Pienemmät rinnat - miltä ne oikeasti tuntuvat?

Leikkauksesta on kulunut aikaa hulppeat 1,5 vuotta. Kulunut puolitoistavuotinen on ollut kaikin puolin haastava, ehkä elämäni haastavimpia ajanjaksoja. Haastavimmaksi se ei sentään yllä, sillä mukaan mahtuu myös masennusta ja uupumusta, mutta uskokaa kun sanon - ei olla oltu kaukana samasta tilasta.

Ihmiselle, jolle aktiivisena ja sosiaalisena pysyminen on elinehto, oli moneksi kuukaudeksi paikalleen jumahtaminen suoranaista helvettiä. Uskon, että mun tieni on ollut kivikkoisempi kuin useimpien muiden, sillä yli vuoteen ei ollut viikkoa (välillä edes päivää), kun paraneminen ei olisi aiheuttanut päänsärkyä. On ollut raskasta herätä välillä joka päivä uuteen, yhtä särkyiseen aamuun ilman mitään tietoa, tuleeko se koskaan päättymään. Olen käynyt läpi itsesyytökset siitä, että pitikö tehdä se. Pärjäilin kai ihan hyvin vanhoillakin rinnoilla, miksi menin leikkauttamaan. Nyt säryt ovat pahemmat, vaihtoivat oikeastaan vain paikkaa oikeasta olkapäästä ja hartiasta vasempaan rintalihakseen.

Mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. En saanut silloin puolen vuoden jälkeen kirurgiin yhteyttä, kun olisin tarvinnut, ja kun vuoden jälkeen sain hänet kiinni, oli vastaus lähinnä "elä nyt sen kanssa". Jos kenellekään käy ikinä samalla tavalla, suosittelen lämpimästi hakemaan toisen kirurgin mielipiteen, ja vaikka sitten sen kolmannenkin. He ovat kaikki ihmisiä, ja he ovat kaikki erilaisia. Olen kiitollinen, että toiselta kirurgilta sain lähetteen fysioterapiaan, sillä se on pelastanut minut. Jos joku haluaa kuulla kirurgien nimet, minuun saa yhteyden pistämällä kommenttikenttään viestiä ja sähköpostiosoitetta. Tarkistan kommentit aina ennen julkaisua, ja jos kyse on vain tällaisesta tiedustelusta, kommentti ei tule julki.

Käsitys omasta kehosta, viehättävyydestä ja seksuaalisuudesta on muuttunut täysin. Peilikuvasta katsoo sopusuhtainen nainen, joka kerrankin tuntee olonsa viehättäväksi ja seksikkääksi. Ja ainut asia, mikä peilissä on muuttunut, on rintojen koko. Olin isoista rinnoistani todella epävarma ja suorastaan häpesin niitä. Halusin piilottaa ne, mutta toisaalta taas niiden piilottaminen oli mahdotonta. Välillä tuntui, että olisi ollut helpompi olla edelleen sen 20 kg suurempi, jolloin rinnatkin olisivat sopineet kehoon paremmin. Nyt ne sopivat paremmin pieneen, kapeaan kehoon ja mulla itselläni on olo, että mua ei arvioida enää sen vuoksi, että mulla on isot rinnat. Vihasin sitä tunnetta, että sain huomiota rintojen vuoksi. Seksielämäänkin tämä tietenkin on vaikuttanut. Kun olo oman kehon suhteen on itsevarmempi, myös seksin harrastaminen on mukavampaa ja hauskempaa. Aiemmin halusin pitää rintaliivit päällä, mieluummin myös paidan päällä. Vihasin jokaista liikettä, jotka saivat ne lollottimet liikkumaan. Nyt niiden liikkuminen ei edes haittaa. Rintojen ja nännien tunto ei tosiaan ole ennallaan, mutta sain sen tilalle jotain paljon parempaa, joten ei se haittaa.

Sitten taas käsitys omasta itsestä. Alussa pelkäsin sitä, että kun kehosta viedään jotain niin hallitsevaa, niin jonkinlaista kriisiä on odotettavissa. Sitä ei kuitenkaan ikinä tullut. Enemmän mulla on ollut kriisiä silloin, kun olen pelännyt, että ne pirulaiset kasvavat takaisin heti. Mä olen itsevarmempi, onnellisempi ja persoonallisempi kuin olen ikinä ollut. Pelkästään rintojen pienentymisen seurausta tämä tuskin on, vaan taustalla on käyty aikamoista henkistä kamppailua itsensä puolustamisen ja muun henkisen puolen kanssa aivan muista syistä. Mutta rintojen pienentyminen on varmasti helpottanut prosessia. Vaatteiden kanssa on ollut hieman ongelmia, koska pukeutuminen pienten rintojen kanssa tuntuu olevan aivan erilaista kuin suurien. En siis oikein osaa pukea itseäni, joskin vasta viime aikoina tilanne on hieman parantunut. Sitä kylläkin ihmettelen, että millaisille ihmisille takkeja tehdään, jos edes nämä rinnat eivät meinaa niihin mahtua?!

Eikä kukaan oikeasti ole erityisemmin huomannut niiden pienentymistä. Kukaan ei ole oma-aloitteisesti ihmetellyt ääneen, että onpa ne isot. Kaksi ihmistä on sanonut, että kyllä vähän jo ajattelivat, että eikö ne olleet suuremmat, mutta vasta kun sanoin, mitä olen tehnyt. Useampi on todennut, että ovat vain olettaneet niiden pienentyneen muun laihtumisen ja kutistumisen ohella (mainittakoon tässä, että olen painanut viimeiset 3 vuotta sen 63 kg +-2 kg, joten mitään laihtumista ei ole tapahtunut). Kaikki palaute on ollut positiivista ja kannustavaa.

Pienemmät rinnat, miltä ne oikeasti tuntuvat? Ihan helvetin hyviltä. Sain kaupan päälle vielä miljoonien arvoisen opetuksen siitä, että luovuttaminen ei kannata. Liikuntaakin on nyt pakko harrastaa, jos haluaa pysyä toimintakykyisenä. Joten eikös tämä lopulta aika kivasti kääntynyt? Jäljellä on enää koirankorvasta eroon pääseminen, joka näillä näkyminen saa odottaa vielä jonkun aikaa. Joku päivä senkin kuitenkin vielä teen.

Eikä kukaan edes huomannut

Alkavat säryt ja turvotus vähän helpottaa, mutta tämän jälkeen tuntuu, että tissit on entistä ehommat. Ehkä rehkiminen ei ollutkaan niin pahitteeksi? Särky ei kuitenkaan ollut mitään maata mullistavaa ja tuli vasta päivän jälessä, mun kropassa muistuttaa kestoltaan lihassärkyä treenipäivän jälkeen. Etiäppäin!

Sukujuhlat tuli, oli, meni, eikä kukaan edes huomannut. Tietenkin asia itsessää on sellainen, ettei siitä ihan helposti suutaan avaa vaikka huomaisikin, mutta kahden tädin kohdalla olen satavarma, että jos olisivat huomanneet, niin palautetta olisi tullut. Mutta ei, ei mitään, ei tullut kovaäänistä ihmettelyä, johon olin toisen tädin osalta varautunut. Ehkä eivät sitten huomanneet yhtään mitään.

Äitikin alkaa pikkuhiljaa lämmetä muutokselle. Tammikuussa, kun kerroin harkitsevani leikkausta, vastaus oli suunnilleen "Ei herranjumala ethän sä ny semmoseen voi mennä et kyllä varmasti mene mihinkää leikkaukseen!". Pari kuukautta myöhemmin tilanne oli jo enemmän "En mä kyllä tykkää, mutta sunhan päätös se on, en mä varmaan sun päätä saa käännettyä". Leikkauksen jälkeen siirryttiin "kunhan vain ei katuisi päätöstään" -vaiheeseen. Pari kuukautta leikkauksen jälkeen ihmeteltiin kokoeroa ja jo vähän tunnustettiin, että ihan oli varmaan oikea päätös jos olo on helpottunut. Mutta eilen, eilen se tapahtui. "Täytyy kyllä sanoa, että kyllä nuo sopii sulle paljon paremmin nuo pienemmät".

Silloin, kun leikkaukseen menemistä pohdin, oli suurin murheenaiheeni se, mitä muut sanovat. En ikinä uskaltanut tehdä asialle mitään, koska pelkäsin niin kovasti muiden sanomisia. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että kukaan ei edes huomaa. Mummun mukaan mä olen muutenkin jo niin ohentunut, että luonnolistahan niidenkin pienentyminen on. Ehkä annan ihmisten pysyä tässä mielikuvassa ;).

Lisää liivejä - niitä kunnollisia!

Saunomista on nyt kokeiltu eikä mitään kauheuksia tapahtunut. Saunakunto on kylläkin hävinnyt olemattomiin, mutta toisaalta ei sitä oo aiemminkaan erityisesti ollut. Seuraava etappi olis uiminen. Tänään ollaan taas kaverin kans menossa rannalle, mutta en tiedä, uskallanko siellä käydä uimassa... Ehkä uimisen suhteen odottelisin mieluummin jonkun aikaa vielä. Sukujuhlissakin olin eikä kukaan mitään mistään sanonut. Näissä juhlissa oli kuitenkin vain murto-osa suvusta, ensi viikonloppuna olisi sitten koko suku koolla.

Mutta on ne hyvät tissit! Ikinä varmaan oo tisseistäni tällaista lausahdusta sanonut. Päätin tänään sitten koettaa tilata Lumingerielta parin liivejä, jotka olivat suosikkini ennen leikkausta. Lumingerie on verkkokauppa, joka pelasti mut postimaksuilta, jotka ovat suhteellisen kivat ulkomailta tilatessa. Liivit alkavat koosta D, joten enää ei ole erityisesti tuolle sivustolle asiaa. Nyt kokeilin kuitenkin tilata 65D ja 70D, joista toivottavasti jommat kummat sopivat. Kokolaskurin mukaan mulle voisi mennä jopa koko 70DD, joten katsotaan. Sääli, jos kummatkaan eivät istu, sillä pidin kovasti noista liiveistä. Kyseessä siis Freyan Decot. Ainut liivimalli, joka istui hyvin. Snif.

Vähän nuo tuntuvat turvonneen tässä kyllä... Mahtaisiko syypää olla sulavat ompeleet ja helle? Käytin kyllä yhden päivän liian heppoisia liivejä, tajusin vasta illemmalla kun alkoi särkeä. Toisaalta mulla alkaa aina yleensä tässä vaiheessa kuukautiskiertoa turpoamaan paikat, joten saattaa olla kyse myös siitä. Aiemminhan mulla aina kasvoi yhdellä kuppikoolla rinnat, kun kuukautiset lähestyivät. Oh joy! 

Hengissä ja kuosissa!

Lomalta on palattu, ja sekä allekirjoittanut ja allekirjoittaneet tissit on hyvässä hapessa. Great success ;).

Mikä viikko mulla on nyt menossa, 8. viikko? Kyllä kai. Viikon päästä on kontrolli kirurgille ja sitä odotan innolla. Kärsimättömänä odottelen, että mitä se mahtaa sanoa. Viimeksi sanoi, että rintojen sivuille tehdään ehkä rasvaimu, mutta sitä pohditaan sitten kontrollissa. Eli ensi viikolla. Itse en pistäisi tälle operaatiolle vastaan, tissit ovat jääneet "pullottamaan" sivuille, eikä se tunnu olevan vain turvotusta. Jos mietitte, miltä ne sitten näyttävät, niin samalta kuin tässä postauksessa olevassa kuvassa. Tilanne ei ole muuttunut mihinkään suuntaan. Vasemman rinnan sisäkulma alkaa olla parempi, mutta turvottelee ja kipuilee edelleen. Kunnolla teipattuna ja tuettuna ei ole mitään, mutta jos teipit alkavat venyä eivätkä enää tue yhtä hyvin, se alkaa oiria. En oo kuitenkaan erityisen huolissani enää asiasta, koska edistystä on tapahtunut.

Yritin etsiä liivikaupasta tukevia, mukavia ja pehmeitä kaarituettomia liivejä. Yksi kappale häitä olisi tulossa viikonloppuna, eikä suht peittävien sporttiliivien kanssa ole erityisen helppoa löytää päällepantavaa. Valitettavasti kaikissa kaarituettomissa liiveissä oli kuitenkin saumoja, jotka olivat lähes yhtä napakoita kuin kaarituetkin. Ja jos näitä saumoja ei ollut, niin olivat tukemattomat läpyskät. Kirurgi sanoi, että kaarituellisia saa ryhtyä pitämään, kun leikkauksesta on kulunut 2 kuukautta eli ensi viikolla, mutta saapa nähdä. Nuo kovahkoilla saumoilla varustetut kaarituettomatkin liivit painoivat ikävästi leikkausarpiin, joten en ole erityisen positiivinen sen suhteen, että pääsisin vaihtamaan ensi viikolla normaaleihin liiveihin.

Ihmisten ilmoilla oon liikkunut nyt enemmän ja oon ollut hyvin yllättynyt siitä, että kukaan ei ole huomannut. Toki ne ihmiset, joiden kanssa oon ollut paljon ja vuosia tekemisissä, huomaavat eron. Mutta uudemmat tuttavuudet eivät ole huomanneet mitään. Tässä huomaa sen, miten paljon omassa päässä vääristyi se, paljonko rinnat saa huomiota. Tai, no, toisaalta ei sitä huomiota naisten puolelta ikinä tullut, vaan miesten. Baareihin ja yökerhoihin mennessäni en oikeastaan ikinä katsele muita ihmisiä, päinvastoin. Kaverini aina sanoi, että onneksi hänellä on hyvä itseluottamus, koska varastan huomion. Katseita siis tuli, vaikka itse en asiasta juuri ollutkaan tietoinen. Mutta katsotaan, kun tämän ruljanssin jälkeen lähden baariin, vieläkö tulee huomiota ;). Itse nimittäin olen aina omassa päässäni ajatellut sen johtuvan isoista rinnoista ja inhosin sitä.

Mitä muuta. Loman aikana oon rasittanut rintojani suhteellisen reilulla kädellä, eivätkä ole sen suuremmin kipuilleet. Matkalaukkua on aina välillä kannettu mun puolesta, siitä olen hyvin kiitollinen, mutta suurimman osan ajasta kanniskelin laukkuni ihan itse. Vähän se huolestutti, mutta onnistui. Korkkareissa käveleminen ei ole erityisen mukavaa vielä, tärähtelee liikaa. Tässä tosin on mainittava, että mua ei korkkareissa juuri näe, joten mun jalka ja askel ei muutenkaan ole tottunut niihin. Mutta mielelläni jätän korkkareilla kävelemisen vielä parin viikon päähän. Liikunnan suhteen oon tarponut metiköissä ja kallioilla sekä kävellyt kaduilla aika paljon, eikä ongelmia ole juuri ollut. Jaloissa tuntuu, että ei oo liikuttu erityisemmin aikoihin, mutta rintojen suhteen ei ongelmaa. Juoksulenkille tai muuhun vaativampaan on turha kuvitella vielä lähtevänsä, kyllä kävelylenkeissä on riittävästi tekemistä.

Nyt pohdiskelen, että vaihtaisinko teipit vai enkö vaihtaisi teippejä. Viikon päästä on kontrolli, nykyiset teipit on olleet nyt kohta pari viikkoa. Hyvin ovat kuitenkin kiinni eivätkä haavat kipuile. Hei, itse asiassa joo, nännien ympärillä olevat arvet olivat yhdessä vaiheessa hyvinkin särkyiset, mutta eivät särje enää. Kipukohta aina siirtyy paikasta toiseen ja nyt ei ole ollut enää mitään erityisen kipeää kohtaa. Kyljelläkin pystyn nukkumaan jo aika hyvin, joskin jossain vaiheessa yötä yleensä käännyn selälleni.

Fiilis on siis kaikin puolin oikein hyvä. Hieman ongelma on hartianseudun ja olkapään kanssa. Mulla on ollut aiemmin olkapäässä tulehdus ja muutenkin ongelmaa, ja se on pysynyt kunnossa säännöllisellä lihasharjoittelulla ja venyttelyllä. Nyt kun se on ollut jo yli 2 kk suurimmaksi osaksi tekemättä mitään, niin säryt ovat alkaneet tulla takaisin. Onneksi paraneminen rintojen pienennysleikkauksen jälkeen alkaa olla jo niin pitkällä, että pystyn pikkuhiljaa ehkä taas tekemään niitä liikkeitä, joita olen tehnyt sen hyväksi.

Nihkeää etenemistä...

Kyllä se nyt niin taitaa olla, että saan huomenna lähteä metsästämään kaupungille parempia liivejä. Pakko se on myöntää, että vaikka koenkin noiden ostamieni urheiluliivien olevan sopivan kokoiset, niin tässä vaiheessa ne puristavat liikaa. En kuitenkaan aio käydä hakemassa taas yksiä urheiluliivejä lisää, vaan ajattelin ensisijaisesti koettaa löytää tukevat, sirommat liivit. Sellaisiakin kuulemma on olemassa. Toivotaan, että en ole liian kapea. Oon ollut yllättynyt siitä, miten edes ympäryksellä 70 ei tahdo löytää. Hemmetin ärsyttävää.

Kuten edellisessä viestissä kerroin, niin inhottava kiskova tunne vasemman rinnan sisäsyrjästä on lähtenyt. Luojan kiitos siitä! Turvotusta on kuitenkin vielä reilusti etenkin kyljissä, joka näkyy todella hyvin tässä kuvassa. Ennen tämän kuvan näkemistä en ollut edes tajunnut sitä, miten paljon turvotusta on. Viikkojen kuluessa sen pitäisi kyllä lähteä litomaan, mutta aaaaarh, kärsivällisyyden pitäisi todellakin olla jotain syötävää... Tässä kuvassa mulla tosin on ne vähemmän tukevat sporttiliivit, jotka ei todellakaan purista kyljistä yhtään. Ehkä menin viikonlopun liian löysillä liiveillä siis, mutta olihan niillä paljon mukavampaa heilua kuumassa auringossa kuin puristavilla liiveillä. Forgive me.

Kyse oli tosiaan kurssiviikonlopusta. Kurssikaverit on nähneet mut pari kertaa "alkuperäisessä tilassani" ja odottelin ihan mielenkiinnolla, mahtaako kukaan sanoa mitään tai edes huomata. Lopputulos taisi olla, että kukaan ei loppujen lopuksi edes huomannut. Koska lauantai oli kuitenkin rankka ja sisälsi lisävalojen, jalustojen ja muiden roijaamista ympäri opiston markkia, niin jouduin kyllä kertomaan, mistä on kyse. Tai en joutunut, mutta halusin kertoa, että tästä syystä en valitettavasti pysty nyt tuota painavaa lisävaloa kanniskelemaan, voisiko joku muu sen ottaa. Yllätyksekseni vastaanotto oli hyvin uteliasta ja positiivista, kyselivät kaikenlaista ja sympatisoivat. Yksikin alkoi vuodattaa, miten haluaisi itsekin vastaavaan leikkaukseen. Olivat kuullessaan aika yllättyneitä. Rinnoista kuitenkin lähti yli puolet pois, joten ehkä ensinnäkin mulla tosiaan se lähtökoko ei ollut megalomaaninen, ja toisekseen nykyiset sopii kroppaan niin hyvin, ettei kukaan edes kiinnitä huomiota.

Palatakseni fyysiseen paranemiseen, tosiaan yksi särky on poissa. Mustelmat ovat vaihtaneet taas vähän paikkaa ja ovat nyt ulkosyrjissä. Ihokin kuoriutuu aivan eri paikasta, tällä kertaa rintojen päältä. Aiemmin se kuoriutui kyljistä. Ruhjemaista pientä särkyä on välillä, mutta ei mitään kummoista, rankempana päivänä joutuu ottamaan lääkkeen. Muutama päivä menee nyt pitkälti levossa, joten saavat taas rauhaa parantua. Ympyräarpien haavateipit näyttivät huonoilta, joten vaihdoin ne ja totesin, että toinen arpi näyttää vähän punoittavalta. Lisäksi siellä oli parin millin kolo. Okei, hyvin pieni, kuiva kolo, saattoihan se johtua siitäkin, että rupi lähti teipin mukana irti. Mutta kiva löydös se ei ollut ja toivon, että se ei muutu suuremmaksi ja inhottavammaksi. Sen verran monta kauhukuvaa netistä löytänyt haavoista, jotka eivät tahdo umpeutua, että ei kiitos. Täytyy nyt seurailla tilannetta... Mitään kuumotusta ei kuitenkaan ole, kipeähän tuo nännin alue on, mutta luulisin sen kuuluvan ihan asiaan. Loput teipit vaihdan torstaina, sillä perjantaista alkaen kuluu reilu viikko reissussa. Siinä saattaa tulla sitten päivitystaukoakin, konetta en aio raahata mukana.

Mitä muuta. 6 viikon rajapyykki lähenee ja on enää parin hassun päivän päässä (mun piti oikein kalenterista laskea, että oonko mä nyt oikealla viikolla edes...). Kirurgin mukaan silloin saisi omien tuntemusten mukaan jo liikkua rajoituksetta. Ajattelin huomenna ottaa iloa ainakin vähän irti ja lähteä kävelylenkille. En uskalla kokeilla juoksemista vielä, mutta toisaalta mä oon joutunut makaamaan niin kauan aikaa, että hyvä aloittaa kevyemmin.

Hassua muuten. Mulla ei oo enää yhtään pienirintainen olo. Itse asiassa välillä tunnen oloni isorintaiseksi. Sopivan isorintaiseksi. Mennyt on kaukana oleva hämärä muisto vain.

Sormet ristiin, että löydän huomenna liivit ;)!

Kuukausi petipotilaana...

Sama juttu joka kerta kun käyn kotona kääntymässä. Sisarusten muksuilla on aina liikkeellä jotain, ja useimmiten se tauti tarttuu sitten muhunkin. Etenkin nyt kun on varmasti vastustuskyky vielä alempana leikkauksen ja sisällä makaamisen jäljiltä. Oma moka, olis kannattanut odottaa vielä ennen sinne menemistä. Tässä on nyt sitten oltu jo kuukauden päivät tyystin petipotilaana. Ensin oli flunssa, josta ehdin juuri passelisti parantua leikkausta varten. Sitten oli leikkaus. Ja nyt kun leikkauksesta alkaa parantua, niin eiköhän iske seuraavaa flunssaa päälle. Hermothan tässä menee. Pyh.

Katselin tänään aamulla peilistä ja mietin itsekseni, että onpas ne isot. Tuskin ovat kasvaneet tänä aikana, mutta jotenkin oli vain sellainen olo, että näyttävät suuremmilta kuin aiemmin. Ehkä oon ruvennut tottumaan siihen, että ovat pienet, ja sitten yllätyn, kun ovatkin suuremmat kuin muistin. Aika hämmentynyt oon siitä, miten vähän on pukannut kriisiä pintaan pienentyneistä rinnoista. Tajusin, että edellinenkin kriisinpoikanen iski juuri mukavasti ennen kuukautisia, jolloin vellon muutenkin aina itseinhossa. Kauppareissulle en oo tosin vielä päässyt, joten ehkä se onkin vielä edessä, kun vaatekaupassa ei enää tiedä mitä päällensä yrittäisi.

Kotona äiti ja sisko hämmästelivät niiden pienuutta. Siskolla on aina ollut pienet ja totesikin, että jännä katsoa mua pienillä rinnoilla, koska hän on vaan tyytyväinen, kun lasten myötä on tullut pari kuppikokoa lisää. Niin, no, joo, varmasti, kun lähtökoko on A-B-kuppi. Jos H-kuppiin olisi pistetty pari kuppia lisää siinä vaiheessa kun lapsia haluaa ryhtyä tekemään, niin itku ei olisi ollut kaukana. Äiti taas oli veljen vaimolle sanonut, että kunhan vain en katuisi myöhemmin päätöstäni ja muistutti vielä minuakin, että suuremmiksihan niitä saa aina huijattua jos tahtoo. Veljen vaimo oli ainut, joka tuntui puhtaasti olevan "mun puolella", vaikka kyllä sisko ja äitikin kovasti yrittivät. Ovat varmaan vain niin tottuneet näkemään mut isorintaisena, että vaikeaa totutella tähän. Veli ja isä eivät sanoneet yhtään mitään. Tiesivät kyllä leikkauksesta, mutta olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hassua.

Haavateippejä yritin käydä terveysasemalla vaihtamassa, mutta ensinnäkin heillä ei ollut sitä teippiä jota mulle on laitettu (haavapolin täti kyllä kehotti ottamaan antamansa teipit mukaan, mutta tietenkin unohdin) ja toisekseen hoitaja oli sitä mieltä, että hän ei noin siistejä teippejä haluaisi kiskoa irti. 7-10 päivän välein pitäisi vaihtaa ja nyt on kulunut sitten 12 päivää, viikon päähän on uusi aika. Mutta ei nuo haavat ole juuri vuotaneet, todella siistin näköiset.