Alkavat säryt ja turvotus vähän helpottaa, mutta tämän jälkeen tuntuu, että tissit on entistä ehommat. Ehkä rehkiminen ei ollutkaan niin pahitteeksi? Särky ei kuitenkaan ollut mitään maata mullistavaa ja tuli vasta päivän jälessä, mun kropassa muistuttaa kestoltaan lihassärkyä treenipäivän jälkeen. Etiäppäin!
Sukujuhlat tuli, oli, meni, eikä kukaan edes huomannut. Tietenkin asia itsessää on sellainen, ettei siitä ihan helposti suutaan avaa vaikka huomaisikin, mutta kahden tädin kohdalla olen satavarma, että jos olisivat huomanneet, niin palautetta olisi tullut. Mutta ei, ei mitään, ei tullut kovaäänistä ihmettelyä, johon olin toisen tädin osalta varautunut. Ehkä eivät sitten huomanneet yhtään mitään.
Äitikin alkaa pikkuhiljaa lämmetä muutokselle. Tammikuussa, kun kerroin harkitsevani leikkausta, vastaus oli suunnilleen "Ei herranjumala ethän sä ny semmoseen voi mennä et kyllä varmasti mene mihinkää leikkaukseen!". Pari kuukautta myöhemmin tilanne oli jo enemmän "En mä kyllä tykkää, mutta sunhan päätös se on, en mä varmaan sun päätä saa käännettyä". Leikkauksen jälkeen siirryttiin "kunhan vain ei katuisi päätöstään" -vaiheeseen. Pari kuukautta leikkauksen jälkeen ihmeteltiin kokoeroa ja jo vähän tunnustettiin, että ihan oli varmaan oikea päätös jos olo on helpottunut. Mutta eilen, eilen se tapahtui. "Täytyy kyllä sanoa, että kyllä nuo sopii sulle paljon paremmin nuo pienemmät".
Silloin, kun leikkaukseen menemistä pohdin, oli suurin murheenaiheeni se, mitä muut sanovat. En ikinä uskaltanut tehdä asialle mitään, koska pelkäsin niin kovasti muiden sanomisia. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että kukaan ei edes huomaa. Mummun mukaan mä olen muutenkin jo niin ohentunut, että luonnolistahan niidenkin pienentyminen on. Ehkä annan ihmisten pysyä tässä mielikuvassa ;).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti