin rinnat taas asettuu kunnolla, ja kontrolliaika lääkärille on 1½ kuukauden kuluttua. Turvotus ei oo missään määrin lisääntynyt siitä, kun haavapolilla kävin ja leikkaava kirurgikin siellä oli. Eikä tuo sanonut, että missään olisi mitään erikoista, oli tyytyväinen lopputulokseen. Ainut asia, jonka mainitsi, oli että vasemmassa rinnassa ompeleet tuntuu vähän ehkä antaneen periksi koska rinta on vähän levinnyt. Mutta kuulemma pitää katsoa sitten, miten rintaliiveissä asettuu.
Ja nyt mä en saa päästäni sitä ajatusta, että se nyt jää sitten tuollaiseksi. Suuremmaksi. Levinneemmäksi. Mun oikea rinta voi vallan mainiosti osaksi varmaan siitäkin syystä, että se on edelleen suht tunnoton. Mutta vasenta särkee, kiristää ja pakottaa, ja koko homma vain ahdistaa. En olisi yhtään kummissani, jos molemmat olis suht samassa kunnossa, mutta kun oikea on selvästi parempi kuin vasen. En halua nousta sängystä ylös, ettei särky taas ala. Eikä halua maata sängyssä, koska jatkuva selällään makaaminen alkaa särkeä selkää ja takamusta. Tänään ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että ei olisi kannattanut käydä koko leikkauksessa.
No joo. Onneksi vertaistuki auttaa. Pienenä neuvona, jos ongelma on oikeasti paha, niin ottakaa yhteys lääkäriin. Jos ongelma on sitä laatua, joka saattaa ihan ajan kanssa korjaantua, niin todennäköisesti vertaistukea löytyy netistä. Muistan nähneeni monta blogia, joissa kirjoittajat ovat julkaisseet kuvia paljaasta rintavarustuksestaan rintojen pienennysleikkauksen jälkeen toipumisen eri vaiheissa. Joten jos omat utareet ahdistaa, niin suosittelen ottamaan katsausta sinne suuntaan. Mun murheeni erikokoisuudesta ja lähtemättömästä turvotuksesta alkoi asettua taas takaisin mittakaavaansa, kun pääsi vähän katsomaan muiden tissejä.
Sitä mä en ymmärrä, miten joku on jo toisella viikolla pystynyt vetämään edes kevyitä kävelylenkkejä. Kävin eilen kaupungilla ystävän kanssa ja meno oli todella hidasta. Ja hitaallakin menolla tärähteli ja tuntui inhottavalta. Ei puhettakaan, että lähtisin kävelylle. Huvikseni kokeilin vanhoja sporttiliivejäkin siinä toivossa, että olisivat edes sen verran napakat, että voisin pistää tukiliivit pesuun ja käyttää niitä sen aikaa. Ei. Kaksi tyhjää pussia. Huomenna on pakko lähteä hakemaan sporttiliivejä.
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Ja sitten niistä komplikaatioista...
"Leikkauksen komplikaatioita ovat jälkivuoto (2-5%), kudosnesteen kertyminen (3-10%), haavatulehdus (2-5%) ja nännin tuntohäiriöt (5-15%) sekä nännin (1-3%), haavareunojen (10-20%) ja rasvakudoksen (2-5%) verenkiertohäiriöt. Nännin verenkiertohäiriö voi pahimmillaan johtaa koko nännin kuolioon (0.5-1%), jolloin nänni joudutaan poistamaan. Rasvakudoksen verenkiertohäiriö johtaa kovettumiin, jotka voivat tuntua rinnassa kyhmyinä" (Vaasan keskussairaala)
Näin. Parhaassa tapauksessa on kai olemassa joku kummajainen, joka ei onnistu saamaan näistä mitään. Katsotaan, miten monta minä onnistun saamaan. Perjantaina 18. päivä iltakymmeneltä istuskelin sohvalla kaikessa rauhassa katsomassa televisiosta elokuvaa, kun tunsin rinnan sisäsyrjässä repeytymisen.Aivan kuin ommel olisi lähtenyt purkautumaan irti tai joku olisi avannut vetoketjun. Kipu ei ollut suuri, mutta sitäkin yllättävämpi ja säikähdin sitä. Ulospäin ei näkynyt mitään ja toivoin, että kyse olisi vain sulavista ompeleista, mutta valitettavasti näin ei ollut. Kahden tunnin kuluttua rinnan alle oli paisunut pienen nyrkin kokoinen laaja alue, jolloin soitin sairaalaan päivystykseen. Puhelimesta vastasi ärtyneen oloinen mies, joka käski pitää kylmää ja tulla aamulla yhdeksältä sairaalalle, sillä ennen sitä asialle ei voida tehdä mitään. Menin nukkumaan kaksi marjapussia rintani ympärillä, ja parin tunnin päästä heräsin uudelleen särkyyn. Rinta tuntui siltä, että se on räjähtämässä ja oli paisunut kaksinkertaiseksi toiseen rintaan nähden. Oli aika selvää, että jokin on repeytynyt ja vuotaa nyt urakalla. Mies soitti tällä kertaa päivystykseen, sillä itse olin aika lailla paniikin partaalla enkä olisi saanut puhuttua.
Siitä sitten äkkilähdöllä päivystykseen sairaalaan. Mies kokosi laukkuun tavarat ja puki minulle takin ja kengät, sillä en itse pysynyt pystyssä. Päässäni heilui ja jyskytti kuin myrskyssä. Tuettuna pääsin kotitalon rappukäytävän alakertaan istumaan tuolille, johon mies jätti minut siksi aikaa kun hakee auton rapun eteen. Seuraavaksi heräsin, kun pääni kolahti kivilattiaan. Olin pyörtynyt tuolille parissa kymmenessä sekunnissa. Pääsin tuettuna kävelemään autolle saakka, jonka jälkeen mies istuttikin minut sitten pyörätuoliin ja kuskasi. Jäin suoraan sairaalaan osastolle, jossa minut laitettiin heti tippaan ja otettiin testit. Hemoglobiini oli nyt 77, kun se kotiin lähtiessäni oli ollut reilu 110 (ensimmäisissä mittauksissa oli 125). Tipahti siis rajusti. Verta minuun tiputettiin kolme pussillista odottaessani uutta leikkausta. Tähän meni yli vuorokausi, sillä hätätapauksia meni aina edelle. Olin jo epätoivoisena luovuttanut, kun eilen kolmelta hoitaja tuli kertomaan, että nyt mennään.
Leikkaus oli tällä kertaa lyhyempi ja pienimuotoisempi, sillä siinä lähinnä poistettiin kertynyttä nestettä ja verihyytymiä. Ilmeisesti ompeleita ei juurikaan avattu. Nukutus oli lyhyempi ja olokin aamulla sitten parempi. Kirurgin mukaan olin vuotanut puolisen litraa verta, hyytymiä poistettiin puolisen kiloa. Se on lähes yhtä paljon kuin mitä minulta poistettiin itse pienennysleikkauksessa. Vasentakin puolta punktreerattiin vähän, ja lisäksi oikean rinnan alle oli muodostunut sormenpään kokoinen vesirakkula teippiä vasten venyvän ihon vuoksi. Sitäkin saan nyt sitten hoitaa. Ja jossain vaiheessa nukutuksen aikana olen puraissut todella kipeästi huultani, sillä siinä on valtava, aristava patti. Muutoin mitään ulkoisia vaurioita ei ollut tullut, eli ulospäin leikkausjälki on säilynyt. Sisus tasoittuu tässä sitten ajan myötä.
Mutta. Kotona taas. Tällä kertaa mukaani laitettiin dreeni, joka pitää käydä poistattamassa huomenna terveyskeskuksessa. Perjantaina pitää käydä haavapoliklinikalla kudosnesteitä poistamassa. Kirurgin mukaan tikkarimallilla leikatessa kudosnesteiden kertyminen on yleistä, ja sen olen näköinenkin. Yhtä vesipatjaa koko yläkroppa. Kainalot turvonneet, rintakehä turvonnut, ylävatsa hyllyy kuin vesipatja. Kipuja ei silti juurikaan ole. Välillä jokin nipistää jostain, mutta ei erityisen kipeästi. Nyt minua vain kauhistuttaa jälleen tuo dreeni, joka on pistetty kiinni ompeleella ja tikillä. Ja se _vedetään_ huomenna ulos. Lisäksi päällimmäisenä on nyt mielessä pelko ja jännitys. Kirurgin mukaan ollaan voiton puolella ja rinnat ovat asettuneet tähän mennessä jo hyvin. Murheenani ovat kuulemma vain kudosnesteet, joita varmaan joudutaan muutama kerta tyhjentämään punktiolla. En halua tietää, mitä punktiossa tarkalleen tapahtuu, joten odotan vain kauhulla ensimmäistä kertaa.
Lähinnä pidän sormia ristissä, että mikään ei ainakaan enää repeäisi.. Tämä koneella kirjoittaminenkin hieman pelottaa, mutta halusin kirjoittaa mokoman tapahtuman ylös vielä kun se on tuoreessa muistissa. Kirurgikin sanoi aamulla tarkastuksesta lähtiessään, että nähdään. Kivaa.
Näin. Parhaassa tapauksessa on kai olemassa joku kummajainen, joka ei onnistu saamaan näistä mitään. Katsotaan, miten monta minä onnistun saamaan. Perjantaina 18. päivä iltakymmeneltä istuskelin sohvalla kaikessa rauhassa katsomassa televisiosta elokuvaa, kun tunsin rinnan sisäsyrjässä repeytymisen.Aivan kuin ommel olisi lähtenyt purkautumaan irti tai joku olisi avannut vetoketjun. Kipu ei ollut suuri, mutta sitäkin yllättävämpi ja säikähdin sitä. Ulospäin ei näkynyt mitään ja toivoin, että kyse olisi vain sulavista ompeleista, mutta valitettavasti näin ei ollut. Kahden tunnin kuluttua rinnan alle oli paisunut pienen nyrkin kokoinen laaja alue, jolloin soitin sairaalaan päivystykseen. Puhelimesta vastasi ärtyneen oloinen mies, joka käski pitää kylmää ja tulla aamulla yhdeksältä sairaalalle, sillä ennen sitä asialle ei voida tehdä mitään. Menin nukkumaan kaksi marjapussia rintani ympärillä, ja parin tunnin päästä heräsin uudelleen särkyyn. Rinta tuntui siltä, että se on räjähtämässä ja oli paisunut kaksinkertaiseksi toiseen rintaan nähden. Oli aika selvää, että jokin on repeytynyt ja vuotaa nyt urakalla. Mies soitti tällä kertaa päivystykseen, sillä itse olin aika lailla paniikin partaalla enkä olisi saanut puhuttua.
Siitä sitten äkkilähdöllä päivystykseen sairaalaan. Mies kokosi laukkuun tavarat ja puki minulle takin ja kengät, sillä en itse pysynyt pystyssä. Päässäni heilui ja jyskytti kuin myrskyssä. Tuettuna pääsin kotitalon rappukäytävän alakertaan istumaan tuolille, johon mies jätti minut siksi aikaa kun hakee auton rapun eteen. Seuraavaksi heräsin, kun pääni kolahti kivilattiaan. Olin pyörtynyt tuolille parissa kymmenessä sekunnissa. Pääsin tuettuna kävelemään autolle saakka, jonka jälkeen mies istuttikin minut sitten pyörätuoliin ja kuskasi. Jäin suoraan sairaalaan osastolle, jossa minut laitettiin heti tippaan ja otettiin testit. Hemoglobiini oli nyt 77, kun se kotiin lähtiessäni oli ollut reilu 110 (ensimmäisissä mittauksissa oli 125). Tipahti siis rajusti. Verta minuun tiputettiin kolme pussillista odottaessani uutta leikkausta. Tähän meni yli vuorokausi, sillä hätätapauksia meni aina edelle. Olin jo epätoivoisena luovuttanut, kun eilen kolmelta hoitaja tuli kertomaan, että nyt mennään.
Leikkaus oli tällä kertaa lyhyempi ja pienimuotoisempi, sillä siinä lähinnä poistettiin kertynyttä nestettä ja verihyytymiä. Ilmeisesti ompeleita ei juurikaan avattu. Nukutus oli lyhyempi ja olokin aamulla sitten parempi. Kirurgin mukaan olin vuotanut puolisen litraa verta, hyytymiä poistettiin puolisen kiloa. Se on lähes yhtä paljon kuin mitä minulta poistettiin itse pienennysleikkauksessa. Vasentakin puolta punktreerattiin vähän, ja lisäksi oikean rinnan alle oli muodostunut sormenpään kokoinen vesirakkula teippiä vasten venyvän ihon vuoksi. Sitäkin saan nyt sitten hoitaa. Ja jossain vaiheessa nukutuksen aikana olen puraissut todella kipeästi huultani, sillä siinä on valtava, aristava patti. Muutoin mitään ulkoisia vaurioita ei ollut tullut, eli ulospäin leikkausjälki on säilynyt. Sisus tasoittuu tässä sitten ajan myötä.
Mutta. Kotona taas. Tällä kertaa mukaani laitettiin dreeni, joka pitää käydä poistattamassa huomenna terveyskeskuksessa. Perjantaina pitää käydä haavapoliklinikalla kudosnesteitä poistamassa. Kirurgin mukaan tikkarimallilla leikatessa kudosnesteiden kertyminen on yleistä, ja sen olen näköinenkin. Yhtä vesipatjaa koko yläkroppa. Kainalot turvonneet, rintakehä turvonnut, ylävatsa hyllyy kuin vesipatja. Kipuja ei silti juurikaan ole. Välillä jokin nipistää jostain, mutta ei erityisen kipeästi. Nyt minua vain kauhistuttaa jälleen tuo dreeni, joka on pistetty kiinni ompeleella ja tikillä. Ja se _vedetään_ huomenna ulos. Lisäksi päällimmäisenä on nyt mielessä pelko ja jännitys. Kirurgin mukaan ollaan voiton puolella ja rinnat ovat asettuneet tähän mennessä jo hyvin. Murheenani ovat kuulemma vain kudosnesteet, joita varmaan joudutaan muutama kerta tyhjentämään punktiolla. En halua tietää, mitä punktiossa tarkalleen tapahtuu, joten odotan vain kauhulla ensimmäistä kertaa.
Lähinnä pidän sormia ristissä, että mikään ei ainakaan enää repeäisi.. Tämä koneella kirjoittaminenkin hieman pelottaa, mutta halusin kirjoittaa mokoman tapahtuman ylös vielä kun se on tuoreessa muistissa. Kirurgikin sanoi aamulla tarkastuksesta lähtiessään, että nähdään. Kivaa.
perjantai 18. huhtikuuta 2014
The day after
Leikkauksen jälkeinen päivä. Ei kai tässä mitään. Olo on kuin jyrän alle olisi jäänyt, tai vaihtoehtoisesti toiminut vapaaehtoisena treeninukkena nyrkkeilijöille. Rintakehä on täynnä tussinjälkiä, käsi turvonnut tippavehkeen jäljiltä ja silmäpussit vähintään massiiviset. Niitä mustelmia odotellessa. Mutta yhteensä tavaraa lähti himpun vajaa 600 grammaa, mikä on kirurginkin mukaan aika lailla minimi julkisella puolella hoidettavalle leikkaukselle. Vasemmassa nännissä tunto on tallella, oikeassa ei, mutta tämähän on normaalia ja todennäköisesti palautuu. Tissit ovat tällä hetkellä kuin kaksi concorden nokkaa kiskottuna leukaan. No, lähes, ainakin verraten lähtökohtaan. Tukiliivejä pidetään seuraavat kaksi viikkoa yötä päivää, ja ne kutittavat. Onneksi ovat muuten ok mukavat. Kipuja ei erityisen mainittavasti ole. Mukaani sain reseptin burana 600 ja panadol 1g. Kolmiolääkkeitä ei siis tullut, eikä niille tunnu olevan tarvettakaan.
Klo 11 olin siis eilen sairaalalla ja harhailin tieni preoperatiiviselle poliklinikalle. Siellä sovitettiin vaatteita, piirreltiin luolamaalauksia tisseihin, kyseltiin kaikenlaista ja odoteltiin leikkaussaliin pääsemistä. Meni yllättävän nopeasti, tunnin kuluttua olin jo leikkaussalissa. Kolmen neljän tunnin kuluttua heräsin erittäin tokkuraisena heräämössä, ja puoli seitsemän korvilla pääsin osastolle. Seuraavana päivänä letkut poistettiin siinä 10-11 maissa, söin lounaan ja lähdin klo 12. Tasan vuorokausi siis meni sairaalan tätien ja setien hoidossa.
Minua kovasti peloteltiin kuorsaavista mummeleista, tylsyydestä ja osastolla olemisen kurjuudesta. Kannattaa ottaa mukaan sitä ja tätä ja tuota, että selviää siellä. Itse asiassa en olisi tarvinnut yhtään mitään mukaan, sillä en pystynyt tekemään mitään. Nukutus, lääkkeet ja syömättömyys tekivät tehtävänsä, enkä pystynyt edes kännykällä räpeltämään ilman, että olisin tullut huonovointiseksi. Vain ja ainoastaan paikoillaan makaaminen ja nukkuminen tuntui hyvältä. Kuorsaavia mummojakaan en onneksi joutunut kuuntelemaan, sillä huonetoverini oli nuorehko naisihminen, joka lähti vielä yöksi kotiinkin. Ehkä hänen onnensa, sillä osastolla oli huonomuistinen mummeli, joka aina välillä ilmestyi huoneeseeni, kun ei muistanut omaansa. Kuuntelin vain verhon takana, kun mumma pistää nukkumaan tyhjään sänkyyn viereeni ja odottelin, koska joku sen käy hakemassa pois.
Dreenien ja letkujen poistostakin olin ehtinyt kuulla kauhutarinoita. Tämäkään ei kuitenkaan ollut niin kauheaa. Juu, kyllähän se kirpaisi, kun kiskaistiin pois letkut rintojen alta ja paineltiin ylimääräisiä nesteitä pois. Mutta kauhein kokemus itselleni oli leikkaussali. Se paikka, jossa itse asiassa en edes tuntenut fyysisesti oikeastaan mitään, oli kaikista pahin. Kävelen sairaalan kamppeissa pitkin leikkausosaton käytävää ohi huoneiden, joissa ihmisiä makaa tajuttomana leikkauspöydällä ja henkilökunta härkkii ympärillä. Omaan saliin päästyäni oli pakko pysähtyä hetkeksi sisäänkäynnille ja vähän peittää kasvojaankin. Valoja, monitoreita, letkuja, pöytiä, tuoleja, steriiliä ja kliinistä, ihmisiä maskeissa. Ei, ei, ei, ei. Jotenkin kaikki ihmisyys hävisi sillä hetkellä, kun astuin sisälle, vaikka kaikki olivat ystävällisiä. Menin makaamaan leikkauspöydälle, yksi hoitaja ryhtyy kiskomaan toiseen käteen verenpainemittaria ja toinen hoitaja tippalaitetta toiseen. Ja sörkkää sen ensin kahdesti sivuun. Luojan kiitos, että ehdin maata pöydällä vain viidestä kymmeneen minuuttia ennen nukutuslääkärin saapumista. Mies kyseli jotain, pisti lääkkeen tippalaitteeseen, ja kymmenessä sekunnissa lääke alkoi tuntua ensin kädessä, sitten sydämessä. Ja sitten olin heräämössä.
Yllättävää, että tuollaisesta kokemuksesta pahimpana jää mieleen tuo leikkaussali. Se ainut paikka, jossa olen täysin tajuttomana. Ehkä juuri sen vuoksi se oli pahin. Tiesin, että jään täysin vetnovieraiden armoille. Minulle voi tehdä mitä vain ilman, että tiedän siitä yhtään mitään.
Klo 11 olin siis eilen sairaalalla ja harhailin tieni preoperatiiviselle poliklinikalle. Siellä sovitettiin vaatteita, piirreltiin luolamaalauksia tisseihin, kyseltiin kaikenlaista ja odoteltiin leikkaussaliin pääsemistä. Meni yllättävän nopeasti, tunnin kuluttua olin jo leikkaussalissa. Kolmen neljän tunnin kuluttua heräsin erittäin tokkuraisena heräämössä, ja puoli seitsemän korvilla pääsin osastolle. Seuraavana päivänä letkut poistettiin siinä 10-11 maissa, söin lounaan ja lähdin klo 12. Tasan vuorokausi siis meni sairaalan tätien ja setien hoidossa.
Minua kovasti peloteltiin kuorsaavista mummeleista, tylsyydestä ja osastolla olemisen kurjuudesta. Kannattaa ottaa mukaan sitä ja tätä ja tuota, että selviää siellä. Itse asiassa en olisi tarvinnut yhtään mitään mukaan, sillä en pystynyt tekemään mitään. Nukutus, lääkkeet ja syömättömyys tekivät tehtävänsä, enkä pystynyt edes kännykällä räpeltämään ilman, että olisin tullut huonovointiseksi. Vain ja ainoastaan paikoillaan makaaminen ja nukkuminen tuntui hyvältä. Kuorsaavia mummojakaan en onneksi joutunut kuuntelemaan, sillä huonetoverini oli nuorehko naisihminen, joka lähti vielä yöksi kotiinkin. Ehkä hänen onnensa, sillä osastolla oli huonomuistinen mummeli, joka aina välillä ilmestyi huoneeseeni, kun ei muistanut omaansa. Kuuntelin vain verhon takana, kun mumma pistää nukkumaan tyhjään sänkyyn viereeni ja odottelin, koska joku sen käy hakemassa pois.
Dreenien ja letkujen poistostakin olin ehtinyt kuulla kauhutarinoita. Tämäkään ei kuitenkaan ollut niin kauheaa. Juu, kyllähän se kirpaisi, kun kiskaistiin pois letkut rintojen alta ja paineltiin ylimääräisiä nesteitä pois. Mutta kauhein kokemus itselleni oli leikkaussali. Se paikka, jossa itse asiassa en edes tuntenut fyysisesti oikeastaan mitään, oli kaikista pahin. Kävelen sairaalan kamppeissa pitkin leikkausosaton käytävää ohi huoneiden, joissa ihmisiä makaa tajuttomana leikkauspöydällä ja henkilökunta härkkii ympärillä. Omaan saliin päästyäni oli pakko pysähtyä hetkeksi sisäänkäynnille ja vähän peittää kasvojaankin. Valoja, monitoreita, letkuja, pöytiä, tuoleja, steriiliä ja kliinistä, ihmisiä maskeissa. Ei, ei, ei, ei. Jotenkin kaikki ihmisyys hävisi sillä hetkellä, kun astuin sisälle, vaikka kaikki olivat ystävällisiä. Menin makaamaan leikkauspöydälle, yksi hoitaja ryhtyy kiskomaan toiseen käteen verenpainemittaria ja toinen hoitaja tippalaitetta toiseen. Ja sörkkää sen ensin kahdesti sivuun. Luojan kiitos, että ehdin maata pöydällä vain viidestä kymmeneen minuuttia ennen nukutuslääkärin saapumista. Mies kyseli jotain, pisti lääkkeen tippalaitteeseen, ja kymmenessä sekunnissa lääke alkoi tuntua ensin kädessä, sitten sydämessä. Ja sitten olin heräämössä.
Yllättävää, että tuollaisesta kokemuksesta pahimpana jää mieleen tuo leikkaussali. Se ainut paikka, jossa olen täysin tajuttomana. Ehkä juuri sen vuoksi se oli pahin. Tiesin, että jään täysin vetnovieraiden armoille. Minulle voi tehdä mitä vain ilman, että tiedän siitä yhtään mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)