Ilman liivejä!!!

Vain isorintainen voi ymmärtää, miten inhottavaa on kulkea ilman liivejä mukana roikkuvien, painavien lylleröiden kanssa. Hyi, hyi, hyi. Siitä asti, kun rintani alkoivat kasvaa, en ole kauheasti ilman liivejä hengaillut. Ensin siksi, koska vihasin sitä, että ne alkoivat kasvaa. Myöhemmin siksi, että niiden kanssa oli todella inhottava hengailla ilman liivejä.

Mutta nyt! En tiedä, mitä tuossa edellisessä leikkauksessa tapahtui vai tuliko kehitys vain tähän samaan saumaan, mutta olen voinut hengailla jo pari ilta kotosalla ilman liivejä ilman minkäänlaisia särkyjä! Aikaa siihen meni lähes 2 vuotta, mutta lopulta se hetki tuli. Ehkä voin kesällä mennä olkaimettomalla topilla ilman särkyjä, jookosta kookosta?

2 vuotta 8 kuukautta myöhemmin - olisiko se vihdoinkin tässä?

Tämä tappelu on ollut pitkä ja välillä hyvinkin raskas. Välillä on elänyt epätoivon syövereissä miettien, miksi ihmeessä lähdin koko taisteluun. Olisinko valinnut toisin, jos olisin tiennyt, mitä joudun kohtaamaan? Ehkä, ehkä en, en tiedä.

Istun taas kotona siteissä, yrittäen olla tekemättä mitään, vaikka kunto on muuten hyvä. Olin eilen leikkauksessa, joka ei (taaskaan) ollut ollenkaan sitä, mitä sitten ajattelin. Lähete julkiselle puolelle tuli jo kuukausia sitten. Lokakuun puolivälissä kävin katsomassa kirurgia, ja fiilikset alkoivat olla taas positiivisen puolella. Kirurgi oli sama kuin ennenkin. Suunnitelmana oli korjata oikean rinnan alla oleva iholärpäke, muotoilla hieman vasenta nänniä uudelleen, siirtää sen alle hieman rasvaa (se ei nouse samalla tavalla kuin oikea, joten sitä haluttiin hieman avustaa tässä) ja lisäksi siirtää hieman rasvaa vasemman rintakudoksen alla olevaan arpikudokseen, joka kiristelee ja tekee rintalihasten käyttämisestä tästä syystä epämukavaa, osin kivuliastakin. Joka kuukautisten yhteydessä sitä särjeskelee, onneksi kuitenkin vähenevässä määrin.

Mitä tapahtuu? Tyhjennän töissä kalenterini neljäksi päiväksi ja kerron kaikille, mitä on tulossa. Päivää ennen leikkausta mulle soitetaan, että kirurgi lähti eikä ole tulossa takaisin, joten leikkausta pitää siirtää. Voi jumalauta. Kuulemma perjantaina tulee korvaava kirurgi, joka on sama, jolla kävin keväällä kysymässä konsultaatiota ja jolle olin jo menossa korjausleikkaukseenkin. Pitkin hampain siirtelin taas kalenterissani asioita edestakaisin ja ilmoittelin ihmisille, ja kun sain kalenterini kuntoon, niin mulle soitetaan, että se onkin seuraavan viikon perjantaina. Voi jumalauta ja kirves. Siihen en enää pystynyt, vaan sitten jäätiin odottamaan seuraavaa aikaa. Sanoin, että tarvitsen kuukauden varoitusajan, jotta saan kalenterin tyhjäksi kaikista asiakastapaamisista ja muista.

Menee vajaa 2 viikkoa, kun saan uuden ajan  - 1,5 viikon päähän. Ärräpäitä lenteli päässä. Taas saan raivata kalenteriin tilaa asiakastapaamisista. Onneksi sattui tulemaan viikolle, jolloin niitä oli vain yksi, koska seuraava viikko olisi taas ollut täyteen bookattu. Sain raivattua kalenterin ja lopulta koitti päivä, kun raahasin itseni päiväkirurgiselle.

Sinne päästyäni kuulen uudelta kirurgilta, että alkuperäisestä suunnitelmasta toteutetaan neljäsosa. Vailla minkäänlaista empatiaa ja lämpöä minulle päräytetään päin naamaa, että se eniten vaivannut ongelma on kuulemma sellaista laatua, ettei sille ole lääketieteellistä perustetta, eikä sitä näin ollen korjata. Syy? "Minä tässä veronmaksajien rahoja vartioin". Siinä vaiheessa meinasin tehdä saman, kuin joku toinenkin nainen sinä samana aamuna, ja kääntyä kannoillani takaisin ulos ovesta. Luottamus kirurgia kohtaan oli nolla. Taustalla muistin keväisen reissun, jossa hän erehtyi luulemaan leikkauksesta jäänyttä koirankorvaa ylimääräiseksi nänniksi. Nyt hän väittää minulle, että vika, joka on vain esteettinen, korjataan veronmaksajien rahoilla, mutta arpikudos, josta on mulle oikeasti fyysistä haittaa, saa olla, koska sille ei ole lääketieteellistä perustetta. Epikriisiin hän oli muokannut keskustelumme siten, että puhuimme rinnan alapuolella olevasta ihon päällisestä arpikudoksesta, joka on pehmeä eikä sen kanssa ole mitään ongelmia.

Pitkään ja hartaasti mietittyäni (ja yhdelle hoitajalle asian vuodatettuani) tulin kuitenkin siihen tulokseen, että operaatio on niin pieni, että aika pässi saa olla, jos sen sössisi. Korjaus hoidettiin paikallispuudutuksella ja rauhoittavilla. Valmistelut veivät aikaa ehkä 10 minuuttia, itse leikkaus 5 minuuttia, joten olin ulkona leikkaussalista todella nopeasti. Puudutuspiikin jälkeen en tunetnut mitään. Heräämössä vietin pari tuntia, ja vajaassa 4:ssä tunnissa olin jo poissa sairaalta.

Särkyjä ei oikeastaan ole, mistä olen todella iloinen. Lääkkeet toki sain ja niitä varmuuden vuoksi syön. Ja se hyvä puoli tässä on, että koska leikkaus kutistui näin pieneksi, niin toipumisaikakin on pieni. Tikit pitäisi 10 päivän kuluttua poistaa, mutta sitten se olisi siinä. Mutta toivon, että mun ei jumalauta, kirves ja moottorisaha vieköön tarvitse enää ikinä jalallani astua tämän asian puitteissa sairaalaan eikä etenkään tämän jälkimmäisen kirurgin veitsen alle. Mielellään ei sen ensimmäisenkään.

Onneksi aika on selkeästi auttanut arpikudoksen kanssa ja vasen rinta on koko ajan parempi. Pystyn jopa olemaan jo mukavasti ilman rintaliivejä, eikä sporttitopin rintoja litistävä vaikutuskaan saa sitä enää särkemään. Uskon siis, että arpikudos voi lopulta parantua ilman leikkaustakin.

Pakko antaa vielä kiitosta kuitenkin hoitajille, jotka ovat koko tämän prosessin olleet pääsääntöisesti emaattisia ja lämpimiä. Olin leikkauspöydällä todella huonolla tuulella ja itkuinen, mutta yksi hoitaja sai empaattisella olemuksellaan ja kosketuksellaan koko jutun tuntumaan jo paljon paremmalta. Ja muutkin tekivät kaikkensa, jotta mulla olisi siinä mahdollisimman helppo olla.