I can see!

Aloitetaan käytännöllä. Eilen kävin haavapoliklinikalla, jossa poistettiin ompeleet nännien ympäriltä ja punktoitiin molemmat rinnat. Punktoimista odotin kauhusta kankeana. Istuin siellä tuolissa tissit paljaana ja katsoin, kun lääkäri hipeltelee neulaa pöydällä Pientä paniikinpoikasta alkoi olla ilmoilla siinä vaiheessa, kun lääkäri siirtyi viereeni sen neulansa kanssa. Heeeengitä, ei tää oo niin kauheeta, tää on muutenki tää alue aika tunnoton, ei tunnu paljoo. Silmät kiinni odotin neulan lävistystä, ja sitten se tuli. Ja oli ohi. Ja ei kirpaissut paljoa. Ainakaan toisella puolella. Valitettavasti toisella puolella oli tunto paremmin tallella, ja siellä se kirpaisi jo enemmän... Mutta loppujen lopuksi punktoiminen ei ollut niin kauheaa kuin mitä siltä odotti. Kudosnestettä ei ollut kertynyt erityisesti, ja toipuminen näytti edistyvän hyvää vauhtia. Seuraava käynti on kontrolliaika kirurgilla ja ajankohtana kesäkuun puoliväli.

Sitä vain ihmettelen että oikea rinta on se, joka retkahti ja jouduttiin kursimaan uudelleen sairaalassa (löytyy tunnisteen Komplikaatiot takaa) ja se on myöskin se, jota pienennettiin reilummin. Se on siis nähdäkseni joutunut kärsimään paljon enemmän. Silti se on vasen puoli, joka on nyt kipeä ja turvoksissa. Nestettäkään sieltä ei punktoinnissa juuri irronnut vaikka kuvittelin turvotuksen johtuvan siitä. Lääkärin mukaan näytti tosin siltä, että ommel olisi hieman antanut periksi ja rinta olisi vähän levinnyt. Mutta vaikea sanoa mitään niin kauan kun turvotusta on. Ohjeissa kuitenkin sanotaan, että pitäisi ottaa yhteyttä, jos kipu ja turvotus lisääntyy. Täytyy katsoa nyt pari päivää, mitä tapahtuu... Toivottavasti lähtee rauhoittumaan. Mutta oikea rinta näyttää todella hyvin parantuneen/paranevan.

Sitten jotain haavateipeistä ja suihkuttelusta. Itseäni nämä asiat mietityttivät paljon, joten ajattelin jakaa omaa kokemusta ja tietoa aiheesta nyt kun sitä on tullut. Suihkuun sain tosiaan mennä heti leikkauksen jälkeisenä päivänä. Kirurgi antoi ymmärtää, että suoraa suihkuttamista haavateippien päälle ei välttämättä kannata harrastaa ainakaan silloin, jos punktoimisten ja dreenien jäljiltä on laastareita, olivatpa sitten vedenkestäviä tai eivät. Eli antaa veden virrata vapaasti ylhäältä alas. Haavateipit vaihdetaan 7-10 päivän välein vuodostakin riippuen. Minun kohdallani ne vaihdetaan mahdollisimman harvoin, sillä haavat eivät juuri vuoda (teipit pysyvät siisteinä) ja teippejä kiskoessa kuitenkin aina haava-alue kärsii. Nyt ensimmäisen kuukauden joudun pitämään teippejä nännien ympärillä, sen jälkeen vielä 1-2 kk rintojen alla olevissa pystyhaavoissa. Poikittaishaavoja mulla ei olekaan, koska leikkausmallina hyödynnettiin tikkarimallia. Ankkurimallissa haava tulisi myös poikittain. Mutta teipit pysyvät todella hyvin eikä ainakaan mun ole tarvinnut murehtia repsottavista teippien päistä.

Mutta hei. Mulla on jalat! Ja vatsa! Otin kuvan niin silmien tasolta kun vain voin ottaa, ja ei muuten ole tältä näyttänyt ennen. Aiemmin on saanut kurkkia tissien yli jos haluaa nähdä edes navan. Nyt hyvällä lykyllä näkee jo rintojen allekin. Pienet on ilot ihmisellä! Ei tätä tajua, jos ei ole omistanut kaiken peittäviä möhkyröitä...

P.S löysin kuin löysinkin kaapistani yhden paidan, joka istuu enkä ole ehtinyt vanhoilla tisseilläni venyttää sitä pilalle. Ainakin pari neuletta on nimittäin jo mennyt kotivaateosastolle venymisen vuoksi. Toppeihin asti en oo vielä päässyt, ei tällä hetkellä huvita turhaan kiskoa paitoja pään ylitse. Enkä selkeää kuvaa saisikaan paidoista, sillä toinen rinta on vielä niin turvonnut. Paitsi sen verran, että niistä näkisi, ovatko liian venyneitä. Mutta huivit on pop, niillä tänään kurssille mennessä piilotin kauluksesta pilkottavat tukiliivien superpaksut olkaimet ja muutenkin hävitin vähän pienentynyttä povea. Jotenkin en oo vielä itse omaksunut asiaa niin syvällisesti, että jaksaisin katseita. En tiedä, mietin edelleen sitä, moniko oikeasti huomaa ja moniko sanoo sen ääneen. Tai edes katsoo. 

Onks pakko jos ei enää malta?

Valtava läjä energiaa alkaa kohta pursuta yli! Nyt kun kivut ovat suurinpiirtein lähteneet ja niiden tilalla on lähinnä turvotusta ja kiristelyä, niin en sitten niin millään jaksaisi pysyä paikallani! Alkaa ärsyttää tämä kirjakielenkin kirjoittaminen. Ehkä vaihdan lennosta vapaampaan.

Joo. Hyvä. Paljo paree. Mä eilen yritin kameran kanssa bongata oravaa ihalla, ja tietenki niitä vilistää siellä nyt, kun mä istun kämpässä paskaisen lasin takana. Ihan näin aiheen sivusta.

Mutta fiilis on energinen, hyvä, iloinen, mahtava, loistava, kaikkea kivaa ja ennen kaikkea ihan järjettömän malttamaton. Ei jaksa enää istua ja maata neljän seinän sisällä! Haluan kaupungille, lenkille, salille, valokuvaamaan, kaikkea nyt heti mulle kiitos!

Päivän fiilisvideo:

 P.S. Tiedättekö/muistatteko sen tunteen, kun on rikkonut jonkun ison ihopalan (tyyliin muksuna vetänyt pyörällä kaatuessa polven rikki) ja se parantuessaan alkaa kiristellä? Sellainen olo mulla on tällä hetkellä mun nahan alla. Ja se särkee. Parantumisen merkki, kun alkaa kiinnittyä uudelleen uuteen kohtaan, mutta inhottavalta se tuntuu.

Peilistä tuijottaa pikkutissi

Hassua. Todella hassua. Peilistä tuijottaa takaisin pienirintainen, mutta sopusuhtainen nainen. Kaikki ovat aina hehkuttaneet sitä, miten paljon parempi olo on ollut leikkauksen jälkeen. Paljon on ollut tyytyväisiä sanoja myös siitä, että leikkauksen jälkeen on saatu rinnat, jollaisia on jo pitkään toivonut. Ei pienintäkään sanaa omakuvakriiseistä, pettymyksestä tai siitä, että rinnat olisivat leikkauksen jälkeen olleet liian pienet. En voinut uskoa tätä, pakkohan jonkun on ollut saada joku kriisi siitä, että niin valtava osa omakuvaa muutetaan?

Kun alussa menin plastiikkakirurgin konsultaatioon, järkytyin siitä, kun hän läväytti naamalleni B-kupin. Muutos tuntui valtavan suurelta. Olin kuitenkin niin turhautunut rintoihini, että en suosiolla luovuttanut siihen. Ehkä kyse on juuri siitä. Kun on riittävän kauan elänyt jonkin turhauttavan ja stressaavan asian kanssa, niin siitä eroon pääseminen lähes millä lopputuloksella tahansa on vain positiivista. Tietenkään rintojen pienennysleikkauksessa ei ole tarkoitus tehdä huonoa jälkeä, joka väistämättä tietenkin tarkoittaa myös asiakkaan (tai potilaan) toiveiden kuuntelemista. Oma kirurgini sanoi, että kroppaani olisivat hyvin sopineet vieläkin pienemmät, mutta toiveideni mukaisesti hän jätti ne kuitenkin vähän suuremmiksi. Mikä kuulostaa omaan korvaani hassulta, sillä ovathan ne pienet. H-kupista B-kuppiin on millä tahansa mittapuulla suuri muutos.

Kirurgille mennessäni olin kuitenkin varautunut vähän vaikka ja mihin. Lukenut varmaan kymmenittäin blogeja, kysellyt keskustelupalstoilla ja yrittänyt lukea faktoja. Erityiskiitos Disturbian kirjoittajalle , joka vastaili omasta puolestaan kysymyksiini omakuvakriiseistä ja pienennysleikkauksen henkisestä puolesta. Oli mukava kuulla jonkun samoista mitoista lähteneen omakohtaisia ajatuksia. En edelleen voinut ymmärtää sitä, miten kaikki ovat niin valtavan tyytyväisiä, joten odotukseni leikkauksen jälkeistä olotilaa kohtaan eivät olleet erityisen positiiviset. Fyysisten kipujen lisäksi kuvittelin itseni tuijottamassa peilistä kohtaa, jossa joskus oli ollut jotain.

Mutta ei. Sitä ei tapahtunut. Kai se on oikeasti myönnettävä, että olen nykyään pienirintainen, ja hemmetin iloinen siitä! Tai en tiedä, ehkä normaalirintainen jonkun toisen silmissä, mutta lähtökohtiin verrattuna näen itseni pienirintaisena. Toki turvotustahan on edelleen, mutta en tiedä, vaikuttaako se lopulliseen kokoon. Ja olen sen verran pohtinut jo turvotuksen vaikuttamista lopulliseen kokoon, että on varmaan aika selvää, miten kärsimättömänä odottelen pääsyä elämään normaalia arkea näiden mokomien kanssa! Kaapissa on yksi ihana Vilan mekko, jota en ole päässyt pitämään kuin kerran vain todetakseni, että olen liian suuririntainen siihen. Tahdon päästä kokeilemaan sitä!

Alkaa oikein harmittaa, kun kuvamateriaalia ei tule. Olisi mukavempaa katseltavaa. Mutta sori! Niin kauan, kun toinen tissi on puolet suurempi toista turvotuksen vuoksi, ja nämä tukiliivit ja nestepussit kiristävät ja vetävät ryhtiä alaspäin, niin itsestäni en niitä kuvia ainakaan pistä. Ehkä alan pistämään haaveilukuvia, kunhan piristyn sen verran, että uskallan jo käydä ikkunashoppailemassa netissä :)

Tissit tissit tissit tissit

Aamulla tissit, päivällä tissit, illalla tissit, kävellessä tissit, suihkussa tissit, maatessa tissit. Jos isot tissit olivat aina tiellä ja hollilla, niin nyt ainakaan ei pääse tisseistä eroon. Ne muistaa kun herää ja ne muistaa kun menee nukkumaan. Ja mooooonta kertaa siinä välillä. Ai että odotan sitä hetkeä, kun vihdoin ja viimein saan unohtaa niiden olemassaolon ja ne vain kulkevat mukana!

Alkaa muuten toinen tuntua siltä, että nestettä on kertynyt ihan riittävästi. Epämukava olo koko ajan, ja uusintakäynti haavapolille on vasta kolmen päivän päästä... 

Ahdistusta ja edistystä

Aamu alkoi kunnon ahdistuksella. Kun on viikon jännittänyt, säikähdellyt, levännyt, maannut ja istunut lähinnä neljän seinän sisällä, alkaa todellakin pää posahtaa. Asiaa ei auta se, että leikkauksen ajankohta osui samaan ajankohtaan, kun minun oli tarkoitus muuttaa miehen luokse. Eli olen siis asunnossa, jossa on kaikki vielä sekaisin pintaremontin jäljiltä ja muuttolaatikoita nurkissa. Kunnon vaatekaappi saatiin asuntoon vasta eilen, joten omat vaatteeni ovat edelleen matkalaukussa. Suurin osa tavaroistani on vielä laukuissa ja laatikoissa odottamassa, että niille jotain voi ja pystyy tehdä. Keittiö on täynnä tiskejä, koska toinen ei ole pystynyt tiskaamaan ja toisella ei ole ollut aikaa tiskata. Jääkaappi alkaa olla tyhjänä. Olen riippakivenä ja tarvitsen apua ihmiseltä, jolla muutenkin on jo riittävän kiire ja stressi omien asioidensa kanssa. Muuttokaaos + säryt + pelot + avuttomuus = ei kovin hieno lopputulos.

Onneksi on mies, joka ymmärtää ja tulee vastaan. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö mies haluaisi auttaa, vaan kyse on enemmän omasta perusluonteestani: ei saa olla vaivaksi, en tarvitse apua, pärjään yksin. Mutta kun en pärjää. Tässä ei pärjää. Olisi helpompaa, jos ei olisi muuttokaaosta ja tarvitsisi vain jääkaapista kaivaa ruokaa, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Sama perusluonne huutaa, että muuttokaaoksen keskelle ei voi pyytää vieraitakaan. Kauhean sotkuista, eikä minustakaan välttämättä ole erityisesti seuraksi. Olen sitten ollut yksikseni ja yrittänyt olla niin mahdollisimman vähän vaivaksi, että se on alkanut patoutua ja lopulta purkautuu sitten avuttomana murtumisena. Jos jotain tässä oppii, niin puhumaan. Kertomaan mitä tarvitsee ja haluaa. Pyytämään apua. Olemaan vaivaksi. On vaikeaa nojata toiseen.

Kyllä se päivä valoisammaksi muuttui kuitenkin. Odotin kauhusta jäykkänä koko aamun menoa haavapolille siinä uskossa, että punkteerataan. Mutta ei, sanoin hoitajalle heti sisälle päästyäni, että jännittää. Tämä aloittaa samantien rennon höpisemisen. Katsoivat tilanteen, vaihtoivat haavateipit ja se siitä. Ei piikkejä, ei kipua. Olivat kuulemma hyvin siistin näköiset, ompeleet näyttivät hyvältä ja lopputulos hienolta. Kirurgikin on kuulemma varmasti hyvin tyytyväinen. Turvotus on tällä hetkellä enimmäkseen ihan normaalia turvotusta, joten eivät nähneet punkteeraamiseen juuri tarvetta. Katsotaan ensin, miten paljon luonto siitä hoitaa, ja sitten vasta, jos on tarpeellista. Ovat kuulemma kiinnittyneet aika hyvin, joten voin kyllä jo huokaista helpotuksesta. Turvotus enimmäkseen aiheuttaa inhottavaa oloa, mutta muutoin voi kyllä jo tehdäkin jotain, kunhan ei rehkimään ryhdy. Olisi kuulemma tärkeää nyt keskittyä hartioiden liikkuvuuteen ja suorassa olemiseen.

Ihan levollinen olo tällä hetkellä. Sain purettua mieltäni ja minua kuunneltiin, haavapolilla sujui todella hienosti ja ruokaakin sain kupuun. Elämä on taas ihan kivaa!

1. toipumisviikko täynnä!

Tässä sitä on enemmän kuin tarpeeksi aikaa päivitellä blogiakin ;).

Ensimmäiset 7 päivää ovat takana. Tasan viikko sitten tähän aikaan makasin tajuttomana leikkauspyödällä. En oikeasti pitänyt rintojen pienennysleikkausta niin suurena operaationa, mutta pikainen lähtö sairaalan päivystykseen onnistuivat kyllä säikäyttämään minut raiteiltani. Wait for the best, do not fear the worst, and you'll get what you deserve. Ennen leikkausta odotin parasta, en pelännyt pahinta, ja repeämän ansaitsin. Hei tänks.

Mutta. Turvotus on merkittävästi vähentynyt muualta paitsi rintojen seudulta ja kyljistä. Rinnan alla olevat leikkaushaavat ovat kipeät, mutta muutoin kipuja on aika vähän. Voi johtua myös siitäkin, että oikea rinta on edelleen suhteellisen tunnoton. Eiköhän sinnekin tunto palaa jossain vaiheessa toipumista. Leikkaushaavat teippien alta katsoen näyttävät hyvältä, haavat eivät ole juurikaan vuotaneet. Vaikea sanoa, miltä iho näyttää rintojen alla, sinne on vedetty niin reilusti teippiä pitämään rintoja ylhäällä ja tukemassa uutta muotoa. Venyttelyä olen pystynyt nyt vähän tekemään ja käsien liikerata alkaa olla jo parempi. Nopeammin kävellessä tärähtelee ikävästi, joten täytyy keskittyä hiljaista vauhtia sipsuttamiseen. Vatsalihakset helpottavat kovasti nousemista, kääntymistä ja liikkumista, koska käsien varaan ei kroppaa juuri tueta. Inhottavin olo tulee tällä hetkellä tukiliiveistä, jotka haisevat pahalta. Ja koska niitä on vain yhdet, ja niitä on pidettävä yötä päivää ainakin 2 viikkoa, joten minun ei kai auta muu kuin kärvistellä vielä toinen viikko pahalta haisevissa liiveissä. Sen jälkeen voin käydä hakemassa sporttiliivit ja vaihtaa niihin välillä.

Tänään eniten ärsyttää kirja, jossa melkein oli tyhmä loppu. Ensin kehitetään vuosisadan rakkaustarinaa ja sitten tapetaan nainen loppumetrien alkupäässä. Ja sitten se nainen onkin taas elossa ihan viimeisillä sivuilla. Tämä nössö jämätissi tykkää onnellisista lopuista, joten jos se ei olisikaan herännyt takaisin henkiin, niin olisi päivä ollut ihan pilalla.

P.S.: Kyllä sen huomaa. Ryhti on huono, kuva on otettu yläviistosta ja päällä on kiristävät tukiliivit, mutta kyllä sen huomaa. Olettaisin, että näyttävät kuvassa pienemmiltä kuin mitä oikeasti tulevat olemaan yllä mainittujen syiden lisäksi myös siksi, että turvotus häivyttää rintojen ja vatsan rajan olemattomaksi ja tekee minusta tasaisen pötkylän. Kyllähän itse rinnatkin ovat turvoksissa, mutta en usko tämän kuvan juuri valehtelevan lopullisesta. Tai en tiedä, kun ryhti paranee, niin näyttävät tissitkin erilaisilta. Ryhdin kuitenkin pitäisi lähteä parantumaan, mutta selvää on, että sen kanssa saa tehdä myös kunnolla töitä. Pohdin tässä juuri, pistänkö salijäsenyyden poikki vai enkö pistä. Maksaa 30 e kuukaudessa eikä sinne tule ehkä jopa pariin kuukauteen mentyä. Kesäkin tulee, niin ulkona viitsii liikkua ilman jäätymistä. Uudelleen liittyessä joutuisin maksamaan jälleen sen 30 e avausmaksunkin. Enpä tiedä.

Ilman särkylääkkeitä!

Huomasin juuri, että olen ottanut särkylääkkeet aamulla, mutta päivällä en. Eli olen pärjännyt iltaan saakka yhdellä särkylääkeannoksella. Edistystä! Mutta olen myös istuskellut tänään enemmän, joten toivon, että se ei kostaudu huomenna.

Elämäni jämätissinä

6. päivä leikkauksen jälkeen. Ensimmäinen viikko on kohta täynnä, vaikka se uusintavisiitin vuoksi ei siltä tunnukaan. Kanyylimustelmat ja veritestipiikkien jäljet alkavat olla häipyneet käsistä, ja kaulakuoppa ja solisluut ovat tosiaankin palailemassa. Vatsan vesipatja on ehkä myös pikkiriikkisen laskenut, vai olenko vain tottunut siihen? Pääasiassa nyt turvotus tuntuu kohdistuvan rintojen kohdalle kylkiin, jonne kudosnesteet ja tippanesteet ovat kerääntyneet ja valahtaneet. Turvottavat kohdat ovat kipeinä ja jomottelevat, mutta muutoin kipuja ei oikeastaan ole. Mustelmakausi näyttäisi myös alkaneen, sillä tissit ovat alkaneet kellertää kivasti ;). Suurin ongelma tällä hetkellä on ehkä se, että en uskalla tehdä mitään, edes istua pitkään, sillä pelkään uutta repeämistä tai kudosnesteen vuotamisen lisääntymistä. Fysioterapeutti antoi liikkeitä, joita pitäisi tehdä, mutta en yksinkertaisesti uskalla. Dreenin kanssa kulkiessani huomasin, miten paljon vuoto tasaantui maatessa ja lisääntyi noustessa. Olenkin sitten maannut mahdollisimman paljon.

Mutta on kyllä outoa katsoa itseään peilistä. Pelkäsin helkkarinmoista omakuvakriisiä, mutta sitä ei ole tullut. Ainakaan toistaiseksi. Aiemmin peiliin katsoessa on suurimman huomion aina varastaneet tissit. Ihan oikeasti, ihan mihin tahansa on kropassa katsonut, niin niiltä ei vain ole voinut välttyä. Nyt kun on käynyt peilin edessä, niin kasvot pomppaavat ensimmäisenä esiin. Ei sitä voi edes selittää, mutta kasvot vain nyt jotenkin erottuvat paremmin, kun tissit eivät ole tiellä. Kuulostaa varmasti todella hassulta, koska eiväthän ne nyt sentään näkyvyyttä peittäneet. Veivät vain huomiota kuitenkin niin paljon, että kaikki muut ruumiinosat saivat jakaa omansa tuijottavan tissiparin kanssa.

Onhan ne pienentyneet merkittävästi. Tietenkin, sehän oli tarkoituskin. Kirurgin mukaan yli puolet lähti, ja kuulemma minulle kroppani rakenteesta johtuen olisi saanut vielä pienemmätkin, mutta halusin kuitenkin itse, että jotain sentään säilyy. Nyt ne ovat vielä vähän ylikorostuneesti korjatut, muotoutumattomat, turvonneetkin, joten on vaikea nähdä yhtään, millaiset niistä tulee. Ehkä 65C, 65D. Kävisi minulle todella mainiosti. Tällä ympäryksellä ja vanhoihin mittoihin verrattuna pienemmät olisivat kauhistus. Jännityksestä huolimatta olen monesti jo ehtinyt ajatella, että tällaisten niiden olisi aina kuulunutkin olla. Koputetaan puuta, sillä voihan olla, että olisin kuitenkin kiroillut tissittömyyttä teini-ikäisenä. En kyllä millään jaksa uskoa, sen verran paljon niitä vihasin.

Odotan mielenkiinnolla. Jos joku tulee ikinä enää tissejä kehaisemaan, voin vain katsoa tympääntyneesti, kohauttaa olkia ja todeta: "ne nyt on tollaset jämät". Ja hei, kutsun itseäni akaksi, voin siis ihan hyvin kutsua itseäni jämätissiksikin!

Positiivinen yllätys

Tulin juuri dreeniä poistamasta, ja on pakko oikein jakaa kokemus tännekin. Oli harvinaisen positiivinen terveysasemakäynti. Ehkä se johtuu siitä, että menin sinne kauhusta kankeana. 

Makaan hoitopöydällä leikatut, turvonneet tissini kohti kattoa ja odotan hermostuneena, koska hoitaja ryhtyy kiskomaan letkua ulos. Jotain se siellä tekee, mutta en tietenkään näe mitä. Tissin toiselta puolelta kuuluu juttelua, joka alkaa jo rentouttaakin olotilaani. Sitten, yhtäkkiä "nyt mä vedän tämän" ja putki kiskaistaan ulos. Aikaa siihen meni ehkä kaksi sekuntia ja irvistin koko ajan ajatellen "sattuu sattuu sattuu". Ja sitten ei mitään. Ei sattunut. Ei kirpaisuakaan. Inhottavaltahan se tuntuu, kun joku kiemurtelee ihon alla. Mutta edellisellä kerralla toisen dreenin poisto kirpaisi hieman, toinen taas sattui jo jonkun verran, kun oli jumahtanut kiinni. Ihmettelin tätä hoitajalle, joka vain totesi, että se on tekniikkalaji. Sitä pitää pyöräyttää pienesti ja varovaisesti ennen ulos vetämistä. Hän on niin monta vetänyt ulos ja itselläänkin on sellainen ollut, että tietää tekniikat.

Ja sitten vielä kaikessa rauhassa neuvoi minua lappujen ja suihkutteluiden kanssa, vaihtoi parit haavalaput ja oli niin kovin inhimillinen. Vitsit. Ihana täti. Näitä lisää!

Valitusta ja vitutusta

Vitutuskäyrä alkaa lähestyä huippuaan. Toinen tissi on toista puolet suurempi nestekertymien vuoksi, kirurgin mukaan haavapoliklinikalle pitäisi varata aika punkteeraamiseen vasta perjantaiksi. Ei piru vie, en ala, yritän päästä jo aiemmin. Dreeni alkaa ottaa kipeää ja täyttyy vaan koko ajan. Eikö nuo nesteiden tihkuminen jo alkaisi pikkuhiljaa loppua? Joo, sanoihan se kirurgi, että muutaman kerran varmaan joudutaan punkteeraamaan. Mutta oikeasti, pliis, pliiiiiiiiis pistäkää tuo vuoto loppumaan! Dreenin poistokin tulee varmasti sattumaan, mutta haluan vain siitä eroon. Vaikka tissi sen jälkeen varmaan jatkaakin vuotamista, niin ainakaan dreeni ei ole koko ajan muistuttamassa siitä, mitä siellä pinnan alla tapahtuu. Sitten vain ilolla haavapolille punkteeraamaan, kun alkaa näyttää enemmän vesimelonilta kuin omenalta. Jei!

Ihan kuin selällään nukkuminen ei olisi vielä riittävän hankalaa, niin sitä pääpuolta täytyy aina vähän nostaakin ylemmäs. Tai ei varmaan tarvitsisi, mutta olen huomannut, että pikkuisen yläviisto asento tuottaa vähemmän jomotusta rintoihin. Sen sijaan se kyllä aiheuttaa enemmän jomotusta selkään ja käsiin, jotka saavat nyt sitten toimia sijaiskärsijöinä. Eli jos aamulla ei särje tissiä, niin takuuvarmasti jotain muuta paikkaa. Tukiliivit, vaikka ovatkin kireät, tuntuvat liian suurilta? Kirurgi leikkasi tissit niin, että ne nousivat 5 senttiä, ja nyt noiden tukiliivien pitäisi myös pitää ne siellä 5 senttiä korkeammalla. Mikä tarkoittaa sitä, että olkaimet pitää kiskoa aivan pienimmilleen, ja siitä huolimatta tuntuvat olevan liian löysällä. Ainut vaan, että ei niitä enää voisi kyllä kiristääkään, koska ne kinnaavat jo niin pahasti olkapäiden takana olevaa ihoa ja kainaloa. Jos sinne ei tule ikävää hiertymää tai rakkoa, niin ihmettelen suuresti. Ja tietenkin kutittaa, joka jeskamandeeran paikkaa tukiliivien sisäpuolella kutittaa, etenkin liivien rajoilta.

Itse asiassa nyt kun mietitään, niin mulla ei oikeastaan ole juuri ongelmia itse rintojen kanssa. Rinnat voivat oikein hyvin. Haavat paranevat mukavaa vauhtia ja rintojen yläpuoli on oikeinkin hyvän näköinen. Mutta se on tuo alapuoli (eli se tyhjä onkalo, josta rintakudos otettiin pois ja rintoja nostettiin) ja rintojen alta ympärys... Turvonnut, valtava, täynnä nesteitä, kipeä. Lääkityksenä on antibioottia vielä tämä päivä ja sen lisäksi Burana 600 ja Panadol 1g. Täytyy tosin sanoa, että suihkussa en ole käynyt ties miten moneen päivään sairaalareissun vuoksi. Dreenin kanssa olisi kuulemma voinut eilen käydä, mutta totesin itse, että menen kun siitä pääsee eroon. Eli tänään illalla sitten kai suihkuun... Hiukset pitäisi pestä. Mitäköhän siitä tulee... Pitääkö kuitenkin pestä ne istuaaltaan vain pää alaspäin.

Joo. Kyllä. Nyt taitaa olla viides päivä leikkauksen jälkeen. Ukko joutuu katsomaan kärttyistä akkaa, joka tuhahtelee jatkuvalla syötöllä. Onneksi se ymmärtää mun harmistuksen eikä piittaa.

Mut hei, itse asiassa, ehkä jotain positiivistakin. Kaulakuoppa is back! Se on ollut niin turvoksissa, että ei ole kaulakuopasta ollut tietoakaan, mutta ainakin siis yläosasta turvotus on todellakin lähtemässä. Ylävatsan vesipatjakin on ehkä aavistuksen pienempi. Tai sitten se on vain hajonnut kylkiin. Ja lääkitys auttaa kipuun. Joten taidanpa pistää maaten ja nukkua vielä lisää ennen dreenin poistoon lähtemistä.

Ja sitten niistä komplikaatioista...

"Leikkauksen komplikaatioita ovat jälkivuoto (2-5%), kudosnesteen kertyminen (3-10%), haavatulehdus (2-5%) ja nännin tuntohäiriöt (5-15%) sekä nännin (1-3%), haavareunojen (10-20%) ja rasvakudoksen (2-5%) verenkiertohäiriöt. Nännin verenkiertohäiriö voi pahimmillaan johtaa koko nännin kuolioon (0.5-1%), jolloin nänni joudutaan poistamaan. Rasvakudoksen verenkiertohäiriö johtaa kovettumiin, jotka voivat tuntua rinnassa kyhmyinä" (Vaasan keskussairaala)

Näin. Parhaassa tapauksessa on kai olemassa joku kummajainen, joka ei onnistu saamaan näistä mitään. Katsotaan, miten monta minä onnistun saamaan. Perjantaina 18. päivä iltakymmeneltä istuskelin sohvalla kaikessa rauhassa katsomassa televisiosta elokuvaa, kun tunsin rinnan sisäsyrjässä repeytymisen.Aivan kuin ommel olisi lähtenyt purkautumaan irti tai joku olisi avannut vetoketjun. Kipu ei ollut suuri, mutta sitäkin yllättävämpi ja säikähdin sitä. Ulospäin ei näkynyt mitään ja toivoin, että kyse olisi vain sulavista ompeleista, mutta valitettavasti näin ei ollut. Kahden tunnin kuluttua rinnan alle oli paisunut pienen nyrkin kokoinen laaja alue, jolloin soitin sairaalaan päivystykseen. Puhelimesta vastasi ärtyneen oloinen mies, joka käski pitää kylmää ja tulla aamulla yhdeksältä sairaalalle, sillä ennen sitä asialle ei voida tehdä mitään. Menin nukkumaan kaksi marjapussia rintani ympärillä, ja parin tunnin päästä heräsin uudelleen särkyyn. Rinta tuntui siltä, että se on räjähtämässä ja oli paisunut kaksinkertaiseksi toiseen rintaan nähden. Oli aika selvää, että jokin on repeytynyt ja vuotaa nyt urakalla. Mies soitti tällä kertaa päivystykseen, sillä itse olin aika lailla paniikin partaalla enkä olisi saanut puhuttua.

Siitä sitten äkkilähdöllä päivystykseen sairaalaan. Mies kokosi laukkuun tavarat ja puki minulle takin ja kengät, sillä en itse pysynyt pystyssä. Päässäni heilui ja jyskytti kuin myrskyssä. Tuettuna pääsin kotitalon rappukäytävän alakertaan istumaan tuolille, johon mies jätti minut siksi aikaa kun hakee auton rapun eteen. Seuraavaksi heräsin, kun pääni kolahti kivilattiaan. Olin pyörtynyt tuolille parissa kymmenessä sekunnissa. Pääsin tuettuna kävelemään autolle saakka, jonka jälkeen mies istuttikin minut sitten pyörätuoliin ja kuskasi. Jäin suoraan sairaalaan osastolle, jossa minut laitettiin heti tippaan ja otettiin testit. Hemoglobiini oli nyt 77, kun se kotiin lähtiessäni oli ollut reilu 110 (ensimmäisissä mittauksissa oli 125). Tipahti siis rajusti. Verta minuun tiputettiin kolme pussillista odottaessani uutta leikkausta. Tähän meni yli vuorokausi, sillä hätätapauksia meni aina edelle. Olin jo epätoivoisena luovuttanut, kun eilen kolmelta hoitaja tuli kertomaan, että nyt mennään.

Leikkaus oli tällä kertaa lyhyempi ja pienimuotoisempi, sillä siinä lähinnä poistettiin kertynyttä nestettä ja verihyytymiä. Ilmeisesti ompeleita ei juurikaan avattu. Nukutus oli lyhyempi ja olokin aamulla sitten parempi. Kirurgin mukaan olin vuotanut puolisen litraa verta, hyytymiä poistettiin puolisen kiloa. Se on lähes yhtä paljon kuin mitä minulta poistettiin itse pienennysleikkauksessa. Vasentakin puolta punktreerattiin vähän, ja lisäksi oikean rinnan alle oli muodostunut sormenpään kokoinen vesirakkula teippiä vasten venyvän ihon vuoksi. Sitäkin saan nyt sitten hoitaa. Ja jossain vaiheessa nukutuksen aikana olen puraissut todella kipeästi huultani, sillä siinä on valtava, aristava patti. Muutoin mitään ulkoisia vaurioita ei ollut tullut, eli ulospäin leikkausjälki on säilynyt. Sisus tasoittuu tässä sitten ajan myötä.

Mutta. Kotona taas. Tällä kertaa mukaani laitettiin dreeni, joka pitää käydä poistattamassa huomenna terveyskeskuksessa. Perjantaina pitää käydä haavapoliklinikalla kudosnesteitä poistamassa. Kirurgin mukaan tikkarimallilla leikatessa kudosnesteiden kertyminen on yleistä, ja sen olen näköinenkin. Yhtä vesipatjaa koko yläkroppa. Kainalot turvonneet, rintakehä turvonnut, ylävatsa hyllyy kuin vesipatja. Kipuja ei silti juurikaan ole. Välillä jokin nipistää jostain, mutta ei erityisen kipeästi. Nyt minua vain kauhistuttaa jälleen tuo dreeni, joka on pistetty kiinni ompeleella ja tikillä. Ja se _vedetään_ huomenna ulos. Lisäksi päällimmäisenä on nyt mielessä  pelko ja jännitys. Kirurgin mukaan ollaan voiton puolella ja rinnat ovat asettuneet tähän mennessä jo hyvin. Murheenani ovat kuulemma vain kudosnesteet, joita varmaan joudutaan muutama kerta tyhjentämään punktiolla. En halua tietää, mitä punktiossa tarkalleen tapahtuu, joten odotan vain kauhulla ensimmäistä kertaa.

Lähinnä pidän sormia ristissä, että mikään ei ainakaan enää repeäisi.. Tämä koneella kirjoittaminenkin hieman pelottaa, mutta halusin kirjoittaa mokoman tapahtuman ylös vielä kun se on tuoreessa muistissa. Kirurgikin sanoi aamulla tarkastuksesta lähtiessään, että nähdään. Kivaa. 

The day after

Leikkauksen jälkeinen päivä. Ei kai tässä mitään. Olo on kuin jyrän alle olisi jäänyt, tai vaihtoehtoisesti toiminut vapaaehtoisena treeninukkena nyrkkeilijöille. Rintakehä on täynnä tussinjälkiä, käsi turvonnut tippavehkeen jäljiltä ja silmäpussit vähintään massiiviset. Niitä mustelmia odotellessa. Mutta yhteensä tavaraa lähti himpun vajaa 600 grammaa, mikä on kirurginkin mukaan aika lailla minimi julkisella puolella hoidettavalle leikkaukselle. Vasemmassa nännissä tunto on tallella, oikeassa ei, mutta tämähän on normaalia ja todennäköisesti palautuu. Tissit ovat tällä hetkellä kuin kaksi concorden nokkaa kiskottuna leukaan. No, lähes, ainakin verraten lähtökohtaan. Tukiliivejä pidetään seuraavat kaksi viikkoa yötä päivää, ja ne kutittavat. Onneksi ovat muuten ok mukavat. Kipuja ei erityisen mainittavasti ole. Mukaani sain reseptin burana 600 ja panadol 1g. Kolmiolääkkeitä ei siis tullut, eikä niille tunnu olevan tarvettakaan.

Klo 11 olin siis eilen sairaalalla ja harhailin tieni preoperatiiviselle poliklinikalle. Siellä sovitettiin vaatteita, piirreltiin luolamaalauksia tisseihin, kyseltiin kaikenlaista ja odoteltiin leikkaussaliin pääsemistä. Meni yllättävän nopeasti, tunnin kuluttua olin jo leikkaussalissa. Kolmen neljän tunnin kuluttua heräsin erittäin tokkuraisena heräämössä, ja puoli seitsemän korvilla pääsin osastolle. Seuraavana päivänä letkut poistettiin siinä 10-11 maissa, söin lounaan ja lähdin klo 12. Tasan vuorokausi siis meni sairaalan tätien ja setien hoidossa.

Minua kovasti peloteltiin kuorsaavista mummeleista, tylsyydestä ja osastolla olemisen kurjuudesta. Kannattaa ottaa mukaan sitä ja tätä ja tuota, että selviää siellä. Itse asiassa en olisi tarvinnut yhtään mitään mukaan, sillä en pystynyt tekemään mitään. Nukutus, lääkkeet ja syömättömyys tekivät tehtävänsä, enkä pystynyt edes kännykällä räpeltämään ilman, että olisin tullut huonovointiseksi. Vain ja ainoastaan paikoillaan makaaminen ja nukkuminen tuntui hyvältä. Kuorsaavia mummojakaan en onneksi joutunut kuuntelemaan, sillä huonetoverini oli nuorehko naisihminen, joka lähti vielä yöksi kotiinkin. Ehkä hänen onnensa, sillä osastolla oli  huonomuistinen mummeli, joka aina välillä ilmestyi huoneeseeni, kun ei muistanut omaansa. Kuuntelin vain verhon takana, kun mumma pistää nukkumaan tyhjään sänkyyn viereeni ja odottelin, koska joku sen käy hakemassa pois.

Dreenien ja letkujen poistostakin olin ehtinyt kuulla kauhutarinoita. Tämäkään ei kuitenkaan ollut niin kauheaa. Juu, kyllähän se kirpaisi, kun kiskaistiin pois letkut rintojen alta ja paineltiin ylimääräisiä nesteitä pois. Mutta kauhein kokemus itselleni oli leikkaussali. Se paikka, jossa itse asiassa en edes tuntenut fyysisesti oikeastaan mitään, oli kaikista pahin. Kävelen sairaalan kamppeissa pitkin leikkausosaton käytävää ohi huoneiden, joissa ihmisiä makaa tajuttomana leikkauspöydällä ja henkilökunta härkkii ympärillä. Omaan saliin päästyäni oli pakko pysähtyä hetkeksi sisäänkäynnille ja vähän peittää kasvojaankin. Valoja, monitoreita, letkuja, pöytiä, tuoleja, steriiliä ja kliinistä, ihmisiä maskeissa. Ei, ei, ei, ei. Jotenkin kaikki ihmisyys hävisi sillä hetkellä, kun astuin sisälle, vaikka kaikki olivat ystävällisiä. Menin makaamaan leikkauspöydälle, yksi hoitaja ryhtyy kiskomaan toiseen käteen verenpainemittaria ja toinen hoitaja tippalaitetta toiseen. Ja sörkkää sen ensin kahdesti sivuun. Luojan kiitos, että ehdin maata pöydällä vain viidestä kymmeneen minuuttia ennen nukutuslääkärin saapumista. Mies kyseli jotain, pisti lääkkeen tippalaitteeseen, ja kymmenessä sekunnissa lääke alkoi tuntua ensin kädessä, sitten sydämessä. Ja sitten olin heräämössä.

Yllättävää, että tuollaisesta kokemuksesta pahimpana jää mieleen tuo leikkaussali. Se ainut paikka, jossa olen täysin tajuttomana. Ehkä juuri sen vuoksi se oli pahin. Tiesin, että jään täysin vetnovieraiden armoille. Minulle voi tehdä mitä vain ilman, että tiedän siitä yhtään mitään.

It's a life changing day

Boobs I has. Tomorrow boobs I has not.

No jos ne nyt huomennakin vielä on. Ainakin osa niistä. Ja jos ei vielä ole jännittänyt, niin nyt muuten jännittää. Yö meni enemmän tai vähemmän pyöriessä, lähinnä kyllä sen vuoksi, että stressasin riittävän ajoissa heräämistä. Ei auttanut herätyskellot siihen vaivaan, olisi pitänyt pistää kamat valmiiksi jo eilen illalla, niin ei olisi tarvinnut murehtia sitä, että ne löytää täältä muuttokuorman keskeltä kaikki...

Päivän järjestys on siis se, että aamupalaa ei saa. Eikä myöskään enää mitään juotavaakaan. Kahden tunnin päästä pitää olla sairaalalla, ja sitten homma lähtee käyntiin. Hoitaja eilen pelotteli nukutuksen jälkivaikutuksilla ja mahdollisella huonolla ololla, mutta sen näkee sitten. Mukaan aion raahata henkilökohtaiset hygieniakamat, vaihtovaatteet, villasukat (aamutossut varuilta, sanoi hoitaja, mutta ei ole), kirja, kuulokkeet, laturi. Kosteusvoide. Pampula. Ah, ja pikkunen pussi suolapähkinöitä. Kuulin, että sairaalalla saa surkeasti ruokaa, joten pakko jotain omaa evästä on ottaa mukaan. En tiedä, miten niitä saa syödä tai syödyksi, mutta ei se mitään. Ovatpahan varuilta mukana. Vesipullo voisi olla myös kova sana. Kuulemma kannettavakin olisi hyvää viihdykettä, mutta tätä rotiskoa en ala raahaamaan minnekään. Ehkä selviän vuorokauden ilman sitä.

Jostain blogista luin, että pään yli puettavia paitoja ei kannata olla. Siispä olen ottanut mukaan vetoketjullisen hupparin, napillisen neuleen ja kaksi toppia, jotka saa kiskottua myös alakautta. Kovasti olen yrittänyt täällä kotonakin pistää tavaraa siten, ettei tarvitsisi erityisemmin mitään siirrellä tai nostella. Vähän vain hankalaa ottaen huomioon, että täällä on tavaraa ja muuttolaatikoita sikin sokin. Ja eihän sitä lopulta osaa ottaa huomioon kaikkea, joten onneksi on apua.

Mikähän tulee olemaan lopputulos? Paljonko niistä lopulta lähtee? Tuleeko niitä kuitenkin ikävä?

Ukko syö muromysliä vieressä. *snif*

3 päivää jäljellä - lähtökohdat

Nyt kun on kolme päivää jäljellä, on hyvä aika vilkaista, millaisista lähtökohdista tässä siis lähdetään. Ihan mittanauhan ja puntarin kanssa.

Pituus on siis 179, puntari näyttää tänään aamulla 62. Painoindeksi on siis 19,4 ja lihasta nyt kuitenkin suht hyvin liikkuvana ihmisenä on jonnin verran. Ylimääräistä ei siis kauheasti ole, eli laihtuminen ei rintoja enää pienennä. Tai anteeksi, varmaan se kuppikoon vielä pienentäisi, mutta laihduttamisen varaa ei lopussa kehossa enää ole. Tämän sanon siksi, että hyvin monet toteavat suurten rintojen olevan aina rasvasta kiinni. Näin ei todellakaan ole. Mittanauhan kanssa mitat ovat 93-66-95 (lvr). Mitta rintojen alta on 67. Eli itse asiassa, alla olevan taulukon mukaan kuppikokoni pitäisi olla 65I:

http://rintaliiviopas.fi/rintaliivien-koko-taulukko/

 Lumingerien kokolaskurin mukaan taas rintaliivikokoni olisi 60 L (EU) / HH (UK). Järkyttävää. No, koot ovat aina suhteellisia, ja tilatessani liivejä kokoa 65G-65H tulee väistämättä sekä liian pieniä että liian suuria. Siksi olisi hemmetin kivaa, jos niitä pääsisi kokeilemaan etukäteen. Omat rintaliivini olen tosiaan tilannut suurimmaksi osaksi UK:sta (Bravissimo ja Figleaves), joten postimaksuja menee palautuksiin aina. Suomeen muutama vuosi takaperin perustettu Lumingerie helpotti kukkaroni olotilaa onneksi edes postikulut säästämällä.

Ja miltä tämän kokoiset rinnat näyttävät? Eivät loppujen lopuksi niin erityisen valtavilta. Vai olenko vain tottunut niihin? Tässä kuvassa yritän kovasti seistä suorassa, mutta selän asennosta näkee, että se on hankalaa. Paidat näyttävät kuitenkin poikkeuksetta tältä. Tässäkin kuvassa itse asiassa vedän ylimääräistä paitaa piilossa olevalle kyljelle, ja paita on silti löyhä. Sen sijaan rintojen kohdalta se näyttää siltä, että sieltä olisi puskemassa alien ulos. Tätä näkyä ei todellakaan tule olemaan ikävä! Se, miltä rinnat näyttävät, riippuu todella paljon rintaliiveistä. Tässä kuvassa ylläni olevat rintaliivit ovat tosiaan ne pienemmät versiot, joihin rintani mahtuvat jotenkuten, kun ne eivät ole paisuneet kuukautisten vuoksi. Jos pistäisin päälleni liivit, joissa mahtuisin seisomaan täysin suorassa ilman pullahteluja, olisi lopputulos vielä suurempi.

Näillä lähdetään. Kolme päivää jäljellä ja lähenee. Keskiviikkona hoitajan pitäisi soitella tarkempaa leikkausaikaa, ja torstaina se tapahtuu. Jännittääkö vieläkään? No ei kyllä jännitä. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, että vieläkään ei jännitä, mutta toisaalta ymmärrän sen. Olen vain niin helpottunut. 

5 päivää jäljellä

Kummallisen mutkattomasti on mennyt tämä odotusaika. Ei edelleenkään oikeastaan minkäänlaista jännitystä itse operaatiota kohtaan. Odotan vain innolla, että pääsen vihdoin ja viimein eroon tästä riippakivestä. Löysin yhtenä päivänä itseni miettimästä, miten paljon olenkaan aina inhonnut rintojani ja näin kauan aikaa kesti, että teen asialle jotain. Kaikelle aikansa, niin kai se sitten on.

Samaan syssyyn operaation kanssa tulee muutto miehen kanssa saman katon alle. Tänään vedetään pintamaalit seinille, huomenna toivottavasti siivotaan asunto, maanantaina ja tiistaina muutetaan. Toivon, että ei tule enää mitään mutkia matkaan, koska keskiviikkona koko muuton pitäisi olla suurimmalta osilta tehty. Minusta kun ei ole mitään tekemään enää keskiviikon jälkeen. Eli vaikka tissistressiä ei varsinaisesti ole, niin stressin määrä pysyy silti vakiona, muutto pitää huolen siitä. Jälkiviisaana voi taas koputtaa puuta, että jos olisi aiemmin ollut tiedossa näin pikainen leikkausaikataulu, ei ehkä tässäkään stressissä oltaisi. Ainakaan samoissa määrin.

Mutta se, mihin tämä aasinsilta johdattaa, on vaatekaapin pemottaminen ja rintaliivien tuijottaminen. Olen tänään tutkinut ja pakannut vaatekaappini sisältöä, ja pääsin rintaliiveihin asti. Kaikkiaan löysin 12 paria rintaliivejä, joiden koot vaihtelivat 70F:stä 65H:hon. Tästä määrästä käytin neljää: yksiä arkisin, toisia arkisin kuukautisten aikaan, kolmansia halterneckinä (jotka olin itse tuunannut aavistuksen pienistä liiveistä) ja neljänsiä äärimmäisen harvoin juhlissa, kun oli pakko olla siistit ja olkaimettomat. Korsettikin on, mutta se ei ole istunut aikoihin. Roskiin siis menee sekin. Puolet liiveistä olin pakannut laatikkoon, sillä juoksuharrastus irrotti ihraa myös rinnoista sen verran, että sekä ympärys että kuppi pienenivät. Tämä kertoo itsessään siitäkin, että rinnoissani ei juuri ylimääräistä ole, vaan ne ovat pitkälti ainoastaan rintakudosta. Laihtuminen toi pisteeseen, jossa kuppikoko on pienimmillään 65G. En halua edes ajatella, mihin kokoluokkaan pääsisin, jos tästä ryhtyisin lihomaan ja kasvattamaan taas rintavarustusta.

Mutta noita liivejä katsoessani tuli aavistuksen haikeakin olo. Osa oli sellaisia, joista olin ollut äärimmäisen onnellinen. Kerrankin olin löytänyt sopivat liivit. Toiset olivat sellaisia, että epätoivoisena ostin liivikaupasta liivit, jotka istuivat parhaiten vaihtoehdoista. Taitaa olla sanomattakin selvää, että kun ne ovat parhaat käsillä olevista vaihtoehdoista, niin eiväthän nekään istuneet erityisen hyvin. Joitakin oli modifioinut itse, koska esimerkiksi halterneckejä ei löydy tässä kokoluokassa. Ja jos löytyy, niin niissä on oletuksena navassa asti roikkuvat rinnat. Olen pistänyt niiden etsimiseen niin paljon aikaa, niin paljon rahaa, niin paljon suorastaan hikeä ja verta. Kivien ja kantojen alta olen etsinyt ja kysellyt, lähetellyt postipalautuksena takaisin UK:iin, varmasti itkenytkin monet kerrat, kun ei vain löydy. Ja nyt ne häipyvät kaikki pois, osa roskiin, osa en tiedä minne. Kuka noita edes ostaisi, sen verran harvinaista kokoa taidan olla.

Ehkä säästän yhdet. Ne suurimmat. Ihan vain muistoksi siitä, missä joskus on oltu. Edelleen vaikea uskoa sitä, että pääsisin eroon murheesta, jonka kanssa olen taistellut siitä saakka, kun taakat alkoivat kasvaa.

Näkeekö sen eron?

Leikkaukseen on alle 2 viikkoa. Monia kai voisi jännittää itse operaatio ja komplikaatioriskit. Mitä sairaalassa tapahtuu? Millainen olo on leikkauksen jälkeen? Miten hyvin paranen? Meneekö kaikki hyvin?

Ei minua. Uskon, että kaikki menee hyvin ja paranen nopeasti. Jos näin ei käy, niin se kohdataan sitten silloin. Sen sijaan minua jännittää, mitä tapahtuu leikkauksen jälkeen, kun ensimmäisen kerran pölähdän tisseineni tuttavien pariin. Suurin osa ystävistäni jo tietää, mitä olen tekemässä. Perhettäkin täytyy informoida. Mutta sukulaiset ja tuttavat. Mitä mahtaa tapahtua, kun näen heidät ensimmäisen kerran? Olen elänyt niin pitkään siinä pelossa, että minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen. Olen pitkän prosessin tuloksena saanut itseni suhteellisen hyvin uskomaan, että olen ihan hyvä tällaisena ja sitä, jolle en kelpaa, en myöskään kaipaa lähelleni. Ja nyt pelkään jälleen sitä, että ratkaisuni tuomitaan. Vaikka se ei edes kuulu kenellekään muulle. Kukaan muu ei joudu elämään rintojeni kanssa kuin minä itse. Ja silti pelkään niin tulevani tuomituksi ja arvostelluksi.

Ja miten selvästi eron näkee? Täytyyhän sen näkyä, puolet rinnoista lähtee pois? Mitä sanon kyselijöille? "Mitä sun tisseille on tapahtunu?" "Jätin ne lääkärille." "MIKSI?!" En jaksa kuunnella. Olkaa kaikki hiljaa. My boobs, my mess, my business.

Mutta tiedättekö, mitä pelkään kaikista eniten? Äitiäni. En ole vieläkään uskaltautunut soittamaan hänelle.

Tapahtunut käytännössä tähän mennessä

Lääkärille hakeutuminen kesti omalla kohdallani kuutisen vuotta. Kuten jo aiemmin kerroin, en ole ikinä viihtynyt rintojeni kanssa. Kuutisen vuotta sitten kuitenkin törmäsin ensimmäistä kertaa rintojen pienennysleikkaukseen, mutta en omalla kohdallani ajatellut sen olevan edes mahdollista. Tuskin se vielä silloin olisi ollutkaan. Ja vaikka olisikin, niin en olisi ikimaailmassa uskaltautunut lääkärille valittamaan vaivojani. Vaivannut olisin kaikkia turhaan omilla vaivoillani. Hyi minua.

Kuusi vuotta meni tosiaan enimmäkseen siinä, että sain vihdoin ja viimein taottua päähäni, että en vaivaa turhilla vaivoillani ketään ja se riittää, että ne ovat merkityksellisiä minulle. Tämä kertonee omaa tarinaansa siitä, miksi olen niin kiinnostunut rintojen pienennysleikkauksen psyykkisestä puolesta. Rinnathan ovat lähestulkoon julkista omaisuutta, joita voi lääppiä, tuijottaa ja kommentoida siinä missä vaikkapa hiuksia. Välillä tuntuu, että lähteminen pienennysleikkaukseen on sama kuin lähtisi taisteluun omien oikeuksien puolesta. En tiedä, monestako tämä ajatus kuulostaa omituiselta, mutta ehkä joku osaisi siihen jopa samaistua. Ehkä yleisin ajatus, mikä rintojen pienentämisestä herää on se, miksi ihmeessä joku haluaa pienemmät rinnat. Pohjimmiltaan varmaankin samasta syystä kuin joku toinen haluaa suuremmat rinnat. Esteetiikka, itsetunto, omakuva, sopeutuminen ja käytännön elämän (kuten istuvien vaatteiden löytäminen) helpottaminen. Isketään tähän vain päälle vielä fyysiset säryt, joita isot rinnat useimmiten aiheuttavat.

Vähän konkretiaa siitä, miten projekti on tähän mennessä edennyt. Marraskuussa 2013 lähdin liikkeelle työterveyshoitajan kautta, jolle kerroin tahtovani keskustella mahdollisuudesta rintojen pienennysleikkaukseen. Pääsin hoitajan kautta lääkärille, joka laittoi minulle lähetteen plastiikkakirurgin konsultaatioon. Lääkäri kertoi, että tämä käynti tulee maksaa itse, mutta hän yrittää laittaa sen ensin työterveyteen, sillä kyse oli kuitenkin lopulta särkyjen ja vaivojen hoidosta. Ilmeisesti omalla kohdallani se hyväksyttiin, sillä laskua ei ole minulle ikinä tullut. Konsultaatiokäynnillä plastiikkakirurgi antoi oman arvionsa ja vaihtoehtonsa. Voisin joko lähteä leikkaukseen yksityisen kautta, joka maksaisi minulle nelisen tonnia. Tai voisin lähteä leikkaukseen julkisen kautta, jolloin todennäköisesti joudun odottamaan pidempään, mutta lysti kustantaisi lähinnä lääkärikäyntejä ja hoitomaksuja. Leikkaava lääkäri olisi joka tapauksessa sama, eli juuri se plastiikkakirurgi, joka edessäni istuikin. Leikkausajankohdaksi lääkäri arvioi myöhäisimmillään syyskuun, aikaisintaan heinäkuun. Yksityisellä puolella pääsisi kuulemma nopeammin.

Jäin miettimään asioita. Itse leikkaus ja sen komplikaatioriskit eivät kauhistuttaneet erityisemmin. Olin jo kuullut kaikesta mahdollisesta ja lukenut paljon, ja siitä huolimatta halusin leikkaukseen. Olin niin pitkään jo miettinyt sitä, millaiset taakat rintani ovat, ja halusin niistä vain eroon. Sain silti aikaiseksi aikamoisen henkilökohtaisen kriisin, joka lähinnä lähti lääkärin sanoista: "Kyllä me sellasta B-kuppia lähettäis tavoittelemaan". B-kuppia. H-kupista B-kuppiin. 65B vastaa kokoa 70A. Olin hyvin järkyttynyt. Nykyisestä kokoluokasta katsottuna 70A on yhtä kuin rinnaton ja jouduin todella pohtimaan motiivejani. Olin niin keskittynyt rintojen tuomiin vaivoihin enkä ollut ikinä oikeasti, oikeasti miettinyt sitä, mitä on elämä ilman niitä. Oli huvittavaa löytää itsensä ajattelemasta, että niin. Ne olisivat sitten OIKEASTI pienemmät. Ja vielä noin pienet... Haluaisinko niin paljon eroon nykyisistäni, että olisin valmis niin suureen muutokseen?

Lääkäri siis lätkäisi käteeni nipun papereita ja valtavan kriisin. Tein kuitenkin päätöksen jatkaa matkaa ja hakeuduin julkiselle puolelle. Käytännössä siis pääsin uudelleen plastiikkakirurgin (saman henkilön) käynnille pari kuukautta myöhemmin helmikuun alussa. Suurin huolenaiheeni oli lopullinen koko, jonka tietenkin otin uudelleen esille. Lääkärin puheiden perusteella jäin siihen vaikutelmaan, että suhteutettuna omaan ympärysmittaani lopullinen koko olisi varmaan 65C-65D. Joten jos lääkäri säikyttelee pienellä kuppikoolla, älkää heti järkyttykö. Kuppikoot ovat suhteellisia, ja oma käsityksesi voi olla aika poikkeava lääkärin käsityksestä. Joka tapauksessa kuulemma mitään A-kupin rintoja ei lähdetä tekemään, tarkoitus ei kuitenkaan ole aiheuttaa järkyttävää omakuvakriisiä vaan helpottaa elämää. Tässä vaiheessa lääkäri ajatteli leikkauksen voivan ajoittua jopa jo kesäkuun alkupuolelle.

Rintojen ultraan sain lähetteen maaliskuulle. Hoitaja kyseli ummet ja lammet ja vielä niitä näitä enemmänkin kun tissit paljaana kohti kattoa makasin lääkäriä odottamassa. Hoitaja tiedusteli, miksi ultraäänitutkimus tehdään. Kerroin olevani menossa rintojen pienennysleikkaukseen. "Just", hoitaja sanoi, ja katsoi rintojani pari sekuntia ihan hiljaa, ja sanoi sitten hakevansa lääkärin. Minua nauratti. Tunsin oloni pieneksi maan matoseksi siinä pöydällä maatessani. Ehkä en vastannut sitä kuvaa, joka hoitajalla on rintojaan pienentämään lähtevistä ihmisistä. Tai ehkä hoitaja ei ajatellut mitään. Lääkäri tuli ja totesi kaiken olevan kunnossa, ja siinä yhteen ääneen ihmettelivät sitä, että miksei röntgeniin ole tullut aikaa. Leikkaava lääkäri sanoi, että ikäiselläni ihmisellä röntgenin haitat ovat suuremmat kuin hyödyt, joten hän ei minua sinne lähettäisi. Useimmat kuitenkin ilmeisesti menevät ultran ja röntgenin kautta, mutta ultran tehnyt lääkärin sitten lopulta sanoi, että jos leikkaava kirurgi on näin ajatellut, niin hän todennäköisesti ole nähnyt röntgenissä kohdallani erityisemmin hyötyä.

Maaliskuun puolivälin jälkeen postiluukustani tipahti jälleen uusi kuori. Luulin sen olevan kutsun röntgenille, ehkä he kuitenkin päättivät lähettää minut sinnekin. Se olikin leikkausaika. Leikkaukseni on 17.4.2014, mikä on vajaa puoli vuotta siitä, kun hakeuduin työterveyteen. Sen voisi sanoa olevan oikeastaan vain kaksi kuukautta siitä, kun prosessi virallisesti lähti sairaalan päädyssä käyntiin, sillä jouduin käymään joka tapauksessa uudelleen plastiikkakirurgin vastaanotolla työterveyden ulkopuolella (kuten alussa kerroin). 9.4 on labra-aika, 10.4 hoitajan tekemä puhelinhaastattelu, 16.4 hoitaja soittaa tarkemmat leikkausajat ja sairaalalle saapumisen, ja 17.4 se sitten tehdään. Täytän muuten vuosia 18.4. Että hyvää syntymäpäivää minulle.

Jännittääkö? Ei oikeastaan. Olen jostain syystä hypännyt elämään jo jonkun verran aikaa, kun rinnat eivät ole enää riippana. Mittailen peilistä, minkä kokoiset ne voisivat olla ja kiroan joka aamu, kun joudun pistämän nuo pahimmillaan H-kuppia olevat liivit päälle. Iltaisin kiroilen, kun hartioita ja olkapäätäni särkee, ja kuljeskelen olkaimet alhaalla kotona jos vain voin. En halua mennä edes lenkille enää, koska en halua enää ajatella niiden kanssa elämistä. Tyytymättömyyteni rintojani kohtaan on siis vain kasvanut mitä lähemmäs leikkausta on tultu. Tarkoittanee sitä, että ainakaan en jänistä.

Rintojen pienennys, miksi ihmeessä?

Netti on pullollaan blogeja, joilla ihmiset jakavat kokemuksiaan rintojen pienennysleikkauksesta. Olen käynyt läpi vaikka mitä, mutta suurin osa jättää jälkeensä tyhjän aukon. Kaikki keskittyvät kertomaan fyysisesti paranemisprosessista, arpien umpeutumisesta, veristen siteiden vaihtamisesta, kivuista ja säryistä. En ole nähnyt vielä yhtäkään, joka kertoisi myös siitä, miltä rintojen pienentäminen oikeasti tuntuu. Miltä tuntuu kohdata ystävät, tuttavat, sukulaiset, työkaverit, koko maailma sen jälkeen, kun hyvin hallitseva osa omaa ulkonäköä on lähtenyt? Miltä tuntuu nähdä itsensä peilistä sen jälkeen, kun ensimmäisenä sieltä ei enää tuijotakaan tissipari? Millaista on olla itsensä kanssa, kun jotain aina siinä ollutta ei enää olekaan siinä?

Löysin myös toisen aukon netistä löytämistäni blogeista. Vain kaksi ihmistä lähti samoista mittasuhteista kuin minä. Kaikilla muilla tilanne oli kirjaimellisesti suurempi. Rintani eivät tuota minulle suuria fyysisiä ongelmia, toisin kuin monilla muilla, mutta kärsin päivittäin niska-hartiaseudun säryistä, tälläkin hetkellä syvään hengittäminen sattuu lapojen väliin ja hartiaan. Lisäksi ryhtini on etupainotteinen eikä suorassa seisominen ole erityisen vaivatonta. Tämä ei johdu siitä, että rintani olisivat valtavan superin massiiviset vaan siitä, että olen muuten niin hoikka. Yleensä en siis mahdu esimerkiksi seisomaan suorana takki päällä, sillä ei ole olemassa takkia, joka olisi tehty minun vartalolleni. Muistan yläasteella 14-vuotiaana, kun kuukautiseni alkoivat ja niiden mukana myös rintojen kasvaminen. Inhosin niitä. Kun koitti se päivä, että ne eivät mahtuneetkaan enää B-kuppiin, olin kauhuissani ja pyörin itseinhossa. Käytin koko yläasteen ja lukion lähestulkoon vain sporttiliivejä, jotka nekin olivat liian pienet. Ne kutistivat rintani olemattomiksi. Sporttiliivit jäivät lukiossa, mutta alkaen 14-vuotiaasta ei ole ollut montakaan päivää, että olisin viihtynyt rintojeni kanssa.

Miksi blogin nimi on nimenomaan Kaksosista eroon? Kaksoset ovat kutsumanimi muiden joukossa kaiken kokoisille rinnoille, mutta omalla kohdallani se kertoo erityisen hyvin siitä, millaisen merkityksen omat rintani ovat saaneet omassa suhteessa itseeni ja suhteissani muihin. Erityisen hyvin tuo kutsumanimi sopii tähän, sillä se liittyy erääseen henkilöön, joka ei todellakaan tuntunut välittävän minusta minään muuna kuin parina isoja tissejä. Muisti aina ennen kaikkea kysyä, miten kaksoset voivat. Tämä ei sinänsä ole erityisen uusi tunne, sillä miehiin tutustuessani huomio tuntuu muutenkin aina keskittyvän vartalooni. Eräs naispuolinen ystävänikin luonnehti minua tällä tavoin ihmiselle, jota en ollut vielä tavannut: "Se on semmonen pitkä, tumma ja isotissinen, sä tiedät ku sä näät". Huumori huumorina ja tässä tapauksessa se oli oikeasti huvittavaa, mutta kelvannee kuitenkin hyväksi esimerkiksi siitä, mitä minussa ensimmäisenä nähdään. Kuka tahansa isorintainen tietää, että jos kaksosilla riittää kokoa, niin niillä riittää myös huomiota.

Tässä vaiheessa varmaan on noussut mieleen jo kysymys, että minkä kokoinen se sitten oikein on. Olen 179-senttinen, painoindeksini on 20. Tämänhetkinen lähtökokoni on 65G-65H. Erikoisliikkeessä on vain muutama hassu ja huonosti istuva malli, jotka ovat kokoluokkaani. Korsettia etsiessäni minulle on sanottu, että olen liian kapea, ei ole. Olkaimettomat liivit? Turha kuvitellakaan. Tilaan liivini Iso-Britanniasta. Omistan kahdet käyttökelpoiset liivit: toiset ovat kokoa 65G ja pidän niitä suurimman osan ajasta. Toiset ovat 65H ja pidän niitä, kun kuukautiset lähestyvät ja tissini alkavat kasvaa. Entä urheilu? Lukiossa ja sen jälkeen käytin kaksia urheiluliivejä päällekkäin. Kokoluokkani taisi olla tuolloin 75E-75F. Laihduttuani onnistuin löytämään liivit, jotka tukevat ihan yksin kappaleinkin, mutta malleissa ei ole juuri valinnan varaa. Nykyiset blokkaavat verenkierron, joten välillä jo 10 minuuttia lenkin aloittamisen jälkeen tuntuu veri loppuvan päässä.

Blogissa ei tule olemaan kuvia paljaista, arpisista rinnoista. Niitä löydätte runsaasti muualtakin, omani tuskin tekevät poikkeusta niissä.  Saatan laittaa kuvia kyllä muusta aiheeseen liittyvästä, kuten kokoluokka ennen ja jälkeen - vaatteet päällä. Kyllähän tänne väkisinkin särky- ja arpimutinoita tulee, mutta ainakin haluaisin keskittyä siihen sisäiseen omakuvaan. Mitä sille tapahtuu vai tapahtuuko mitään? Tällä lähdetään!