Mikä rapakunto!

Puolisen tuntia juoksentelin ulkona palloleikeissä (e he he, palloleikkejä ulkona), ja onnistui! Eli näyttäisi pikkuhiljaa siltä, että mäkin alan päästä tästä liikkeelle. Mutta voi jestas, kaikki juoksu- ja lihaskunto on poissa. Okei, mun kohdalla tää liikuntatauko ei oo kestänyt vain tätä aikaa, kun oon ollut petipotilaana (eli viimeset 3 kuukautta flunssat mukaan lukien), vaan oon ollut eräistä muista syistä hyvin liikuntahaluton viimeisen puoli vuotta. Ja sen huomaa, sen todellakin huomaa.

Ensinnäkin mun mainiosta kävelykunnosta ei oo mitään jäljellä. Jalkojen lihaksiin alkaa särkeä nopeasti ja paikkoihin, joita ikinä ennen ei ole särkenyt. Nilkat ovat taas löystyneet, ja juoksemisessa tuntuu, ettei niissä ole tukea. Vanha olkapäävaiva on alkanut taas vaivata, kun mitään sen kanssa ei ole tehty. En uskalla edes ajatella, että missä kunnossa on sellainen ihminen, joka ei liiku ikinä, jos mäkin menen puolessa vuodessa tähän kuntoon.

Lohtuna, joskin laihana sellaisena, on kuitenkin se, että kyllä se lihaskuntopohja siellä on. Ja kun vain ryhtyy tekemään, niin se tulee kyllä takaisin. Olkapää nyt vähän huolestuttaa, sillä sen harjoittaminen tarkoittaisi käsin tekemistä, ja tähän mennessä ne liikkeet eivät ole tuntuneet tisseihin erityisen hyvältä. Itse asiassa Kirsin kuntopiiri -blogista löytyi hyviä liikkeitä, joita olen tehnyt olkapään kanssa aikoinaan. Näitä pitäisi ryhtyä taas tekemään. En ole uskaltautunut kokeilemaan. Etenkin nyt tässä oikealla näkyvän kuvan (linkattu Kirsin kuntopiiri -blogista) liikettä olen tehnyt paljon, ja se avaa ja vahvistaa juuri oikeita lihaksia. Mutta tuntuu myös rintalihaksissa, siksi se on tällä hetkellä vähän ikävä. Kyse on siis ulkokierrosta kuminauhalla.

Mutta jos olkapäiden tai ylävartalon kanssa on ongelmia, kannattaa vilkaista tuota blogia. Isorintaisilla on usein muutenkin ongelmia myös ryhdin kanssa, ja noista liikkeistä löytyy vinkkejä siihen ongelmaan. Itse olen näitä samoja liikkeitä tehnyt eri muodoissa, ja oma ryhtini alkaa olla aika hyvä. Se on myös selkeästi parantunut viime aikoina ihan itsestäänkin, kun olen vain keskittynyt aina käyttämään keskivartalon lihaksia, ihan vain kotona jääkaapille kävellessäkin.

Ja hei, juoksentelu onnistuu Shock Absorberin liiveillä, joista aiemmin olen blogissani puhunut (täällä). Suosittelen lämpimästi, mutta jos hankitte, niin muistakaa, että ovat hyvin jämäkkää kokoa, joten kannattaa suosista ottaa useampi koko kokeiltavaksi. Myös niitä kokoja, jotka tuntuvat liian isoilta.

Vihdoinkin!

Mä pääsen liikkumaan! Keuhkot sanovat vielä vähän vastaan, mutta kevyttä kävelylenkkiä pystyn taas tekemään yskimättä. Eilen koitin pelata pallolla miehen ja miehen pojan kanssa, ja hidastempoisuuden vuoksi jaksoin pelata yllättävänkin kauan, mutta lopulta keuhkot sanoivat, että nyt riittää hyppiminen. Mutta keuhkot sanoivat, ei tissit, vaikka muutaman juoksuaskeleenkin otin! Pelaamisen jälkeen siirryin puolen tunnin kävelylenkille. Keskityin pitämään keskikroppaa tiukkana, jotta hartiat voivat levätä, ja suurimman osan matkaa taisin jopa onnistua siinä ilman suurempia jumituksia. Ehkä tilanne ei siis olekaan niin toivoton kuin se viime yrittämällä oli, taisin vain lähteä liian aikaisin liikkeelle.

Tässä huomaa sen, miten yksilöllistä paraneminen on. Joissain blogeissa hehkutetaan, miten jo 4 viikon jälkeen on päässyt tekemään vaikka mitä. Mulla siihen meni 10 viikkoa. Tosin joku kertoi pystyneensä liikkumaan kunnolla vasta puolen vuoden kuluttua, joten 10 viikkoa ei edes ole vielä paljon.

Mites sitten arpien hoito? Teippien pitkään pitäminen kuulemma vähentää arpikasvua, mutta jossain vaiheessa teipeistäkin on luovuttava ja annettava ihon hengittää ja parantua. Myös arpikasvu on hyvin yksilöllistä, toisilla arpea ei juuri tule, toisilla taas saattaa hyvinkin olla arpien liikakasvua. Omista vanhoista arvista voi hyvin päätellä, kumpaan ryhmään kuuluu. Mun arpikasvuni on kait ihan keskivertotasoa ellei vähän vähäisempääkin. Ennen leikkausta peloteltiin kovasti niillä näkyvillä arvilla, mutta itse suhtaudun arpiini enemmänkin niin, että onpahan tullut elettyä. Nämä arvet sitä paitsi ovat suurimmaksi osaksi piilossa rintaliiveissä kauniiden raskausarpieni kanssa, joten samaan konkurssipesään ne menevät...

Arpien vaalentamiseen tarkoitettuja aineita löytyy mm. apteekista, varmasti luontaistuotekaupoistakin. Itse ostin apteekista, kun sinne muutenkin asiaa oli. Apteekin tädeiltä kysyin suoraan apua, ja nopeasti sitten tuote löytyikin. Vaihtoehtoja oli kaksi, Bio-Oil erikoisihonhoitoöljy ja Kelo-cote geeli. Hintaeroa näillä oli jonnin verran, joten päädyin ostamaan Bio-Oilia, vaika ilmeisesti Kelo-cote on tehty juuri tätä tarkoitusta varten. Bio-Oilia hierotaan kahdesti päivässä vähintään kolmen kuukauden ajan, eikä sitä saa käyttää rikkoutuneelle iholle. Hintaa oli jotain alle 15 €. Molemmat tuotteet löytyvät mm. osoitteesta Apteekkituotteet.fi 

Oon hyvin laiska voiteiden käytön kanssa, joten saa nähdä, miten tämän litkun suhteen käy. Tuoteselosteessa luvataan sen tasoittavan muitakin epätasaisuuksia iholla, joten sinänsä tuntuisi suht monikäyttöiseltä aineelta.

Milloin mä pääsen taas liikkeelle?

Kyllä hiertää ja pahasti.

Koti ei tunnu yhtään kodilta, kun on sen vankina viikkokausia. Muistan erään entiseen elämääni kuuluneen ihmisen poteneen aina "festarimasista" kaikkien sosiaalisten viikonloppujen, etenkin festareiden, jälkeen. En ikinä tajunnut sitä, kunnes huomasin itse potevani samaa masennusta tuon parin viikon juoksuruljanssin jälkeen. Vaikka paluu kotiin olikin mukavaa, niin samalla se tarkoitti paluuta arkeen, joka tässä tapauksessa tarkoittaa lepäämistä, varovasti ottamista ja aika pitkälle kotona olemista. Ensimmäisellä reissulla Ahvenanmaalla tuli liikuttua paljon luonnossa miehen kanssa kuvaamassa. Sen jälkeen oli taas ihanan aktiivinen olo. Ja nyt... Pffft.

Ja mies? Mä rakastan miestäni enkä voisi kuvitella enää elämääni ilman häntä. Mutta kun päivästä ja tunnista toiseen olet sidottuna omaan pieneen sisätilaasi, jonka jaat jonkun kanssa, niin kyllä alkaa kiristää. Tilanne olisi eri, jos mullakin olisi jonkinlainen sosiaalinen elämä, mutta se rajoittuu tällä hetkellä lyhytaikaiseen tekemiseen tutussa seurassa suhteellisen harvoin. Graduakin väännän kotona, koska en halua tissisärkyisenä istua kirjastossa.

Mutta tiedättekö, mikä kuukausien makaamisen jälkeen on kaikista pahinta? Se makaaminen ei enää haittaa. Kyllä, makaaminen on itse asiassa ihan kivaa. Ihan hyvin voisin kuluttaa päivästä tuntikausia ihan vain makaamiseen. Tai istumiseen. Ja telkkarin tuijottamiseen. Tiedättekö, mikä siitä tekee kaikista pahinta? Mä olen ollut sohvaperuna ja päässyt sieltä liikkeelle siihen pisteeseen asti, että juoksulenkit olivat normaalia arkista rutiinia. Muistan, miten ihana oli olo silloin. Muistan myös sen, miten vaikea sinne oli päästä! Ensimmäinen kuukausi on yhtä hampaiden kiristämistä ja itsensä pakottamista, jotta pääsisi taas liikkeelle ja saisi siitä jälleen otteen.

Ja vielä tätäkin pahempaa? Kai sen nyt huomaa. Ärsyttävää, tyhjänpäiväistä, täynnä tekosyitä olevaa rutinaa. Tällä hetkellä se korostuu varmasti sen vuoksi, että flunssa toi mukanaan yskän ja vei äänen. Joten en uskalla pistä nokkaani ulos. Kolmas flunssa peräperää... *painokelvotonta tekstiä*

Mitä pikemmin pääsette takaisin liikkumiseen kiinni, sitä parempi, todellakin. Koska mitä pidempään jäätte sohvalle röhnöttämään, niin sitä vaikeampi teidän on sieltä persettänne ylös nostaa. Sen vannon.