4. toipumisviikko ohi, ja sooloilu alkaa

Täydet 4 viikkoa on takana! Ensimmäinen rajapyykki saavutettu. Seuraava rajapyykki mulle on 6 viikkoa. Sitten 8 viikkoa. Sitten kontrolliaika. Sitten... Jaa. En tiedä.

Eilen oli illalla todella kipeä vasen rinta. Tai ei todella kipeä, mutta huomattavasti kipeämpi. Turvotus selkeästi paheni iltaa myöden ja sisäsyrjään sattui. Tuntuu siltä, että oikea on jumahtanut oikein hyvin aloilleen, mutta vasen liikuskelee ihon alla vielä miten eikä tahdo asettua. Niinpä päätin ryhtyä sooloilemaan ja teippailin sitä tukevammin. Mulle joskus pistettiin kinesioteippiä olkapäähän, kun olkapää tulehtui, ja siitä sain niin suuren avun, että miksi teippaus ei sitten toimisi tässäkin? Ei kai kokeilu mitään haittaa. Ja se auttoi! Sisäsyrjässä on selkeä turvonnut ja "levinnyt" kohta, ja siitä teippasin sitten tukevammin enemmän rintaa kohti ja ylöspäin. Sisäsyrjän kipu hellitti hetken kuluttua ja nyt aamullakin tuo sisäsyrjä tuntuu suhteellisen hyvältä, ei enää ollenkaan niin kivuliaalta. Toki tässä oli yökin välissä, joka varmasti teki tehtävänsä.

En olisi halunnut aamulla nousta sängystä ylös ollenkaan. Olin todella stressaantunut ja ahdistunut tuosta vasemman rinnan parantumisesta. Olisin halunnut maata ja levätä siellä huomisaamuun saakka, mutta noustava se on. Liikaa tekemistä tänään. Saas nähdä, miten kipeää tekee illalla, kun koko päivä on oltava liikkeellä. Vaihdoin eilen illalla laittamani teipin sillä ajatuksella, että tuore taas tukisi paremmin, joten ainakin nyt katsotaan, onko siitä apua.

Hidasta paranemista

Tänään oli se päivä, kun otin luurin käteen ja soitin sitten haavapolille. Oikea rinta tuntuu todella hyvältä ja kivuttomalta, eikä tosiaan ole erityisemmin turvonnutkaan. Vasen rinta sen sijaan kipuilee enemmän, ja mielestäni rinnan alle on tullut nestettä nyt enemmän. On ikävä paineentunne ja kun yhdestä kohtaa painaa niin tuntee, että toisella puolella liikkuu. Selkeästi nestettä. Joten menen perjantaina kidutettavaksi. Pelkään taas sitä jo valmiiksi, sillä vasen puoli on kipeämpi ja tunto on paremmin tallella kuin oikealla puolella. Etenkin, kun nestepussi ei tunnu olevan siellä, mistä aiemmin punktoitiin, vaan se on enemmän sisäsyrjän alapuolella. En tiedä mitä tekevät vai tekevätkö mitään, mutta inhottava olo tässä on koko ajan.

Käveleminen ei kuitenkaan ole enää niin inhottavaa. Hitaasti menen edelleen, mutta en sentään kävele kuin mummot. Ja hitaasti mulle tarkoittaa ehkä normaalia kävelyvauhtia, koska oon tottunut pinkomaan joka paikkaan. Eilenkin olin pystyssä aika paljon, vähän siivosin, kävin ulkona yhdellä ja muuta, eikä erityisemmin ollut hankaluuksia. Ukolle sain välillä muistuttaa, että kävelee vähän hitaammin, en pysy vielä perässä. Mutta näin maallikkona ja kohta 4 viikkoa (!!) tässä olleena uskoisin, että tuo vasemman rinnan särkeminen johtuu siitä, että nestepussi hidastaa rinnan kiinnittymistä ja parantumista. Ehkä jos punktoivat sitä, niin se lähtisi siitä taas jatkamaan parantumista, nyt tuntuu jumahtaneen tähän.

Mutta hei, kuvamateriaalia! Nyt jaksan häseltää järkkärin ja jalustan kanssa sekä olla hetken aikaa ilman sporttiliivejä. Kaivoin vähän vertauspohjaakin. Ensimmäinen kuva on otettu 2006, kun painoin 10 kiloa enemmän ja käytin liivikokoa 75F/FF. Toinen kuva on jo aiemminkin näytillä ollut lähtötilanne ennen leikkausta, jossa liivikoko on 65H. Ja viimeisin kuva tältä päivältä, kun lopputulos lienee kokoa 70B/C. Ympärysmitan uskon suurentuneen sen vuoksi, että rinnan aluspoimu nousi 5 senttiä ylöspäin, jolloin myös rintakehän ympärysmitta on suurempi. Liiviostoksille en toki ole vielä päässyt, ei ole mielestäni sen aika vielä.

Jessus. Onhan muutos. Ehkä mun pitäiskin jatkaa tätä blogia tämän tissiruljanssin jälkeen ihan kehonmuokkaus ajatuksella. En nyt tarkoita kehonmuokkauksella mitään superfitnessruljanssia, vaan ihan simppelisti lihaskunnon parantamista ja lisäämistä. Mä en ole ikinä aktiivisesti juuri muokannut kehoani, laihtuminenkin tuli liikunnan lisäämisen ja ruokavalion muokkaamisen tuloksena enkä ole aktiivisesti siis laihduttanutkaan. Mutta viime vuosina liikunta on alkanut tietenkin enemmän kiinnostamaan ja nyt kun katson alinta kuvaa, niin huomaan, että mun jalat kaipaa kipeästi töitä. On ne joskus töitä saaneet tehdäkin, mutta viimesen puoli vuotta ne on lähinnä saaneet vaan maata paikallaan.

Tissiahdistus palasi...

Vähän pidempi väli oli tällä kertaa vitutuspäivien välillä, mutta tulihan se sieltä! Eilen oli niin hyvä olo, että tein hurjat 15-20 minuuttia pitkän hitaan ja kevyen kävelyn ulkona. Lopputuloksena jomottava tissipari illalla. Leikkauksesta on takana kohta 4 viikkoa, ja ohje sanoo, että silloin liikuntaa saa harrastaa rajoituksetta omien tuntemusten mukaan. Todellakin omien tuntemusten mukaan, pääsee hädin tuskin korttelin ympäri kun jo alkaa tuntua. Kipeää ei ota, mutta tuntuu todella inhottavalta, kiristää ja hankaa jostain sisältä. Ja kaikki tärinä tuntuu inhottavalta, eli myös askel.

Ahdistus eriparisuudestakin tuli takaisin. Silloin pari viikkoa takaperin haavapolilla käydessäni kirurgi sanoi, että vasemmalla puolella näkyy ompeleet vähän antaneen periksi ja pitää katsoa, miten asettuvat liiveihin. Tähän mielestäni sisältyy oletus siitä, että jotain korjaustoimenpiteitä joudutaan ehkä tekemään. Ja tämän sanottuaan en ole saanut rauhaa siltä ajatukselta, että jokin on pielessä. Eikä sitä auta yhtään se asia, että vasen on levinneempi, turvonneempi ja kivuliaampi. Oikean rinnan kanssa ei ole mitään ongelmia, se paranee oikein hyvää vauhtia, mutta ei tämä vasen. Pitäisi ehkä soittaa polille tästä, mutta mitä ne tekisivät? Toteaisivat, että katsotaan mihin tilanne etenee. On niin vähän aikaa vielä leikkauksesta, että ei osaa sanoa mikä johtuu turvotuksesta ja mikä jostain muusta. Ja suoraan sanottuna mä en uskalla soittaa sinne, kun pelkään vastausta.

Paskat. Paaaaskat. Kyllä mä sinne kuitenkin varmaan vielä soitan. En vain tiedä pitäisikö odottaa siihen, että 4 viikkoa on kulunut vai soitanko jo ennemmin. Tuntuu siltä, että jokainen päivä valuu hukkaan, jos sitä vielä pitää ryhtyä korjailemaan... 

Haavateippien vaihtaminen

Vähän käytännön juttuja enemmän taas tähän väliin. Operaatio haavateippien vaihto. Kirjoitan tämän siksi, kun en ainakaan itse löytänyt mitään vinkkejä netistä. Kellään muulla ei vissiin ole ollut vaikeuksia teippien kanssa.

Kirurgi antoi ohjeeksi, että haavateipit tulisi vaihtaa 7-10 päivän välein. Ympyräarvissa olevat ompeleet poistetaan 10 päivää leikkauksen jälkeen, ja teippejä pidetään 1 kk.Pystyarvissa rintojen alla on itsestään sulavat ompeleet, ja teippejä pidetään 2-3 kk. Teipit vaihdettiin  ensimmäisen kerran haavapolilla vähän reilu viikko leikkauksen jälkeen, jolloin tarkistivat haavojen ja ompeleiden kunnon. Toisen kerran menin käymään haavapolilla muutama päivä tämän jälkeen, jolloin vaihtoivat ympyräarpien teipit ja poistivat ompeleet. Ohjeeksi heiltä sain, että voin vaihtaa teipit joko itse tai käydä terveyskeskuksessa vaihtamassa, jos olo tuntuu epävarmalta. Mulle laitettiin jotain erikoisempaa teippiä (Omnistrip lukee paketissa), koska mun ihoni on herkkä ärsytykselle, liimapinnoille ja oli tosiaan saanut sen vesirakkulankin aikaiseksi teipin alla ihon venyessä.

Ympyräarpien haavateipit vaihdoin itse viime viikolla, koska niiden vaihtaminen vaikutti niin simppeliltä ja teipit lähtivät helpommin. Rintojen alla olevien teippien suhteen olin epävarmempi ja kävin tosiaan terveyskeskuksessa asian vuoksi. Tämä oli tiistaina 6.5, jolloin oli kulunut 10 päivää teippien vaihtamisesta. Tällöin hoitaja sanoi, että teipit ovat niin hyvässä kunnossa, että hän ei niitä kiskoisi irti. Lisäksi heillä ei ollut tuota teippiä, jota mulle laitettiin, joten niitä ei sitten vaihdettu.

Nyt kuitenkin, kun aikaa vaihtamisesta on kulunut 15 päivää, ne ovat alkaneet repsottaa, joten päätin vaihtaa ne itse. Mulla jäi muutenkin vähän epävarma olo siitä terveyskeskuskäynnistä ja oli sellainen olo, että saan ne itse paremmin. Hoitaja kuulosti siltä, että leikkaushaavat eivät ole erityisemmin tuttuja, ainakaan tämän sorttiset. Mutta jestas olivat tiukassa kiinni! Perus Micropore-teippi kuulemma alkaa suihkussa liota ja lähtee suht helposti, kun vain kulman saa auki, mutta ei tämä. Haavapolilla irrottelivat sitä jonkin liotusaineen turvin (pienissä annospusseissa, en tiedä mitä aine oli), mutta apteekissa eivät osanneet auttaa. Ostin sitten Natriumkloridi-putelon, joka kuulemma pitäisi ainakin vähän auttaa asiaan, ja sitten sanoivat, että lämpimällä vedellä liottaa.

Kivaa se ei ollut, ei todellakaan. Vedellä hauduttaminen ja liuottaminen auttoi vähän. Natriumkloridia kaadoin suoraan liimapinnalle kun avasin teippiä, joka sekin auttoi vähän. Mutta tiukassa se teippi istui silti. Ensinnäkin kulmaa oli vaikea saada auki ja välillä tuntui, että ihoa lähtee mukana. Jatkoin kuitenkin, koska liimapinta oli hellittänyt jo sen verran, että teippi kuitenkin lähti irti. Haavojen kohdalla yritin olla supervarovainen, mutta onneksi ne olivat umpeutuneet siististi ja hienosti, joten juuri mitään ei lähtenyt teippien mukanakaan.

Seuraavalla kerralla, kun ovat vielä paremmassa kunnossa, niin taidan noudattaa yhtä netin neuvoa ja liottaa niitä lämpimän suihkun alla. Se on ainut, mitä tällä kertaa en tehnyt, koska en halunnut suhteellisen tuoretta haavaa lilluttaa lämpimässä vedessä erityisen pitkään. Lisäksi päätin aloittaa Burana 600 -kuurin ihan varmuuden vuoksi. Lääkäri ei sitä määrännyt, mutta koska sen verran vielä kipuilee eikä tulehdusriskikään varmaan ohi ole, niin koin parhaaksi vetää sen kuurin. Panadoliahan olen tässä tämän viikon lähinnä syönyt 1-2 krt päivässä ja eilen en syönyt kipulääkkeitä ollenkaan, mutta kyllä olo oli sellainen, että niitä vielä olisi ehkä tarvinnut joka tapauksessa.

Mä voin maata kyljelläni!

Ohjeiden mukaan ensimmäinen kuukausi pitäisi maata selällään, toisissa ohjeissa lukee että enimmäkseen selällään. Selällään makaaminen on tähän saakka ollut kuitenkin se ainut vaihtoehto, sillä kylkiasento on kyllä sattunut. Tänään ensimmäistä kertaa pystyin makaamaan kyljelläni ilman pienintäkään jomotusta tai kipua missään, wohoo! En tosin pitkään uskaltanut siinä makoilla, koska eilen tuntui toisen rinnan leikkauskohdat ottaneen osumaa jostain, mutta vähän kuitenkin.

Pienet haavateipitkin uskalsin vaihtaa itse, eli ne nännien ympärillä olevat, joita tarvitsee pitää vain kuukausi. Viikon päästä niistä saisi siis jo luopua. Vähän punoittivat ja olivat arat, mutta en usko sen olevan mitään kummallista. Toisaalta olivat kyllä punaisemmat kuin ennen ompeleiden poistamista... Noh. En tiedä. Katsotaan. Otin teipit irti, desinfioin ja pistin uudet teipit tilalle. Jos alkaa kipuilla enemmän, niin täytyy soittaa haavapolille. Mietin kyllä jotain buranakuurinkin vetämistä, sehän on kuitenkin tulehduskipulääke. Mutta kun tässä on nyt jo kolme viikkoa vedetty kipulääkkeitä, niin en haluaisi niitä syödä vain varmuuden vuoksi.

Erikokoisuus pisti taas tänään enemmän silmään. Kävikö tässä nyt sitten niin, että koska toinen repesi, niin sitä parsiessa sieltä lähti enemmän rasvakudosta? Rintarauhaskudosta pitäisi kait olla sen suunnilleen saman verran, joten rasva kai tasaantuu? Ja turvotus. Joo. Aina aloitan tämän saman pohdinnan, ja aina tulen siinä samaan lopputulokseen, mutta joka kerta se pitää silti sanoa ääneen. Stressaahan se. Tuo uudelleen parsttu kyllä tuntuu ja näyttääkin tällä hetkellä siltä, että siellä ei muuta olekaan kuin rauhaskudosta.

8 vrk kuluttua on täynnä kuukausi leikkauksesta ja urheilla kuulemma saisi omien tuntemusten mukaan ilman rajoitteita. Saas nähdä. Käveleminen tällä hetkellä kyllä ehkä jopa onnistuisikin. Jos en olisi flunssassa, niin varmaan lähtisin kokeilemaan. Ehkä ihan hyvä, että flunssa hidastaa vauhtia, voisin olla menossa vaikka missä. Tai siis anteeksi, YRITTÄÄ olla menossa vaikka missä.

Iltapäivitys: ei kipulääkkeitä! Yöksi varmaan Panadolin otan varuilta. 

3. viikko täynnä!

Eikä ahdistuksesta tietoakaan. Paraneminen tuntuu sujuvan hyvin ja viikon päästä saan jo jättää osan haavateipeistä kokonaan pois. Vasemman rinnan suhteen oon vähän epävarma paranemisen sujumisesta, tuntuu etenevän hitaammin kuin oikean paraneminen. Ensinnäkin turvotusta on enemmän ja selkeästi nestettäkin, mutta sitä on tasaisesti joka puolella rintaa, niin tuskin sitä punktoitaisiinkaan. Se on myös kipeämpi. Mutta koska se ei ole erityisen kipeä eikä erityisen turvonnut (taidan vain itse nähdä kokoeron), niin en siitä oo sitten soitellut. Täytyy katsoa kun koko 4 viikkoa on kulunut, että lähdenkö sitä näyttämään. Kirurgihan lykkäs mulle ajan vasta kesäkuun puoleen väliin ja sinne on pitkä aika.

Ei mulla sitten oikeastaan mitään. Ei kriisejä, ei takapakkeja, ei suurempi ajatuksia. Liikkumaan en oo vieläkään uskaltautunut. Tai itse asiassa piti kyllä lyhyt ja kevyt kävelylenkki käydä heittämässä (tyylillä kauppaan ja takaisin), mutta sitten iski flunssa, joten maataan sitten sisällä tunnollisesti.

Kuukausi petipotilaana...

Sama juttu joka kerta kun käyn kotona kääntymässä. Sisarusten muksuilla on aina liikkeellä jotain, ja useimmiten se tauti tarttuu sitten muhunkin. Etenkin nyt kun on varmasti vastustuskyky vielä alempana leikkauksen ja sisällä makaamisen jäljiltä. Oma moka, olis kannattanut odottaa vielä ennen sinne menemistä. Tässä on nyt sitten oltu jo kuukauden päivät tyystin petipotilaana. Ensin oli flunssa, josta ehdin juuri passelisti parantua leikkausta varten. Sitten oli leikkaus. Ja nyt kun leikkauksesta alkaa parantua, niin eiköhän iske seuraavaa flunssaa päälle. Hermothan tässä menee. Pyh.

Katselin tänään aamulla peilistä ja mietin itsekseni, että onpas ne isot. Tuskin ovat kasvaneet tänä aikana, mutta jotenkin oli vain sellainen olo, että näyttävät suuremmilta kuin aiemmin. Ehkä oon ruvennut tottumaan siihen, että ovat pienet, ja sitten yllätyn, kun ovatkin suuremmat kuin muistin. Aika hämmentynyt oon siitä, miten vähän on pukannut kriisiä pintaan pienentyneistä rinnoista. Tajusin, että edellinenkin kriisinpoikanen iski juuri mukavasti ennen kuukautisia, jolloin vellon muutenkin aina itseinhossa. Kauppareissulle en oo tosin vielä päässyt, joten ehkä se onkin vielä edessä, kun vaatekaupassa ei enää tiedä mitä päällensä yrittäisi.

Kotona äiti ja sisko hämmästelivät niiden pienuutta. Siskolla on aina ollut pienet ja totesikin, että jännä katsoa mua pienillä rinnoilla, koska hän on vaan tyytyväinen, kun lasten myötä on tullut pari kuppikokoa lisää. Niin, no, joo, varmasti, kun lähtökoko on A-B-kuppi. Jos H-kuppiin olisi pistetty pari kuppia lisää siinä vaiheessa kun lapsia haluaa ryhtyä tekemään, niin itku ei olisi ollut kaukana. Äiti taas oli veljen vaimolle sanonut, että kunhan vain en katuisi myöhemmin päätöstäni ja muistutti vielä minuakin, että suuremmiksihan niitä saa aina huijattua jos tahtoo. Veljen vaimo oli ainut, joka tuntui puhtaasti olevan "mun puolella", vaikka kyllä sisko ja äitikin kovasti yrittivät. Ovat varmaan vain niin tottuneet näkemään mut isorintaisena, että vaikeaa totutella tähän. Veli ja isä eivät sanoneet yhtään mitään. Tiesivät kyllä leikkauksesta, mutta olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hassua.

Haavateippejä yritin käydä terveysasemalla vaihtamassa, mutta ensinnäkin heillä ei ollut sitä teippiä jota mulle on laitettu (haavapolin täti kyllä kehotti ottamaan antamansa teipit mukaan, mutta tietenkin unohdin) ja toisekseen hoitaja oli sitä mieltä, että hän ei noin siistejä teippejä haluaisi kiskoa irti. 7-10 päivän välein pitäisi vaihtaa ja nyt on kulunut sitten 12 päivää, viikon päähän on uusi aika. Mutta ei nuo haavat ole juuri vuotaneet, todella siistin näköiset.

Urheiluliivit, yritys 2

Kauhian vaikiaa oli lähteä kaupungille metsästämään urheiluliivejä. Oon tottunut siihen, että rintaliivien etsiminen on helvetistä ja teen mitä tahansa muuta (paitsi etsin housuja - niidenkin etsiminen on helvetistä), joten lähteminen oli kohtalaisen vaikeaa. Mutta lähdin. Aiemmin olisin suunnistanut suoraan urheilukauppaan (kuten ensimmäisellä kerralla tein), koska sieltä löytyvät tukevimmat urheiluliivit. Tajusin nyt vasta tonkia netistä kokemuksia ja niiden pohjalta päätin lähteä Anttilaan.

Löysin parikin kokemusta Swegmarkin liiveistä ja niitä kokeilin ensimmäisenä. Koska ensin ostamieni liivien 70B oli liian jämpti, niin tällä kertaa kokeilin 75B:tä ja ne olivat juuri passelit! Olisin ehkä voinut tästäkin kokeilla tuota kokoa 70B, mutta sattuneista syistä ylimääräinen sovittaminen ei nyt ole erityisen mukavaa. Hieman pelkään venymistä, mutta toisaalta kun ei ole enää mitään, mikä ne venyttäisi... Ja toisaalta tämän väliajanhan ne vain ovat, todennäköisesti ympärys jää kuitenkin suureksi kun turvotus laskee. Pesaisin ne ihan vain vedellä ja nyt kuivuvat tuolla enkä malta odottaa, että saan vaihtaa nämä tukiliivit niihin. Jotkut suosittelivat myös Triumphin Tri Action -liivejä. Niitäkin kokeilin, mutta en pitänyt niiden tuntumasta. Tästä keskustelusta löysin maininnan, että nämä Triumphin liivit ovat aika yleiset leikkauksen jälkeen, joten kannattaa niitä kokeilla kuitenkin. Muistan kyllä joskus vuonna kivi ja kirves, kun rintani eivät olleet vielä paisuneet, niitä käyttäneeni ja ihan tukevathan ne olivat.

Ihosta huomaa, että kroppa on kovalla koetuksella. Etenkin tukiliivien alta ja kainaloista hilseilee pahasti, eikä mikään ihme. Mulla on muutenkin herkkä iho eikä tämä jatkuva liivien pitäminen tee sille hyvää. Muutoin fyysiset säryt muistuttavat lähinnä paranemassa olevaa revähdystä. Ei puhettakaan, että jaksaisin tehdä mitään kävelykierroksia  ulkona, sillä kävellessä jokainen tärähdys tuntuu inhottavalta. Siksi olisi tärkeää nyt saada nuo urheiluliivit jotka lieventäisivät tärähtelyä ja käveleminenkin helpottuisi. Haavateipit pitäisi käydä vaihtamassa terveysasemalla.

Semmoista tänne. Mutta kyllä oli outoa astella johonkin peruskauppaan ja löytää samantien liivit. Ja vielä kohtuuhinnalla! Tällaistako elämä on tästä lähtien?

Uudet sporttiliivit

Ensimmäiset 2 viikkoa pitäisi pitää tukiliivejä yötä päivää, ja näin oon tehnyt. Ja nyt kun ensimmäiset 2 viikkoa on selvitty, niin lähdin myös ostamaan sitten ne sporttiliivit, joihin välillä voisi tukiliiveistä nyt sitten vaihtaa. Valikoima oli kehno, mutta koska en jaksanut lähteä keskustaankaan, niin otin sitten parhaat tarjolla olevat. Kokoa 70B. Ovat aika naftit joten 75B olisi ehkä tässä vaiheessa ollut paras koko, mutta en halunnut ostaa vain välivaiheliivejä vaan sitten samantien sellaiset, että menevät sitten jatkossakin, joten näillä kai sitten mennään.

Yritän tässä pitää niitä päällä ja kokeilla miltä tuntuvat, että uskallanko pistää tukiliivini pesuun ja kuivumaan. Ja nyt kun oon hillunut ne päällä tässä jo hetken aikaa niin huomasin, että niissä on saumoja, jotka kutittavat. Mulla on tosi herkkä iho, joka tuntuu tykkäävän kyttyrää vähän kaikesta mahdollisesta. Ja niinpä nuo saumatkin nyt sitten kutittavat. Kiva juttu, koska maksoivat 55 €. Katsotaan. Ei nämä erityisen mukavat ole, mutta taatusti hyvät juoksulenkille. Ja nämä itse asiassa vähän pakottavat hartioita ja selkää parempaan asentoon.

Mikähän mahtaa olla koko perusliiveissä. Kyllä mä vähän järkytyin, tottakai, kun on tottunut siihen H-kuppiin ja stressi paranemisesta vielä päällä. B-kuppi. Mutta ukkokin jo lohdutteli, että hyvin ovat sopusuhtaiset ja hyvännäköiset. Sopeutumista tämä vain vaatii.


1½ tuntia myöhemmin: Ovat sen verran naftit, että joudun varmaan kuitenkin hakemaan ne väliaikaliivit... Ehkä löydän jotkut mukavammat mutta kuitenkin tukevat sporttiliivit. Tai urheilutopin. Tai jotain. 

2. toipumisviikko täynnä...

... ja mulle näköjään iskee ahdistus aina viikon välein. Mä varmaan pidän tasaviikkoja jonkinlaisina välipyykkeinä ja turhaudun, jos silloin jossakin tuntuu mättäävän suhteessa toipumiseen.

Ja nyt ahdistaa erikokoisuus. Se varmaan johtuu ihan vain turvottamisesta, mutta on vaikea pitää mieli koholla ja ajatella, että se helpottaa kyllä. Menee kuukausia ennen kuin rinnat taas asettuu kunnolla, ja kontrolliaika lääkärille on 1½ kuukauden kuluttua. Turvotus ei oo missään määrin lisääntynyt siitä, kun haavapolilla kävin ja leikkaava kirurgikin siellä oli. Eikä tuo sanonut, että missään olisi mitään erikoista, oli tyytyväinen lopputulokseen. Ainut asia, jonka mainitsi, oli että vasemmassa rinnassa ompeleet tuntuu vähän ehkä antaneen periksi koska rinta on vähän levinnyt. Mutta kuulemma pitää katsoa sitten, miten rintaliiveissä asettuu.

Ja nyt mä en saa päästäni sitä ajatusta, että se nyt jää sitten tuollaiseksi. Suuremmaksi. Levinneemmäksi. Mun oikea rinta voi vallan mainiosti osaksi varmaan siitäkin syystä, että se on edelleen suht tunnoton. Mutta vasenta särkee, kiristää ja pakottaa, ja koko homma vain ahdistaa. En olisi yhtään kummissani, jos molemmat olis suht samassa kunnossa, mutta kun oikea on selvästi parempi kuin vasen. En halua nousta sängystä ylös, ettei särky taas ala. Eikä halua maata sängyssä, koska jatkuva selällään makaaminen alkaa särkeä selkää ja takamusta. Tänään ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että ei olisi kannattanut käydä koko leikkauksessa.

No joo. Onneksi vertaistuki auttaa. Pienenä neuvona, jos ongelma on oikeasti paha, niin ottakaa yhteys lääkäriin. Jos ongelma on sitä laatua, joka saattaa ihan ajan kanssa korjaantua, niin todennäköisesti vertaistukea löytyy netistä. Muistan nähneeni monta blogia, joissa kirjoittajat ovat julkaisseet kuvia paljaasta rintavarustuksestaan rintojen pienennysleikkauksen jälkeen toipumisen eri vaiheissa. Joten jos omat utareet ahdistaa, niin suosittelen ottamaan katsausta sinne suuntaan. Mun murheeni erikokoisuudesta ja lähtemättömästä turvotuksesta alkoi asettua taas takaisin mittakaavaansa, kun pääsi vähän katsomaan muiden tissejä.

Sitä mä en ymmärrä, miten joku on jo toisella viikolla pystynyt vetämään edes kevyitä kävelylenkkejä. Kävin eilen kaupungilla ystävän kanssa ja meno oli todella hidasta. Ja hitaallakin menolla tärähteli ja tuntui inhottavalta. Ei puhettakaan, että lähtisin kävelylle. Huvikseni kokeilin vanhoja sporttiliivejäkin siinä toivossa, että olisivat edes sen verran napakat, että voisin pistää tukiliivit pesuun ja käyttää niitä sen aikaa. Ei. Kaksi tyhjää pussia. Huomenna on pakko lähteä hakemaan sporttiliivejä.