Run Forrest, run!

Mikä tunne mahtoikaan Forrest Gumpilla olla, kun juoksuyritys päätyikin jalkatukien rikkoutumiseen ja tippumiseen, ja jalat vain kulkivat eteenpäin tasaista, varmaa tahtia. Jos Forrestin takana ei olisi ollut kiusaajia, niin ilme olisi varmaan ollut aika muikea.

Kampesin juoksulenkkarit jalkaan, nappasin kännykän ja avaimen juoksuvyöhön ja lähdin lenkille. Tarkoitukseni ei ollut erityisesti tehdä juoksulenkkiä, vaan vain kokeilla juoksemista. Mutta kun mä pääsin liikkeelle ja askel rullasi, niin en voinut olla kiristämättä vauhtia. Juoksin ja juoksin ja juoksin naama leveässä virneessä. Vihdoinkin! Olo oli kuin hourulasta paenneella, mikä vapauden tunne! Iloa kesti sen 300 metriä ennen kuin kunto loppui jo kesken, mutta se oli 300 metriä enemmän kuin kuukausiin!

Otin vielä kolme juoksuspurttia, tällä kertaa vähän maltillisemmin ja vielä vähän lyhyempää matkaa. Sain järjellä pidettyä itseni aisoissa sen suhteen, etten nyt lähtisi rasittamaan kroppaa liikaa kaiken levon jälkeen. Jaloissa tuntuu, että jotain niillä on tehty. Mulla oli niin ikävä tätä fiilistä! Joka paikka on rupsahtanut ja löystynyt, vatsan paikalla on pömppis, jollaista siinä ei ole ollut aikoihin. Kunhan tästä pääsen taas lankkuilukuntoon, niin saadaan sekin ongelma hoitoon...

Tämän jälkeen onkin sitten hyvä "venytellä" - Ainon maitosuklaajätskillä ;) Auttaa hyvin vatsapömppikseen.

Mikä rapakunto!

Puolisen tuntia juoksentelin ulkona palloleikeissä (e he he, palloleikkejä ulkona), ja onnistui! Eli näyttäisi pikkuhiljaa siltä, että mäkin alan päästä tästä liikkeelle. Mutta voi jestas, kaikki juoksu- ja lihaskunto on poissa. Okei, mun kohdalla tää liikuntatauko ei oo kestänyt vain tätä aikaa, kun oon ollut petipotilaana (eli viimeset 3 kuukautta flunssat mukaan lukien), vaan oon ollut eräistä muista syistä hyvin liikuntahaluton viimeisen puoli vuotta. Ja sen huomaa, sen todellakin huomaa.

Ensinnäkin mun mainiosta kävelykunnosta ei oo mitään jäljellä. Jalkojen lihaksiin alkaa särkeä nopeasti ja paikkoihin, joita ikinä ennen ei ole särkenyt. Nilkat ovat taas löystyneet, ja juoksemisessa tuntuu, ettei niissä ole tukea. Vanha olkapäävaiva on alkanut taas vaivata, kun mitään sen kanssa ei ole tehty. En uskalla edes ajatella, että missä kunnossa on sellainen ihminen, joka ei liiku ikinä, jos mäkin menen puolessa vuodessa tähän kuntoon.

Lohtuna, joskin laihana sellaisena, on kuitenkin se, että kyllä se lihaskuntopohja siellä on. Ja kun vain ryhtyy tekemään, niin se tulee kyllä takaisin. Olkapää nyt vähän huolestuttaa, sillä sen harjoittaminen tarkoittaisi käsin tekemistä, ja tähän mennessä ne liikkeet eivät ole tuntuneet tisseihin erityisen hyvältä. Itse asiassa Kirsin kuntopiiri -blogista löytyi hyviä liikkeitä, joita olen tehnyt olkapään kanssa aikoinaan. Näitä pitäisi ryhtyä taas tekemään. En ole uskaltautunut kokeilemaan. Etenkin nyt tässä oikealla näkyvän kuvan (linkattu Kirsin kuntopiiri -blogista) liikettä olen tehnyt paljon, ja se avaa ja vahvistaa juuri oikeita lihaksia. Mutta tuntuu myös rintalihaksissa, siksi se on tällä hetkellä vähän ikävä. Kyse on siis ulkokierrosta kuminauhalla.

Mutta jos olkapäiden tai ylävartalon kanssa on ongelmia, kannattaa vilkaista tuota blogia. Isorintaisilla on usein muutenkin ongelmia myös ryhdin kanssa, ja noista liikkeistä löytyy vinkkejä siihen ongelmaan. Itse olen näitä samoja liikkeitä tehnyt eri muodoissa, ja oma ryhtini alkaa olla aika hyvä. Se on myös selkeästi parantunut viime aikoina ihan itsestäänkin, kun olen vain keskittynyt aina käyttämään keskivartalon lihaksia, ihan vain kotona jääkaapille kävellessäkin.

Ja hei, juoksentelu onnistuu Shock Absorberin liiveillä, joista aiemmin olen blogissani puhunut (täällä). Suosittelen lämpimästi, mutta jos hankitte, niin muistakaa, että ovat hyvin jämäkkää kokoa, joten kannattaa suosista ottaa useampi koko kokeiltavaksi. Myös niitä kokoja, jotka tuntuvat liian isoilta.

Vihdoinkin!

Mä pääsen liikkumaan! Keuhkot sanovat vielä vähän vastaan, mutta kevyttä kävelylenkkiä pystyn taas tekemään yskimättä. Eilen koitin pelata pallolla miehen ja miehen pojan kanssa, ja hidastempoisuuden vuoksi jaksoin pelata yllättävänkin kauan, mutta lopulta keuhkot sanoivat, että nyt riittää hyppiminen. Mutta keuhkot sanoivat, ei tissit, vaikka muutaman juoksuaskeleenkin otin! Pelaamisen jälkeen siirryin puolen tunnin kävelylenkille. Keskityin pitämään keskikroppaa tiukkana, jotta hartiat voivat levätä, ja suurimman osan matkaa taisin jopa onnistua siinä ilman suurempia jumituksia. Ehkä tilanne ei siis olekaan niin toivoton kuin se viime yrittämällä oli, taisin vain lähteä liian aikaisin liikkeelle.

Tässä huomaa sen, miten yksilöllistä paraneminen on. Joissain blogeissa hehkutetaan, miten jo 4 viikon jälkeen on päässyt tekemään vaikka mitä. Mulla siihen meni 10 viikkoa. Tosin joku kertoi pystyneensä liikkumaan kunnolla vasta puolen vuoden kuluttua, joten 10 viikkoa ei edes ole vielä paljon.

Mites sitten arpien hoito? Teippien pitkään pitäminen kuulemma vähentää arpikasvua, mutta jossain vaiheessa teipeistäkin on luovuttava ja annettava ihon hengittää ja parantua. Myös arpikasvu on hyvin yksilöllistä, toisilla arpea ei juuri tule, toisilla taas saattaa hyvinkin olla arpien liikakasvua. Omista vanhoista arvista voi hyvin päätellä, kumpaan ryhmään kuuluu. Mun arpikasvuni on kait ihan keskivertotasoa ellei vähän vähäisempääkin. Ennen leikkausta peloteltiin kovasti niillä näkyvillä arvilla, mutta itse suhtaudun arpiini enemmänkin niin, että onpahan tullut elettyä. Nämä arvet sitä paitsi ovat suurimmaksi osaksi piilossa rintaliiveissä kauniiden raskausarpieni kanssa, joten samaan konkurssipesään ne menevät...

Arpien vaalentamiseen tarkoitettuja aineita löytyy mm. apteekista, varmasti luontaistuotekaupoistakin. Itse ostin apteekista, kun sinne muutenkin asiaa oli. Apteekin tädeiltä kysyin suoraan apua, ja nopeasti sitten tuote löytyikin. Vaihtoehtoja oli kaksi, Bio-Oil erikoisihonhoitoöljy ja Kelo-cote geeli. Hintaeroa näillä oli jonnin verran, joten päädyin ostamaan Bio-Oilia, vaika ilmeisesti Kelo-cote on tehty juuri tätä tarkoitusta varten. Bio-Oilia hierotaan kahdesti päivässä vähintään kolmen kuukauden ajan, eikä sitä saa käyttää rikkoutuneelle iholle. Hintaa oli jotain alle 15 €. Molemmat tuotteet löytyvät mm. osoitteesta Apteekkituotteet.fi 

Oon hyvin laiska voiteiden käytön kanssa, joten saa nähdä, miten tämän litkun suhteen käy. Tuoteselosteessa luvataan sen tasoittavan muitakin epätasaisuuksia iholla, joten sinänsä tuntuisi suht monikäyttöiseltä aineelta.

Ensiapua alakuloon

Mulla oli tälle päivälle kirjoitettavaa, mutta ilta meni vähän eri tavalla kuin olin ajatellut. Mieliala ei ole niin korkealla kuin päivemmällä, joten mussutuksen sijaan pistän ensiapua alakuloon :)

Milloin mä pääsen taas liikkeelle?

Kyllä hiertää ja pahasti.

Koti ei tunnu yhtään kodilta, kun on sen vankina viikkokausia. Muistan erään entiseen elämääni kuuluneen ihmisen poteneen aina "festarimasista" kaikkien sosiaalisten viikonloppujen, etenkin festareiden, jälkeen. En ikinä tajunnut sitä, kunnes huomasin itse potevani samaa masennusta tuon parin viikon juoksuruljanssin jälkeen. Vaikka paluu kotiin olikin mukavaa, niin samalla se tarkoitti paluuta arkeen, joka tässä tapauksessa tarkoittaa lepäämistä, varovasti ottamista ja aika pitkälle kotona olemista. Ensimmäisellä reissulla Ahvenanmaalla tuli liikuttua paljon luonnossa miehen kanssa kuvaamassa. Sen jälkeen oli taas ihanan aktiivinen olo. Ja nyt... Pffft.

Ja mies? Mä rakastan miestäni enkä voisi kuvitella enää elämääni ilman häntä. Mutta kun päivästä ja tunnista toiseen olet sidottuna omaan pieneen sisätilaasi, jonka jaat jonkun kanssa, niin kyllä alkaa kiristää. Tilanne olisi eri, jos mullakin olisi jonkinlainen sosiaalinen elämä, mutta se rajoittuu tällä hetkellä lyhytaikaiseen tekemiseen tutussa seurassa suhteellisen harvoin. Graduakin väännän kotona, koska en halua tissisärkyisenä istua kirjastossa.

Mutta tiedättekö, mikä kuukausien makaamisen jälkeen on kaikista pahinta? Se makaaminen ei enää haittaa. Kyllä, makaaminen on itse asiassa ihan kivaa. Ihan hyvin voisin kuluttaa päivästä tuntikausia ihan vain makaamiseen. Tai istumiseen. Ja telkkarin tuijottamiseen. Tiedättekö, mikä siitä tekee kaikista pahinta? Mä olen ollut sohvaperuna ja päässyt sieltä liikkeelle siihen pisteeseen asti, että juoksulenkit olivat normaalia arkista rutiinia. Muistan, miten ihana oli olo silloin. Muistan myös sen, miten vaikea sinne oli päästä! Ensimmäinen kuukausi on yhtä hampaiden kiristämistä ja itsensä pakottamista, jotta pääsisi taas liikkeelle ja saisi siitä jälleen otteen.

Ja vielä tätäkin pahempaa? Kai sen nyt huomaa. Ärsyttävää, tyhjänpäiväistä, täynnä tekosyitä olevaa rutinaa. Tällä hetkellä se korostuu varmasti sen vuoksi, että flunssa toi mukanaan yskän ja vei äänen. Joten en uskalla pistä nokkaani ulos. Kolmas flunssa peräperää... *painokelvotonta tekstiä*

Mitä pikemmin pääsette takaisin liikkumiseen kiinni, sitä parempi, todellakin. Koska mitä pidempään jäätte sohvalle röhnöttämään, niin sitä vaikeampi teidän on sieltä persettänne ylös nostaa. Sen vannon.

Vähän kyllä särkee...

Teippien poistamisen jälkeen on vasen rinta kyllä ollut kipeämpi. Luulen, että teipit toivat tukea, ja nyt kun teipit lähtivät, niin sitä tukea ei enää samalla tavalla ole vaikka olisi millaiset liivit. Särkyjen lisääntyessä tietenkin huolikin kasvaa. Mutta teippejä kuitenkin pidetään haavojen vuoksi, ja haavat eivät enää niitä tarvitse, plus ihokin alkoi jo saada niistä tarpeekseen, niin en aio siirtyä takaisin niiden käyttämiseen. Katson nyt hetken aikaa, mitä tapahtuu, ja jos muutosta tuossa samassa kivuliaassa sisäsyrjässä ei tapahdu taas parempaan, niin täytyy ehkä sitten teippailla edelleen... Tosin, nyt kun aloin ajatella asiaa, niin oon myös istunut pöydän edessä koneella enemmän. Tämä asento on aiemminkin ärsyttänyt sisäsyrjää. Ehkäpä täytyy taas siirtyä sohvalle ja ottaa läppäri syliin, jotta gradu pääsee eteenpäin.

Teipit suojasivat myös saumojen painamiselta, ja nyt pehmeätkin liivit painavat ikävästi alareunaan. Eivät kuitenkaan mitenkään erityisen kivuliaasti, mutta epämukava olo on ollut taas tämänkin päivän. Tässä vaiheessa kuitenkin tuntuu siltä, että se olisi nyt vain kituutettava ja siedettävä sitä epämukavuutta.

Niin ja hei, yhtenä komplikaationa on mainittu tuntohäiriöt. Oikea nänni on edelleen tunnoton, mutta tässä vaiheessa se ei tarkoita vielä yhtään mitään. Kirurgin mukaan tilanne sen suhteen on pahin 1-2 kk kohdalla ja kuukausien kuluessa usein tuntokin lähtee palaamaan.

Kun sais aikaiseksi ottaa kuvia. Mitähän mä oikein kuvaisin. Ylhäältä, alhaalta, sivusta ja edestä tissejä. Jjjjei.

2 kk kontrollikäynti

Tänään, kun leikkauksesta on kulunut tarkalleen 2 kuukautta, oli kontrolliaika leikkaavalle kirurgille. Kaikki näyttää oikein hyvältä, iho on suppuuntunut hyvin, haavat ja arvet ovat parantuneet hyvin. Ympyräarvissa nännien ympärillä pidän teippejä vielä kuukauden, mutta pitkittäisarvissa ja rintojen alla teippejä ei enää tarvitse pitää. On kuulemma saavutettu se piste, jossa iho vain turhaan muhisi teippien alla. Ympyräarvissa on teippausta tärkeää vielä jatkaa, koska niihin kuulemma kohdistuu eniten venymistä, jolloin haavojen kanssa saattaa tulla komplikaatioita. Jatkan siis kiltisti teippausta!

Kokoeroa on sen 10-15g, joka on normaalia ja todennäköisesti jää. Mitään jälkioperaatioita ei tarvita eikä uutta kontrolliaikaa varattu, koska homma näyttää etenevän niin hyvin. Kysyin vasemman sisäsyrjän kipuilusta, ja hän oli sitä mieltä, että ompeleet vaivaavat. Ompeleet sulavat itsestään 4-5 kk kuluessa, joten sen pitäisi kyllä helpottaa. Toisin sanoen, jos puolen vuoden kohdalla ei ole edistystä tapahtunut asian suhteen, niin lähden mötisemään asiasta. Tukiteippauksen tuosta sisäsyrjästä jätän kuitenkin pois, sillä en usko sen edistävän enää paranemista. Ihokin alkoi ärtyä teippailusta.

Kaikki siis edistyy hienosti! En huomannut kysellä liiveistä tarkemmin, mutta pehmeitä sporttiliivejä suositteli edelleen. Luulen, että omien tuntemusten mukaan saan ryhtyä käyttämään kaarituellisia liivejä. Taitaa mennä kuitenkin vielä kolmas kuukausi, että uskallan... Ehkä voisin jossain vaiheessa kokeilla. Taidan jatkaa myös liivien käyttämistä yöllä ainakin niin pitkälle, kun tuo sisäsyrjän kipuilu hellittää. On se jo hellittänyt jonkin verran, mutta saisi hellittää vielä lisää.

Vastustuskyvyn tämä ruljanssi on kyllä täysin vienyt. Sairastan flunssan yleensä kolmesti vuodessa. Nyt mulla on tullut flunssa kerran kuukaudessa. Tälläkin hetkellä siis niiskutan ja yskin aika lahjakkaasti. Rasitushan tämä on keholle, joten ei se sinänsä mikään ihme ole. Kun vain pääsisin tästä liikkeelle...

Itsetunnon paluu

Mä oon viimeiset 2 viikkoa ravannut ties missä ja ollut tilanteissa, joissa en vanhassa elämässäni olisi voinut kuvitellakaan olevani. Vanhalla elämällä viittaan tässä nyt omaan henkiseen prosessiini, jota oon käynyt viimeisten parin vuoden aikana, ja jonka seurauksena on selkeästi erottunut vanha minä ja uusi minä. Oon ollut 3 päivää tuntemattomien ihmisten mökillä auttamassa kerran tapaamaani pariskuntaa hääjuhlissaan (kera lauman hääparin sukulaisia), joissa miesystäväni oli bestman ja vieraista tunsin etukäteen kaksi henkilöä. Sen jälkeen, vilustuneena ja mökkielämästä rähjääntyneenä, olen punkannut yön miesystäväni pojan äidin ystävän nurkissa. Olen pää kuumeesta sekaisin istunut illallispöydässä miesystävän ex-tyttöystävän, tämän kahden ystävän ja näiden perheiden kanssa samassa pöydässä kuuntelemassa ruotsinkielistä keskustelua, josta 50 % meni yli hilseen. Näistäkään ihmisistä en tuntenut etukäteen kuin miesystäväni ja poikansa, pojan äidin olin nähnyt kerran.

Mulla on ollut todella huono itsetunto ja itseluottamus. Yhdessä välissä oon tuntenut oloni arvottomaksi kuramatoksi. Pitkän tien oon kulkenut sen eteen, että pääsisin kuramatosta taas ihmisen arvoiseksi, ja nyt se on ilmeisesti tapahtunut. Miten tämä liittyy rintoihin? Ei välttämättä kovin paljoa. Voihan olla, että oon onnistunut muutenkin kaivamaan itsestäni ihmisen, jolla on muutakin arvoa kuin toimia sylkykuppina. Mutta kyllä mä antaisin kunniaa myös sille rentouttavalle ololle, kun ei tarvinnut enää ajatella olevansa yhtä rintaa. Saatoin tehdä asioita ilman ajatusta siitä, että joku tuijottaa rintaparia. Koska sehän on niin, että isoilla rinnoilla mikä tahansa paita on tissipaita, ellei se oli valtava teltta. Silloin katseet rintojen suuntaan kääntyisivät kysymykseen "Onnea, milloin on laskettu aika?"

Vanha minäni olisi juossut karkuun, jos olisi tullut puhettakaan vieraista ihmisistä ja heidän kanssaan pitkään olemisesta. Nyt sain itse valita, tulenko häihin omalla autolla perässä ja lähdenkö niiden jälkeen junalla kotiin, vai menenkö miehen mukana koko ruljanssin läpi. Menin miehen mukana koko ruljanssin läpi. Oon vihdoin löytänyt miehen, johon voin luottaa kuin kallioon - ja samalla itseni, johon en luota kuin kallioon, mutta pystyn luottamaan jo selviäväni näinkin stressaavista tilanteista.

Ja paranemisprosessin osalta koko viikonloppu sujui mainiosti, vaikka olikin rankka. Fyysisimmät hommat lykättiin suoraan miehille, joten tein suhteellisen kevyitä asioita. Missään vaiheessa en kuitenkaan joutunut varomaan enkä itse hääjuhlissa edes muistanut koko rintaleikkausta. Vihdoin ja viimein on tullut se hetki, kun voin ryhtyä pikkuhiljaa elämään ilman jatkuvaa tietoisuutta rinnoistani, joka mulla on ennemmin ollut niiden suuruuden vuoksi ja nyt viimeiset pari kuukautta leikkauksen vuoksi.

Vatsakin on kasvanut. Mutta se ei haittaa. Aiemmin olisin tuntenut oloni todella inhottavaksi jo pienestä turvotuksesta. Nyt ei ole silläkään väliä, nautin olostani nykyisessä pienessä kokoluokassa ja hyvältä näyttävissä vaatteissa, jotka aiemmin eivät olisi istuneet päälleni ollenkaan. Ei tarvinnut koko ajan korjailla liivejä, ei tarvinnut jatkuvasti hieroa lukkiutunutta hartiaa, ei tarvinnut tarkkailla asentoaan ja sitä, ovatko molemmat rinnat hyvin liiveissä. Mikä ihana olotila!

"Miten sulla on noin isot tissit?"

Jos ei viimeinen, niin ainakin melkein viimeinen lause, jonka odottaa kuulevansa sen jälkeen, kun H-kuppi on vaihtunut C-kuppiin. Ai miten niin perus sporttiliivit litistävät tissit olemattomiksi? Mies tuli töistä, höpisi ensin omiaan ja sitten hämmästyneenä kesken juttujensa kysyi, että miten mulla on yhtäkkiä noin isot tissit.

Siksi, että löysin naisellisemmat sporttiliivit - Prismasta! Jos joku ei ole tajunnut käydä marketeissa katsomassa, suosittelen lämpimästi. Itselläni ei nimittäin käynyt mielessä, että marketista voisin löytää hyvät ja naisellisemmat liivit. Tosin en olisi ostanut tällaisia liivejä aiemmin, koska mielestäni eivät ole ihan yhtä tukevat kuin ne, jotka aiemmin olen ostanut. Mutta nyt kun kohta 2 kk leikkauksesta on kulunut, niin uskaltauduin vaihtamaan edes vähän kevyempään versioon. Senkin vuoksi, että noiden edellisten kanssa olisin ollut suurissa vaikeuksissa löytää minkäänlaista päällepantavaa tulevan viikonlopun häihin. Kyseessä ovat siis Triumph Triaction Soft Power -liivit. On kyllä huomattavasti helpompi olla, kun saa kevyemmät liivit päälleen. On pistänyt suorastaan ärsyttämään jokainen tilaisuus, johon on täytynyt pukeutua siistimmin, koska noiden superliivien kanssa siististi pukeutuminen on vaatinut välillä aikamoista mielikuvitusta.

Mutta miehet. Ja tissit. Miesten ja tissien välinen suhde. Ei sitä nainen voi ymmärtää.

Luvassa on taas päivitystauko. Huomenna aamulla lähdetään hääpaikkaa kohti auttelemaan, ja takaisin kotiin palataan vasta sunnuntaina. Taitaa seuraava päivitys tulla vasta kontrollikäynnin jälkeen, joka on jo tiistaina 17. päivä!

Hengissä ja kuosissa!

Lomalta on palattu, ja sekä allekirjoittanut ja allekirjoittaneet tissit on hyvässä hapessa. Great success ;).

Mikä viikko mulla on nyt menossa, 8. viikko? Kyllä kai. Viikon päästä on kontrolli kirurgille ja sitä odotan innolla. Kärsimättömänä odottelen, että mitä se mahtaa sanoa. Viimeksi sanoi, että rintojen sivuille tehdään ehkä rasvaimu, mutta sitä pohditaan sitten kontrollissa. Eli ensi viikolla. Itse en pistäisi tälle operaatiolle vastaan, tissit ovat jääneet "pullottamaan" sivuille, eikä se tunnu olevan vain turvotusta. Jos mietitte, miltä ne sitten näyttävät, niin samalta kuin tässä postauksessa olevassa kuvassa. Tilanne ei ole muuttunut mihinkään suuntaan. Vasemman rinnan sisäkulma alkaa olla parempi, mutta turvottelee ja kipuilee edelleen. Kunnolla teipattuna ja tuettuna ei ole mitään, mutta jos teipit alkavat venyä eivätkä enää tue yhtä hyvin, se alkaa oiria. En oo kuitenkaan erityisen huolissani enää asiasta, koska edistystä on tapahtunut.

Yritin etsiä liivikaupasta tukevia, mukavia ja pehmeitä kaarituettomia liivejä. Yksi kappale häitä olisi tulossa viikonloppuna, eikä suht peittävien sporttiliivien kanssa ole erityisen helppoa löytää päällepantavaa. Valitettavasti kaikissa kaarituettomissa liiveissä oli kuitenkin saumoja, jotka olivat lähes yhtä napakoita kuin kaarituetkin. Ja jos näitä saumoja ei ollut, niin olivat tukemattomat läpyskät. Kirurgi sanoi, että kaarituellisia saa ryhtyä pitämään, kun leikkauksesta on kulunut 2 kuukautta eli ensi viikolla, mutta saapa nähdä. Nuo kovahkoilla saumoilla varustetut kaarituettomatkin liivit painoivat ikävästi leikkausarpiin, joten en ole erityisen positiivinen sen suhteen, että pääsisin vaihtamaan ensi viikolla normaaleihin liiveihin.

Ihmisten ilmoilla oon liikkunut nyt enemmän ja oon ollut hyvin yllättynyt siitä, että kukaan ei ole huomannut. Toki ne ihmiset, joiden kanssa oon ollut paljon ja vuosia tekemisissä, huomaavat eron. Mutta uudemmat tuttavuudet eivät ole huomanneet mitään. Tässä huomaa sen, miten paljon omassa päässä vääristyi se, paljonko rinnat saa huomiota. Tai, no, toisaalta ei sitä huomiota naisten puolelta ikinä tullut, vaan miesten. Baareihin ja yökerhoihin mennessäni en oikeastaan ikinä katsele muita ihmisiä, päinvastoin. Kaverini aina sanoi, että onneksi hänellä on hyvä itseluottamus, koska varastan huomion. Katseita siis tuli, vaikka itse en asiasta juuri ollutkaan tietoinen. Mutta katsotaan, kun tämän ruljanssin jälkeen lähden baariin, vieläkö tulee huomiota ;). Itse nimittäin olen aina omassa päässäni ajatellut sen johtuvan isoista rinnoista ja inhosin sitä.

Mitä muuta. Loman aikana oon rasittanut rintojani suhteellisen reilulla kädellä, eivätkä ole sen suuremmin kipuilleet. Matkalaukkua on aina välillä kannettu mun puolesta, siitä olen hyvin kiitollinen, mutta suurimman osan ajasta kanniskelin laukkuni ihan itse. Vähän se huolestutti, mutta onnistui. Korkkareissa käveleminen ei ole erityisen mukavaa vielä, tärähtelee liikaa. Tässä tosin on mainittava, että mua ei korkkareissa juuri näe, joten mun jalka ja askel ei muutenkaan ole tottunut niihin. Mutta mielelläni jätän korkkareilla kävelemisen vielä parin viikon päähän. Liikunnan suhteen oon tarponut metiköissä ja kallioilla sekä kävellyt kaduilla aika paljon, eikä ongelmia ole juuri ollut. Jaloissa tuntuu, että ei oo liikuttu erityisemmin aikoihin, mutta rintojen suhteen ei ongelmaa. Juoksulenkille tai muuhun vaativampaan on turha kuvitella vielä lähtevänsä, kyllä kävelylenkeissä on riittävästi tekemistä.

Nyt pohdiskelen, että vaihtaisinko teipit vai enkö vaihtaisi teippejä. Viikon päästä on kontrolli, nykyiset teipit on olleet nyt kohta pari viikkoa. Hyvin ovat kuitenkin kiinni eivätkä haavat kipuile. Hei, itse asiassa joo, nännien ympärillä olevat arvet olivat yhdessä vaiheessa hyvinkin särkyiset, mutta eivät särje enää. Kipukohta aina siirtyy paikasta toiseen ja nyt ei ole ollut enää mitään erityisen kipeää kohtaa. Kyljelläkin pystyn nukkumaan jo aika hyvin, joskin jossain vaiheessa yötä yleensä käännyn selälleni.

Fiilis on siis kaikin puolin oikein hyvä. Hieman ongelma on hartianseudun ja olkapään kanssa. Mulla on ollut aiemmin olkapäässä tulehdus ja muutenkin ongelmaa, ja se on pysynyt kunnossa säännöllisellä lihasharjoittelulla ja venyttelyllä. Nyt kun se on ollut jo yli 2 kk suurimmaksi osaksi tekemättä mitään, niin säryt ovat alkaneet tulla takaisin. Onneksi paraneminen rintojen pienennysleikkauksen jälkeen alkaa olla jo niin pitkällä, että pystyn pikkuhiljaa ehkä taas tekemään niitä liikkeitä, joita olen tehnyt sen hyväksi.