Operaatio kuntoutus...

Kuntoutus. Täydellinen sana tämän romukasan takaisin liikkeelle saamiseen.

Ohjeen mukaan liikuntaa saa harrastaa 4 viikon kuluttua leikkauksesta omien tuntemusten mukaan. Rankempien lajien kohdalla on hyvä odottaa 6 viikkoa. Mulla on nyt mennyt kohta se 6 viikkoa, ja omia tuntemuksiani kuunnellakseni nyt vasta alkaa tuntua siltä, että voin aloittaa edes jonkinlaisen liikkumisen. 

Lähtötilanne on siis se, että perseeni on saanut tyytyväisenä levitä sohvalla viimeiset 7-8 viikkoa. En ole erityisemmin jumpannut tai venytellyt, en oo uskaltanut tehdä yhtään mitään sellaista, mikä venyttää tai rasittaa rintoja. Sairaalasta kotiutuessani sain fysioterapeutilta ohjeita liikkeisiin, joiden tekeminen on kuulemma tärkeää liikkuvuuden ja liikeratojen säilyttämiseksi.

Vinkki: noudata niitä fckn ohjeita.

Jonkun verran oon liikkeitä yrittänyt tehdä, mutta tunnustan suoraan, että hävyttömän vähän. Oon ollut niin vainoharhainen, etten oo uskaltanut. Tänään sain taas todeta, mitä sanonta "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää" tarkoittaa. Kävin kävelyllä, joka oli suoraan sanoen aika tuskainen. Kipuja ei ollut, mutta lihakset kiristivät joka paikasta. Ensinnäkin isojen rintojen kanssa liikkuessa on ollut paha tapa nostaa hartioita kohti korvia ja olla kumarassa. Rintoja varoessa nuo tiukassa istuvat vanhat tavat ovat vain korostuneet ja sain tehdä kovasti töitä sen eteen, että hartiat olisivat alhaalla. Ensimmäiset 30 min meni tapelllessa. Pahimmin kiristi rintojen välissä, tuntui kuin joku olisi jatkuvasti kiskonut alaspäin. Hartioiden pyörittely helpotti oloa sen verran, että loppulenkistä rintojen väli ei enää kiristellyt - vasen hartia kylläkin.

Olen jumissa. Pahasti. En muista koska olisin ollut näin jumissa. Mutta todettava se kai tässä on, että lepovaihe on ohi. Tämähän ei tarkoita hillitöntä rehkimistä vaan sitä, että kevyesti lähdetään taas liikkeelle. Pari kertaa venähtäneen nilkan kanssa klenkanneena ja kerran tulehtuneen olkapään hoitaneena oon oppinut, että jossain vaiheessa on vain lähdettävä liikkeelle ja ryhdyttävä tekemään asioita, sillä lepääminen ei muuta tilannetta enää paremmaksi. Nyt taitaa olla se hetki.

Mitä oon tehnyt?
* Kävelylenkki. 4 km, 40 minuuttia ei varsinaisesti urheilua ole, mutta alku se on sekin.
* Venytyksiä, ei mitään repivää. Oon pyöritellyt hartioita, maannut lattialla kädet sivuille ojennettuna, venyttänyt rintalihaksia seinää vasten ja tehnyt pari venytysliikettä olkapäiden kunnon tueksi.
* Lämpöhoitoa. Vähän varauksellisesti, linkin takana on syyt plussiin ja miinuksiin. Käytän, koska rentouttaa lihaksia. Kauratyynyä oon pitänyt enimmäkseen hartioilla, niskalla ja selällä. Tänään kokeilin käyttää myös rintojen välissä ja alapuolella, mutta sen käyttäminen leikkauksen jälkeen saattaa olla aika kyseenalaista... Ehkä soitan haavapolille ja kyselen, onko sen käyttäminen ok?

Rintojen pienennys, miksi ihmeessä?

Netti on pullollaan blogeja, joilla ihmiset jakavat kokemuksiaan rintojen pienennysleikkauksesta. Olen käynyt läpi vaikka mitä, mutta suurin osa jättää jälkeensä tyhjän aukon. Kaikki keskittyvät kertomaan fyysisesti paranemisprosessista, arpien umpeutumisesta, veristen siteiden vaihtamisesta, kivuista ja säryistä. En ole nähnyt vielä yhtäkään, joka kertoisi myös siitä, miltä rintojen pienentäminen oikeasti tuntuu. Miltä tuntuu kohdata ystävät, tuttavat, sukulaiset, työkaverit, koko maailma sen jälkeen, kun hyvin hallitseva osa omaa ulkonäköä on lähtenyt? Miltä tuntuu nähdä itsensä peilistä sen jälkeen, kun ensimmäisenä sieltä ei enää tuijotakaan tissipari? Millaista on olla itsensä kanssa, kun jotain aina siinä ollutta ei enää olekaan siinä?

Löysin myös toisen aukon netistä löytämistäni blogeista. Vain kaksi ihmistä lähti samoista mittasuhteista kuin minä. Kaikilla muilla tilanne oli kirjaimellisesti suurempi. Rintani eivät tuota minulle suuria fyysisiä ongelmia, toisin kuin monilla muilla, mutta kärsin päivittäin niska-hartiaseudun säryistä, tälläkin hetkellä syvään hengittäminen sattuu lapojen väliin ja hartiaan. Lisäksi ryhtini on etupainotteinen eikä suorassa seisominen ole erityisen vaivatonta. Tämä ei johdu siitä, että rintani olisivat valtavan superin massiiviset vaan siitä, että olen muuten niin hoikka. Yleensä en siis mahdu esimerkiksi seisomaan suorana takki päällä, sillä ei ole olemassa takkia, joka olisi tehty minun vartalolleni. Muistan yläasteella 14-vuotiaana, kun kuukautiseni alkoivat ja niiden mukana myös rintojen kasvaminen. Inhosin niitä. Kun koitti se päivä, että ne eivät mahtuneetkaan enää B-kuppiin, olin kauhuissani ja pyörin itseinhossa. Käytin koko yläasteen ja lukion lähestulkoon vain sporttiliivejä, jotka nekin olivat liian pienet. Ne kutistivat rintani olemattomiksi. Sporttiliivit jäivät lukiossa, mutta alkaen 14-vuotiaasta ei ole ollut montakaan päivää, että olisin viihtynyt rintojeni kanssa.

Miksi blogin nimi on nimenomaan Kaksosista eroon? Kaksoset ovat kutsumanimi muiden joukossa kaiken kokoisille rinnoille, mutta omalla kohdallani se kertoo erityisen hyvin siitä, millaisen merkityksen omat rintani ovat saaneet omassa suhteessa itseeni ja suhteissani muihin. Erityisen hyvin tuo kutsumanimi sopii tähän, sillä se liittyy erääseen henkilöön, joka ei todellakaan tuntunut välittävän minusta minään muuna kuin parina isoja tissejä. Muisti aina ennen kaikkea kysyä, miten kaksoset voivat. Tämä ei sinänsä ole erityisen uusi tunne, sillä miehiin tutustuessani huomio tuntuu muutenkin aina keskittyvän vartalooni. Eräs naispuolinen ystävänikin luonnehti minua tällä tavoin ihmiselle, jota en ollut vielä tavannut: "Se on semmonen pitkä, tumma ja isotissinen, sä tiedät ku sä näät". Huumori huumorina ja tässä tapauksessa se oli oikeasti huvittavaa, mutta kelvannee kuitenkin hyväksi esimerkiksi siitä, mitä minussa ensimmäisenä nähdään. Kuka tahansa isorintainen tietää, että jos kaksosilla riittää kokoa, niin niillä riittää myös huomiota.

Tässä vaiheessa varmaan on noussut mieleen jo kysymys, että minkä kokoinen se sitten oikein on. Olen 179-senttinen, painoindeksini on 20. Tämänhetkinen lähtökokoni on 65G-65H. Erikoisliikkeessä on vain muutama hassu ja huonosti istuva malli, jotka ovat kokoluokkaani. Korsettia etsiessäni minulle on sanottu, että olen liian kapea, ei ole. Olkaimettomat liivit? Turha kuvitellakaan. Tilaan liivini Iso-Britanniasta. Omistan kahdet käyttökelpoiset liivit: toiset ovat kokoa 65G ja pidän niitä suurimman osan ajasta. Toiset ovat 65H ja pidän niitä, kun kuukautiset lähestyvät ja tissini alkavat kasvaa. Entä urheilu? Lukiossa ja sen jälkeen käytin kaksia urheiluliivejä päällekkäin. Kokoluokkani taisi olla tuolloin 75E-75F. Laihduttuani onnistuin löytämään liivit, jotka tukevat ihan yksin kappaleinkin, mutta malleissa ei ole juuri valinnan varaa. Nykyiset blokkaavat verenkierron, joten välillä jo 10 minuuttia lenkin aloittamisen jälkeen tuntuu veri loppuvan päässä.

Blogissa ei tule olemaan kuvia paljaista, arpisista rinnoista. Niitä löydätte runsaasti muualtakin, omani tuskin tekevät poikkeusta niissä.  Saatan laittaa kuvia kyllä muusta aiheeseen liittyvästä, kuten kokoluokka ennen ja jälkeen - vaatteet päällä. Kyllähän tänne väkisinkin särky- ja arpimutinoita tulee, mutta ainakin haluaisin keskittyä siihen sisäiseen omakuvaan. Mitä sille tapahtuu vai tapahtuuko mitään? Tällä lähdetään!