Kannattiko vai ei - välikatsaus

Kuten jo aiemmin olen aivan blogin alussa todennut, useimmat rintojen pienennysleikkauksessa käyneet ovat vain ja ainoastaan hehkuttaneet leikkausta. Vain pari hassua kommenttia niiden ehkä satojen luettujen joukossa ovat ilmaisseet, että jotain meni pieleen eikä leikkaus ollut sen arvoinen. Epäonnistumisprosentti on siis melkoisen pieni, tai sitten on tehty korjausleikkaus myöhemmin. Alussa pohdin sitä, miten ihmeessä kaikki voivat olla niin valtavan tyytyväisiä.

Nyt on siis kulunut about 3,5 kk leikkauksesta, ja ajattelin jakaa tuntemuksia sen suhteen, miten kannattava leikkaus on ollut. Ensinnäkin toipumisaika on paljon pidempi, kuin mitä osasin odottaa. Omalla kohdallani ongelmallinen on nimenomaan vasen rinta, josta ilmeisesti reilu viikko leikkauksen jälkeen antoivat ongelmat vähän periksi. Se on koko ajan ollut turvonneempi. Lisäksi dreeni oli siinä rinnassa vain päivän, toisin kuin oikeassa, joka kursittiin kahteen kertaan, ja joka "tyhjennettiin" kunnolla verihyytymistä ja muista (ks. tunniste komplikaatiot). Kirurgi sanoi, että mitä vähemmän on ylimääräisiä nesteitä ja hyytymiä, sitä paremmin rinta kiinnittyy uudelleen ja paranee. Vasemman rinnan kohdalla siis veikkaan, että paraneminen on nyt pitkittynyt. Haavojen suhteen ei onneksi missään vaiheessa ole ollut ongelmaa.

Toipumisaika on ollut siis henkisestikin raskas ja stressaava. Kun toinen rinta kipuilee toista enemmän, on huoli jatkuvasti päällä. Kokoeroa on, mutta ei onneksi mitään entiseen verrattavaa, vaan menevät ihan samaan kuppikokoon. Vaikeahan se on tämän ajan jälkeen mitään oikeastaan edes sanoa, koska rinnat muotoutuvat tosiaan sen 6-12 kk leikkauksen jälkeen. On siis käytännössä aivan turha stressata, koska muotoutumista tapahtuu koko ajan. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että entä jos vasen repsahtaa lisää. Järki ja tunteet eivät tässä suhteessa mahdu samaan päähän, ja on vaikea muistutella itseään, että odottaa nyt sen puoli vuotta ja katsoo sitten, miltä näyttää.

Sitä olen pohtinut, että toipumisaika olisi voinut olla helpompaa, jos leikkaus olisi tehty syksyllä. Kesän helle on rasittanut paljon, ja kesävaatetusta/kuumia kelejä on vaikea yhdistää urheiluliiveihin. Lisäksi oli vaikeuksia löytää riittävän tukevia liivejä, koska olin liian pienikokoinen. Liivit eivät erityisemmin tue reunoista, mikä on ehdoton miinus. Jos vain mahdollisuus on, niin käykää jossain, jossa voidaan kunnolla auttaa tukiliivien sovituksessa ja ostamisessa. Maksavat varmasti paljon, mutta ovat varmasti rahansa arvoiset. Sporttiliivit eivät omalla kohdallani ole erityisemmin lämmittäneet mieltä, etenkin, koska sopivia on ollut todella vaikea löytää. Helteen vuoksi kylmäpussia olen saanut pitää parinakin päivänä rinnalla. Mutta se on auttanut turvotukseen, joten suosittelen lämpimästi käyttämään.

Kadunko? Kaikkineen en. Viihdyn niin paljon paremmin pienemmillä rinnoilla. Olen kaikin puolin vapautuneempi, ja liikunta on niin paljon mukavempaa, kun liivit eivät tuki hartiaseudun verenkiertoa. Vaateiden löytäminen on suorastaan vaivatonta entiseen verrattuna, ja pienemmät rinnat sopivat kropalleni paremmin. Olen kuitenkin joinain hetkinä miettinyt, että oliko leikkaus sen arvoinen. Sen ovat aiheuttaneet nämä säryt ja pitkittynyt paraneminen, sekä selkeä epäsuhtaisuus rintojen paranemisen edistymisessä.

Mitä halusin tässä viestissä sanoa? Kun leikkaukseen lähtemistä harkitsee, niin kannattaa punnita tarkkaan myös se, että toipuminen kestää kuukausia. Vaikka elämä normalisoituu suht pitkälle ensimmäisten kuukausien aikana, niin prosessi jatkuu jopa vuoden. Se on pitkä aika. Lisäksi paranemisen kanssa voi tulla vaikeuksia, komplikaatioita voi tulla, korjausleikkaus saatetaan joutua tekemään. Matkassa on monta mutkaa, jotka kannattaa ottaa huomioon, kun leikkaukseen lähtee. Prosessi on raskas sekä henkisesti, että fyysisesti, etenkin herkemmälle ja stressiin taipuvaiselle ihmiselle.

Haluaisin sanoa, että odotus ja kärsimys on kuitenkin sen arvoinen. Vielä en sitä kuitenkaan sano, ainakaan 100%:sti sihen uskoen, sillä säryt raastavat pääkopassa... Ehkä pystyn sanomaan sen sitten kuukauden, kahden, kolmen kuluttua. Nyt voin sanoa 70%:sti, että on sen arvoista.

Talviturkki heitetty!

Vihdoin ja viimein uskaltauduin uimaan, vielä meriveteen. Aikani siinä arkailin vesi navassa asti, mutta lopulta sain itselleni järkeiltyä, että ei tässä nyt enää pitäisi olla mitään kummallista. Tuo "ihoryppykin" on peitetty teipillä, joten ei sinnekään mitään hiekanmurusia tai muita pitäisi päästä hiertämään. Tyytyväisenä siinä sitten pulahtelin ja totesin, että mun bikinien yläosa oli virheostos. Joko aivan liian pienet tai aivan väärän malliset. Mutta ei taida enää tämän kesän asia olla uusia ostaa :).

Eikä kukaan edes huomannut

Alkavat säryt ja turvotus vähän helpottaa, mutta tämän jälkeen tuntuu, että tissit on entistä ehommat. Ehkä rehkiminen ei ollutkaan niin pahitteeksi? Särky ei kuitenkaan ollut mitään maata mullistavaa ja tuli vasta päivän jälessä, mun kropassa muistuttaa kestoltaan lihassärkyä treenipäivän jälkeen. Etiäppäin!

Sukujuhlat tuli, oli, meni, eikä kukaan edes huomannut. Tietenkin asia itsessää on sellainen, ettei siitä ihan helposti suutaan avaa vaikka huomaisikin, mutta kahden tädin kohdalla olen satavarma, että jos olisivat huomanneet, niin palautetta olisi tullut. Mutta ei, ei mitään, ei tullut kovaäänistä ihmettelyä, johon olin toisen tädin osalta varautunut. Ehkä eivät sitten huomanneet yhtään mitään.

Äitikin alkaa pikkuhiljaa lämmetä muutokselle. Tammikuussa, kun kerroin harkitsevani leikkausta, vastaus oli suunnilleen "Ei herranjumala ethän sä ny semmoseen voi mennä et kyllä varmasti mene mihinkää leikkaukseen!". Pari kuukautta myöhemmin tilanne oli jo enemmän "En mä kyllä tykkää, mutta sunhan päätös se on, en mä varmaan sun päätä saa käännettyä". Leikkauksen jälkeen siirryttiin "kunhan vain ei katuisi päätöstään" -vaiheeseen. Pari kuukautta leikkauksen jälkeen ihmeteltiin kokoeroa ja jo vähän tunnustettiin, että ihan oli varmaan oikea päätös jos olo on helpottunut. Mutta eilen, eilen se tapahtui. "Täytyy kyllä sanoa, että kyllä nuo sopii sulle paljon paremmin nuo pienemmät".

Silloin, kun leikkaukseen menemistä pohdin, oli suurin murheenaiheeni se, mitä muut sanovat. En ikinä uskaltanut tehdä asialle mitään, koska pelkäsin niin kovasti muiden sanomisia. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että kukaan ei edes huomaa. Mummun mukaan mä olen muutenkin jo niin ohentunut, että luonnolistahan niidenkin pienentyminen on. Ehkä annan ihmisten pysyä tässä mielikuvassa ;).

Särköö...

Nyt muuten pistää särkemään. Ensinnäkin tein pari päivää sitten mokan. Unohdin tissit tyystin ja kanniskelin tuoleja ja pöytiä paikoilleen, suht painavia satseja kerrallaan. Eivät tykänneet siitä kyttyrää, mutta nyt pari päivää ovat olleet kipeämmät ja enemmän turvoksissa. Voi hyvin olla, että rehkiminen ja helle yhdessä tekevät tämän, joten helteen rakastaja joutuu nyt kyllä toteamaan, että toivottavasti tulisi vähän viileämpää kohta...

Oikeaan nänniin alkaa tunto palailla, sen verran pistelee ja tuntuu. Hieno juttu, vaikka kivalta ei tunnukaan ;).

Huomenna sitten ne sukujuhlat...

Lisää liivejä - niitä kunnollisia!

Saunomista on nyt kokeiltu eikä mitään kauheuksia tapahtunut. Saunakunto on kylläkin hävinnyt olemattomiin, mutta toisaalta ei sitä oo aiemminkaan erityisesti ollut. Seuraava etappi olis uiminen. Tänään ollaan taas kaverin kans menossa rannalle, mutta en tiedä, uskallanko siellä käydä uimassa... Ehkä uimisen suhteen odottelisin mieluummin jonkun aikaa vielä. Sukujuhlissakin olin eikä kukaan mitään mistään sanonut. Näissä juhlissa oli kuitenkin vain murto-osa suvusta, ensi viikonloppuna olisi sitten koko suku koolla.

Mutta on ne hyvät tissit! Ikinä varmaan oo tisseistäni tällaista lausahdusta sanonut. Päätin tänään sitten koettaa tilata Lumingerielta parin liivejä, jotka olivat suosikkini ennen leikkausta. Lumingerie on verkkokauppa, joka pelasti mut postimaksuilta, jotka ovat suhteellisen kivat ulkomailta tilatessa. Liivit alkavat koosta D, joten enää ei ole erityisesti tuolle sivustolle asiaa. Nyt kokeilin kuitenkin tilata 65D ja 70D, joista toivottavasti jommat kummat sopivat. Kokolaskurin mukaan mulle voisi mennä jopa koko 70DD, joten katsotaan. Sääli, jos kummatkaan eivät istu, sillä pidin kovasti noista liiveistä. Kyseessä siis Freyan Decot. Ainut liivimalli, joka istui hyvin. Snif.

Vähän nuo tuntuvat turvonneen tässä kyllä... Mahtaisiko syypää olla sulavat ompeleet ja helle? Käytin kyllä yhden päivän liian heppoisia liivejä, tajusin vasta illemmalla kun alkoi särkeä. Toisaalta mulla alkaa aina yleensä tässä vaiheessa kuukautiskiertoa turpoamaan paikat, joten saattaa olla kyse myös siitä. Aiemminhan mulla aina kasvoi yhdellä kuppikoolla rinnat, kun kuukautiset lähestyivät. Oh joy! 

Ja tältä se näyttää 3 kk jälkeen

Meinasin ensin värvätä ukon ottamaan musta kuvia, mutta kun ukolla on intensiivinen jumppatuokio kesken, niin ehkä en häiritse sitä. Kanske joku kaunis päivä joku mustakin nappaa taas kuvaa niin että saan tännekin jotain siistimmän näköistä.

Kuppikoko on tosiaan asettunut tällä hetkellä siihen 70C tienoille. Kiloja tämä lähes 4 kk potilaana oleminen ei ole tuonut lisää, mikä on suoranainen ihme siihen nähden mitä kurkusta on välillä alas kiskottu. Koostumusta kroppa sen sijaan on muuttanut, ja ne vähäisetkin lihakset ovat kyllä löystyneet. Mm. vyötärönympärys on kasvanut 5 senttiä, joka kertoo vain siitä, että lihakset eivät ole olleet töissä. Oon äärimmäisen iloinen, että pääsen taas liikkumaan.

Liikunnasta puheenollen. Kiipeilysessio sujui mainiosti, jos ei oteta huomioon korkean paikan paniikkijäätymistä siinä vaiheessa, kun reitti olisi pitänyt topata (kiivetä kiven päälle). Kerran tipuin parista metristä suoraan kiveä pitkin ja taisinpa lyödä toisen rinnankin siinä samaan syssyyn johonkin murikkaan. Patjalle tömähtäessäni päästin suustani vaistomaisen karjaisun ja kirosanalitanian - en sen vuoksi, että minnekään olisi sattunut vaan siksi, että olin niin lähellä! Vasta myöhemmin tajusin, että minnekään ei tosiaan sattunut. Woohoo! Nyt oon käynyt pyörälenkeillä sen jälkeen ja tässä katselen ratsastuskoulujen sivuja, jos jonnekin pääsisin kohta sitäkin taas koettamaan. Rakasta harrastusta on kova ikävä.

Saunomassa aion käydä tänään. Katsotaan miten se menee. Teipit otin pois pari päivää sitten ja olin yllättynyt siitä, miten hyvin mulla on nyt jo arvet vaalenneet ja parantuneet. Kyllähän ne näkee, mutta ei ne mitkään silmiinpistävät ole. Molemmat rinnat alkaa jo vähän hakeutua muotoonsa, mutta vasen on edelleen jäljessä paranemisessa. Ehkä sekin vielä. Lisäksi löysin Triumphilta äärettömän mukavat kaarituelliset liivit, joissa on pehmeä, paksu kuppi. Maksoivat 40 € ja ovat jokaisen pennin arvoiset. Niitä olen tässä pitänyt.

All in all. Välillä tulee haikea fiilis ja mietin, että teinkö virheen. Siinä vaiheessa yleensä muistuttelen itseäni niistä syistä, jotka leikkaukseen saivat lähtemään. Liikkumisen vaikeus, huono ryhti, pahenevat fyysiset vaivat (olkapää ja takareisi, olkapää ehti tulehtua ja takareisi vasta oiria ilmeisesti etukenoisen liikkumisen vuoksi), vaatteiden löytymisen vaikeus, Kyllähän ne olisivat varmasti hyvältä näyttäneet, joo, mutta vaikeaa niiden kanssa eläminen oli. Jos olisivat olleet edes pari kuppia pienemmät, en varmaankaan olisi niille tehnyt yhtään mitään. Aina välillä on hyvä pysähtyä käsittelemään tätä asiaa omassa päässään.

Huomenna on sukujuhlat. Kummipojan synttärit. Viikon päästä serkun valmistujaiset. Tässä ovat ensimmäiset tilaisuudet, joissa astun suvun näkyville uusine tisseineni. Se pistää jännittämään, mutta nyt olen siihen jo valmistautunut henkisestikin.

3 kuukautta täynnä!

Mitä pidemmälle päästään leikkauksesta, sitä vähemmän päivitettävää? Kai se niin vain menee.

Leikkauksesta on tänään kulunut päivälleen 3 kuukautta. Vasenta rintaa särkee aina välillä, sama sisäsyrjä vaivaa edelleen. Toivon, että kyse on ompeleista ja ne alkavat sulamaan sieltä pikkuhiljaa näihin aikoihin, kuten kirurgi sanoi. Vai puhuiko se 4-5 kk menee sulamiseen... Katotaan. Jos 6 kk kohdalla edelleen kipuilee, niin soittelen sitten eteenpäin. Teipit sais ottaa tänään pois nännien ympäriltä. Sen aion tehdä vasta illalla.

Mulla alkaa elämä tässä pikkuhiljaa normalisoitua joka tapauksessa. Rannalle olen päässyt, kaarituellisia liivejä olen käyttänyt, urheilu sujuu pyörällä joten ei siitäkään sen kummemmin mitään. Tänään aion mennä kokeilemaan kiipeilemistä ulos kiville. Se pistää vähän jännittämään, ensinnäkin rintalihaksia tulee jännitettyä ja toisekseen sieltä saatetaan pompata alas. Tai tipahtaa. Njaa, mä oon kyllä sen verran arkajalka pihalla kiipeilyn suhteen (3 vuotta edellisestä kerrasta) ja taito on tasoa räkänokka, joten tuskin erityisen riskaabeleja lähden yrittämään.

Eilen kävin Anttilassa uudelleen rintaliiviostoksilla, ja hämmästyksekseni (sekä ilokseni) oli tullut lisää tavaraa. Löysin itselleni neljät liivit! Aion kyllä käydä vielä kunnon liiviliikkeissä, mutta näillä nyt pärjää jo vähän.

Biitsikelejä ja kaaritukia

Mä en oo uskaltanut tehdä risojen tissieni kanssa oikein mitään. En mennä rannalle, en uimaan, en kylpyyn, en saunaan. Ehkä olen ollut vähän neuroottisenkin varovainen, mutta parempi niin päin, eikö? Rannalla olemisessa on muutamakin asia, joita olen murehtinut: pystynkö makaamaan vatsallani, mitä rinnat pitävät tuettomissa bikineissä olemisesta ja tuleeko niin lämpimässä tukala olo. Ongelmia ei kuitenkaan tullut, vatsallani makasin käsivarsiini nojaten ja bikinitkin tuntuivat hyviltä. Tukala olo siellä kyllä tuli, mutta ihmekös tuo. Lämmintä 30 astetta ja mereen uimaan en vielä ole uskaltautunut. Oli tosin pakko käydä huuhtoutumassa edes osittain siinä välissä, kun arvon lokki päätti, että vatsani näyttää nyt liian ruskealta. Kiitosta vain.

Kaarituellisia liivejäkin oon ryhtynyt käyttämään. Oon yrittänyt käyttää aina tunnista muutamaan tuntiin kerrallaan, joten koko päivää en niisäs hillu. Suurimman osan päivästä pidän edelleen sporttiliivejä ja öisin pidän vielä liivejä myös. Uskon, että öisin tulen pitämään vielä pitkän aikaa liivejä. En itse asiassa tiedä, milloin niistä saisi luopua, mutta mahtaneeko tuolla olla väliä? Harmittaa vain, etten löytänyt t-paitaliivejä... Löysin tosiaan yhdet kunnolliset liivit ja toiset ok-liivit, joita olen nyt sitten käyttänyt, ovat vain molemmat olkaimetonta mallia. Ovat siis hyvin napakat, mutta eivät kuitenkaan tunnu pahalta. Siksi olen niitä nyt uskaltatunut pitämään, vaikka kirurgi sanoikin, että sporttiliiveillä vielä tämä kuukausi. Yleensä ohjeet ovat kuitenkin olleet luokkaa "omien tuntemusten mukaan", eikä tässä ole mitään hätää tullut näitä käyttäessä. Aiemmin oli hyvin selvää, että turha yrittääkään pistää kaarituellisia liivejä ylle, sivut olivat nimittäin niin kipeät.

Mutta kokoluokka. Nämä ovat molemmat kokoa 70C ja nyt hetken pidettyäni aloin miettimään, että onko 70D kuitenkin oikea kokoluokka. Sitten taas joistain liiveistä 70B oli oikea koko. No joo varmasti riippuu mallista ja valmistajasta. Mukava kuitenkin tietää, että kapeudesta huolimatta sitä voi jopa löytääkin kokoja. Nettikauppaan taitaa tie kulkea.

Oon kummastellut sitä, miten kukaan ei oo juuri noteerannut tätä muutosta. Kävin ulkona ystävien kanssa, joista 2 tiesi, missä olen ollut. Mitään kummallista ei tapahtunut. Sukulaisiakin olen pari kipaletta nähnyt, ja mitään eivät sanoneet. Ja kaikki näistä henkilöistä ovat olleet sellaisia, että varmasti sanoisivat, jos huomaisivat. Ajatus tuntuu vain niin hassulta, kun ne omiin silmiin olivat niin suuret. Mutta ehkä ne eivät sitten tosiaan muiden silmiin näyttäneet niin suurilta, että olisivat ikinä sen suuremmin kiinnittäneet huomiota.

Mummo vai barbie?

En ole ikinä viihtynyt rintaliivikaupoissa. Teininä se nolotti, sittemmin se ärsytti, koska sopivia liivejä ei tuntunut löytyvän. Kolmannen vuosikymmenen alkupuolella se vielä onnistui ja saatoin löytää liivit kyllä normaalista liivikaupastakin, joskin kovan työn ja tuskan ansiosta. Sittemmin rinnat vain kasvoivat ja niiden kantaja kutistui, ja tuli mahdottomaksi löytää edes erikoisliikkeestä liivejä. Olin epätoivoinen. Tilasin netistä ulkomailta liivejä ja yleensä palautin niistä vähintään 80 %, joka tarkoitti välillä isojenkin postikulujen maksamista. En siis toisaalta voinut ottaa kunnolla rinnakkaiskokoja, sillä niiden palauttaminen olisi maksanut vain enemmän, enkä toisaalta voinut tilata uusia kokoja, koska todennäköisesti nekin lähtisivät takaisin ja maksaisin taas lisää postikuluja. Hyvät liivit sijoittuivat lähes poikkeuksetta hintahaarukalle 60-100 €, joten niitä ei ollut mahdollista tilata erityisen suurta satsia. Ei opiskelijana eikä perusduunarina.

Mietin monesti sitä, olisiko minun helpompaa löytää liivejä, jos en olisi niin kapea? Suurimmaksi ongelmakseni nimittäin koitui se, että ympärykseni oli 65. Vaikka kupeissa oikean kokoisia liivejä löytyikin, niin oli lähes mahdotonta löytää isoa kuppia yhdistettynä pieneen ympärykseen. Ne harvat, jotka löytyivät, olivat aivan väärän mallisia. Surkeana saatoin käydä vaeltelemassa Anttilan ja Seppälän liiviosastoilla vain todetakseni, että ei ole minulle liivejä tehty. Erikoisliikkeistä löytyi joitain. Yleensä ne olivat tylsiä ja saivat rintani näyttämään joko muodottomilta hiekkapusseilta tai aerodynaamisilta tötteröiltä. Korsettia etsiessäni minulle sanottiin suoraan, että olen liian kapea.

Nyt tilanne on erilainen. 65H on vaihtunut kokoon 70C. Eilen sitten, riittävästi rintojen pienennysleikkauksesta toivottuani, päätin lähteä hakemaan siistimpiä rintaliivejä, jotta voisin taas käyttää muitakin paitoja kuin suht pienikauluksisia t-paitoja. Kävin Lindexissä, H&M:llä, Anttilassa, Sokos Emotionissa ja Seppälässä, ja viimeiseen kauppaan päästyäni olin jo epätoivoinen. Miksi?

Olin käynyt läpi kaupungin kaikki potentiaaliset liivikaupat. Lähdin hakemaan, ja päädyin etsimään. Kaikki liivit tehdään alkaen koosta 75, oli todella vaikeaa löytää liivejä koolla 70. Kaiken lisäksi vaikuttaisi siltä, että olisin niistä harvoista kokeilemistani liiveistä edelleen kaivannut koon 65 ja kauhistelin jo valmiiksi sitä, millaista tulee olemaan rintaliivien etsiminen näin kapealla ympäryksellä. En tiennyt, että ympäryksiä 65 ja 70 tehdään vain kuppikoolle A ja B, kuten useissa malleissa näytti olevan. Olenko siis yhä edelleen rintaliiviteollisuuden ulkopuolella?

Okei. Olen siis vaikean kokoinen edelleen. Mutta pitäisikö minun tuntea oloni vielä surkeaksikin siitä, että olen pienikokoinen? Vähintään puolet pienemmän kokoluokan liiveistä oli topattu. Jotkut siedettävästi vain hieman, mutta useissa, ellei jopa useimmissa, oli pistetty puolet lisää täytettä. Kokeilin niitä ja totesin, että kaikki se liiveihin sullottu ylimääräinen toki suurentaa rintoja - alaspäin. Eihän rintoja voi nostaa määräänsä enempää, joten ainut vaihtoehto on saada rinnat näyttämään siltä, että ne ovat lähempänä napaa. Lisäksi ne tuntuvat juuri siltä, kuin niiden voisi kuvitellakin tuntuvan, eli turvatyynyiltä.

Siellä minä seison. Kaikkien niiden topattujen, suurentavien rintaliivien joukossa. Siellä olin minä, pienennysleikkauksessa käynyt nainen, joka sillä hetkellä kaikkein vähiten halusi minkään enää ikinä suurentavan rintojaan. Mutta vaihtoehtoni olivat vähissä. Rintaliiviteollisuus on päättänyt, että pienirintaisena ei ole kukaan itseensä tyytyväinen. Sen lisäksi, että kaikki pienirintaisten liivit oli topattu, ne olivat myös huonolaatuisia. Kokeillessani kaikkia niitä 10-20 € maksavia liivejä ihmettelin, että kuka tunnoton luukasa niissä oikein viihtyy? Rintaliivit eivät olleet millään tavalla tukevat selästä ja sivuilta, ja ainoa efekti minkä ne saivat aikaiseksi oli sen pienenkin ylimääräisen pursuaminen senttikaupalla ulos. Ilmastointiteippikin tuntuisi mukavammalta ihoa vasten kuin se ohut, ihoon kaivautuva rimpula.

Naisten pitäisi olla ylpeitä itsestään ja rinnoistaan koosta riippumatta? Käsi pystyyn, kuka tuntee olonsa oman elämänsä huippumalliksi, kun isorintaiset halutaan pukea muotoileviin mummoliiveihin ja pienirintaiset supersuurentaviin naruihin? Ehkä juuri sen vuoksi suurin osa naisista käyttääkin väärän kokoisia ja mallisia liivejä. Isorintaiset eivät ole vain siveyden sipuleita, jotka istuvat kotona poolopaidassaan ompelemassa sukkia. Nätimmät liivit löytyy ihan perusliikkeistä, kun ottaa suuremmalla ympäryksellä, jolloin myös kuppikoko kasvaa. Ja pienirintaiset vaihtavat suurempaan ympärysmittaan, sillä oikealla ympäryksellä varustetut liivit on niin huonosti tehty, että ne ovat suorastaan järkyttävää katsottavaa. Lopputuloksena selkää ylöspäin kipuava ympärys, joka tukee rintaa mahdollisimman vähän ja saa ryhdin painumaan alaspäin. I love your style!

Löysin yhdet ainoat hyvät liivit, jotka nekin oli lievästi topattu. Ne olivat Calvin Kleinin liivit Sokos Emotionista, hinnaltaan 49 €. Liiviseikkailuni jälkeen totesin, että kun olen vuosikaudet tottunut maksamaan liiveistä maltaita, taidan jatkaa sillä linjalla. Sillä hinta on pienin ongelma sen juurella, miten surkeaksi huonot, barbieideologiaa tuputtavat liivit saivat oloni tuntemaan.

Muotopuoli

Siirrytäänpä taas vähän enemmän takaisin itse fyysiseen paranemisprosessiin ja palautumiseen ulkonäöllisesti.

Rinnathan muotoutuu 6-12 kk leikkauksen jälkeen. Mulla on takana 2½ kuukautta, joten muotoutumista olis odotettavissa aika reilusti vielä. Ja parempikin olis. Tällä hetkellä oon siis aika muotopuoli. Alkavat olla edes vähän tasaantuneet, mutta kyllähän tuon huomaa, että oikea rinta (eli se, joka repsahti ja kursittiin uudestaan muutama päivä leikkauksesta) on parantunut huomattavasti paremmin. Luulen tämän johtuvan siitä, että samalla sieltä myös poistettiin hematoomaa, nesteitä ja muita. Kirurgin mukaan mitä vähemmän siellä on "paranemisen tiellä tavaraa", niin sitä paremmin paranee. Kyllä.

Vasen reppana taas on vielä vähän onneton. Oikea rinta alkaa olla jo vähän laskeutunutkin eikä enää päältä turvoksissa ja alta neliskanttinen, niin vasen on juuri sitä. Onhan se ollut paljon pahemmin, joten kyllä sekin on vähän jo laskeutunut, mutta selkeästi sen paraneminen tulee oikean perässä. Sisäkulma on kuitenkin vähän tasoittunut, se saattaa ärtyä pöydällä istumisesta ja koneella työskentelystä, mutta muutoin on aika hyvän tuntuinen jo.

Ilmeisesti rintojen pienennysleikkauksesta tulee monellle ns. koirankorvat. En tarkalleen tiedä, mitä kukin tällä tarkoittaa. Ilmeisesti monella, jolta poistetaan enemmän tavaraa ja se tehdään ankkurimallilla, nämä lärpäkkeet tulevat helpommin. Toisilla rintojen väliin, toisilla rintojen sivuille. Mut leikattiin tikkarimallilla, ja ilmeisesti todennäköisyys koirankorviin on pienempi, mutta kyllä mä ehkä sanoisin, että jotain sellaista tuolla sivuilla on havaittavissa. Eli rintojen sivuilla on siis lärpäkkeet. Eivät erityisen suuret, ja ovat kyllä pienentyneet tässä parantuessa, joten varmasti liittyvät osaltaan turvotukseen ja nesteisiin. Oikealla puolella alkaa rinta näyttää jo suht normaalilta, mutta vasemmalla puolella sivulla tuota turvotusta on vielä enemän.

No joo. Arpikudoshan on vähän kiristynyttä, joten vasen rintani näyttää tällä hetkellä lievästi olevan perseestä. Kirjaimellisesti. Kaksi pakaraa roikkuu rintani alla. Onneksi tämäkin on vähän tasaantunut ja oikealla puolella tätä ei juurikaan enää ole. Mutta ainakin vielä jonkin aikaa mulla on kaksi rintaa, kaksi takapuolta. Joka miehen unelma?

Sporttikärpänen?

Oon tuon juokemisen kanssa vähän epäillyt, että vaikka se kyllä onnistuu, niin onko se kuitenkaan niin fiksua vielä. No joo, fysioterapeutin mukaan raskaammat lajit on hyvä jättää ainakin 6 viikon päähän leikkauksesta, ja nyt on kulunut jo toinen mokoma, eli sinänsä kai se olisi ok. Mutta en silti tahdo uskaltaa. Myöskään kuntosalille en ole uskaltautunut menemään. Kiipeilemäänkin haluaisin, mutta sitäkään en ole uskaltautunut vielä kokeilemaan. Varon siis tällä hetkellä varmaan aivan liikaa, mutta en vain uskalla, koska kiristelee kuitenkin sen verran. Repeäminen sai mut suorastaan neuroottiseksi en suhteen, ettei vain mistään repsahda tai repeä.

En usko, että näin kuitenkaan kävisi, mutta löysin kuitenkin yhden lajin, jota uskallan surutta harrastaa eikä tunnu pahalta. Pyöräily! Kyllä, pyörän selkään vain. Kävellessäkin pystyn vetämään vain sen 40 minuutin lenkin, kun alkaa tuntua vähän hiertämistä (toki ei erityisen kipeää, mutta tuntuu juuri siltä, että yläkropan liike pistää liivien alaympäryksen hankaamaan sisäiseen leikkaushaavaan. Pyöräilyssä tältä välttyy. Sitä paitsi siinä on loistava kunnon kohottaja.

Kesä tuli. Jei.

Kaikki muut (paitsi he, jotka ei tykkää lämpimästä) on ihan intopiukeana siitä, kun tuli aurinko ja lämpimät säät. Yleensä mäkin olisin. Nyt vaan ärsyttää.

Tää alkukesä on ollut suorastaan säälittävä sään osalta, mikä on sopinut mulle oikein hyvin, koska mä en oo juuri voinut nokkaani ulos pistää kesäisissä vaatteissa. Yleensä mä oon tähän mennessä jo ruskea kuin papu, mutta en nyt. Eilen käytiin ulkona parilla kaverin kanssa, ja mä melkein tunnin itkin vaatekaapin ovella, että mulla ei ole mitään päällepantavaa. Miksi? Koska ne kaksi t-paitaa, joíta mä oon näiden liivien kanssa pitänyt, on molemmat pesussa ja kaikki ne kivat paidat, joita mulla kaapissa on, on tällä hetkellä mahdottomia käytettäviä. Ellei tykkää siitä, että sporttiliivien paksut, rumat olkaimet ja osa kuppiosasta loistaa paidan reunojen yli. Lopulta pistin päälleni parhaan mahdollisen kelvollisen vaihtoehdon. Siitäkin näkyi vähän sporttiliivien rajaa yli, mutta oli sentään musta paita ja mustat liivit.

En tykkää. En yhtään tykkää. Mua ärsyttää ihan vimmatusti. Ei huvita enää. Tänäänkin aurinko paistaa ja mitä mä teen? No en yhtään mitään. Mä meen tuonne ulos t-paita päällä ja mulla on semmonenki rusketusraja, että se ei muuten sitten lähde mihinkään.

Pitäkää pinnallisena, mutta kyllä se ketuttaa, jos juhliin pistää mekon päälle ja kädet näyttää maalipurkkiin kastetuilta. Mä haluan rannalle. Haluuuuuuuun. Ihan sama miten kärsivällisyys kyllä palkitsee ja se nyt on vain tää kuukausi ja kyllä sä nyt tän kestät. No kestän kestän ja on vain tää kuukausi. Ja viime kuukausi. Ja sitä edellinen kuukausi. Ja tää ei lopu ikinä. Jos saatte valita koska meette leikkaukseen, niin menkää talvella jos teillä on yhtään samanlainen kesän kaipuu kuin mulla. Koska "se on vain tää yks kesä" ei todellakaan juuri mieltä lämmitä, kun ulkona on aurinkoista ja biitsikelit.

Onneks oon edes lenkille päässy. Vähän huojentaa mieltä.

Kyllä, on taas se aika kuukaudesta. Kuulisittepa millaiset angstit oon jo ehtinyt vetää gradun tekemisestä. Miehen onni, että se saa (ja nimenomaan saa) olla koko päivän poissa. Eihän tällasta hormonimonsteria kestä katella hormonimonsteri itsekään.